Keskiviikko
12.7.2017
Vaikka blogin
jatkaminen on vähän viivähtänyt, ei se tarkoita, että olisimme
ystäviemme mökille jymähtäneet, vaikka se houkutteleva vaihtoehto
olisikin ollut.
Sade ropisee
edelleen, kun heräämme. Maukkaan aamiaisen jälkeen tutkailemme
sääennusteita, sateen pitäisi loppua iltapäivällä.
Suunnittelemme päivän reitin ja varaamme yösijan Pyhtäältä.
Vetkuttelemme sen verran lähtöämme, että ystävämme heltyy vielä keittämään meille linssikeiton. Lisäksi ehdimme mukavasti
tavata seuraavat mökkivieraat.
Vaikka sade jatkuu, kahden maissa on
kuitenkin pakko startata, sillä muuten
emme ehdi illaksi Pyhtäälle. Mökin märkä hiekkatie on melkoisen
raskas ajettava. Oma painohan ei ole merkittävä, mutta kun
matkatavaraa on niin paljon. Välillä pyörä uppoaa niin, että
pitää taluttaa. Onneksi matka ei ole pitkä. Asfaltille
päästessämme sade hiljalleen loppuu.
Mökkiystävämme
vieraineen saavat meidät Kausalassa autolla kiinni. Luulemme, että
he tulevat varmistamaan, että varmasti poistumme paikkakunnalta,
mutta he tuovatkin meille terassilleen unohtuneen vararenkaamme. Oli
kiva vielä tavata ja samalla saada varmistus, että valitsemamme tie
on oikea.
Reitti Kausalasta
Elimäelle on miellyttävä – kauniit maalaismaisemat ja aurinkokin
taas välillä paistelee. Olemme ohittaneet Salpausselän ja
merenranta lähestyy, joten maasto on tasaisempaa. Elimäeltä löytyy
upea Piika ja Renki -kahvila, jossa on myös käsityö- ja
lahjatavaramyymälä sekä taidenäyttely. Isäntäparin
suloinen kiinanharjakoira tekee tuttavuutta. Juomme kahvit ja
haukkaamme välipalaa. Ihastelemme taloa tavaroineen. Pyöräretken
budjettia tasoittaa kivasti se, että mitään ei voi ostaa, koska laukut
ovat jo valmiiksi pullollaan. Otan vain kuvia matkamuistoksi.
Tihkusade alkaa
taas, kun olemme lähdössä. Pyöriä pakkaillessamme juttelemme
pitkään paikallisen rouvan kanssa. Matka jatkuu Ratulan (se tv:stä
tuttu?) ja Kuninkaankylän kautta kohti Ruotsinpyhtäätä. Koska
Ruotsinpyhtää on ruukkipaikka, mäkiä on taas tiedossa.
Ruukkialueelle olisi kiva poiketa, mutta päivän pyöräily ja
loppumatkan mäet painavat sen verran, että ajamme suorinta,
helpointa ja lyhyintä tietä kohti Pyhtään Patruunantaloa.
Survaisen päivän
viimeisillä voimilla kettinkini paikoiltaan Patruunantalon pihalla.
Timo jää sitä asentelemaan ja minä hoipun kirjautumaan sisään.
Kello on noin kahdeksan ja ruokaakin pitäisi vielä saada. Paljastan
vastaanotossa, etten jaksa ajaa tänään enää yhtään, minkä
ehkä huomaa olemuksestani. Olin loppumatkalla miettinyt, että jos
jostain syystä majoitusta ei olekaan, pyydän saada nukkua vaikka
respan sohvalla tai siivouskomerossa. Majoitus tietenkin löytyy.
Palvelu on ystävällistä ja mukavaa, saan jopa valita, nukummeko
modernimmassa ulkorakennuksen huoneessa (jonne pitäisi jaksaa ajaa
vielä viisikymmentä metriä) vai päärakennuksen vanhasti
kalustetussa huoneessa. Valitsen vanhan. Se sopii meille. Huone on
kaiken lisäksi ”Teknikon huone”, joten etenkin mieheni sopii
sinne hyvin.
Huone – samoin
kuin koko talo – on upea! En ihmettele, jos huoneessa kummittelisi.
Olen suorastaan melko varma, että näin tulee tapahtumaan. Pienen
elpymisen ja siistiytymisen jälkeen hörppäämme palauttavat
upealla terassilla, jossa mieheni kuvittelee olevansa itse patruuna,
teknikko kun sentään on.
Palauttavien
jälkeen jaksamme polkaista ABC:lle, joka on lähialueen ainoa tähän
aikaan avoinna oleva ruokapaikka. Mutta yksi paikka riittää kyllä
meille. Ja ABC:n pastat ovat oikein makoisat. Mieheni yrittää vielä
olutostoksille, mutta kellohan on jo yli yhdeksän... taas se
tapahtuu. Mies itkee.
Pikaisesti siis
takaisin Patruunantaloon nukkumaan.
Päivän
kilometrimäärä oli 71,5, keskinopeus 17,5 km/h, maksiminopeus 43
km/h. Nousua kertyi vaivaiset 512 m ja laskua 659 m. Lapsellisen
helppo maasto. Ai niin, miksi se silti niin väsytti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti