Perjantai
14.7.2017
Niin sikeästi
nukuimme yön, ettemme kuulleet isäntäväen aikaisia töihin
lähtöjä ollenkaan, vaan heräilemme vasta kahdeksan maissa. Teemme
pitkästä aikaa itse aamiaisen, jonka jälkeen pakkailemme pyörät
ja tarkistamme moneen kertaan, että asunnon ikkunat ja ovet ovat
varmasti kiinni.
Päivä on taas
aurinkoinen ja päätämme edetä reissun viimeisen pyöräilyetapin
hiljalleen, sillä seuraavakin yöpaikka ottaa meidät vastaan mihin
aikaan vaan. Ystävämme neuvoi minulle alkureitin puhelimitse, mutta
navigaattoriahan se taas on uskottava ja se opastaa meidät osittain
eri kautta. Kiusaako se tekee, sillä se löytää reitin, jonka
hiekkatiellä on pystysuora mäki? Onneksi mäki ei ole kovin pitkä,
mutta aamutuimaan, kun pumppuni ei vielä ehdi mukaan, sekin tuntuu
riittävän pahalta.
Kuulostanee
siltä, että minulle on kehittynyt ylämäkikammo? Mikä on totta.
Mukavaa asua Meri-Lapissa, jossa on keskimäärin yksi mäki per
kunta. Kemissä on Rovan mäki ja Torniossa on Puuluodon mäki, mutta
Simossa ei oikeastaan ole mäkiä. Paitsi Alminkallio ja Montaja,
joiden päälle juuri ja juuri pääsee kiipeämään ilman
lisähappea, mutta jonne ei ole pyöräreittejä. Pekkalan mäki on
siinä rajoilla. Pitää siinä vaihteita keventää, joten ehkä se
tulkitaan mäeksi. Mutta missään nimessä se ei ole
vaahtopursuaasuustamäki.
Liikkeellä on
nyt muitakin pyöräilijöitä. Retkipyöräilijöitä vähemmän,
mutta maantiepyöräilijöitä sitäkin enemmän. Heidän vauhtinsa
on pääasiassa kova eivätkä he jouda retkipyöräilijöitä
moikkailemaan. Tosin joukossa on niitäkin, joiden polkunopeus on
hurja, mutta matka ei etene. Tekisi mieli antaa vinkki vähän
raskaammaan vaihteen hyödyistä matkan joutumista ajatellen.
Nyt taas muistaa,
miksi me tätä harrastamme. Ihana ilma, sopiva maasto, kauniit
maisemat, yösija tiedossa sopivan matkan päässä ja kahviloita
reitin varrella niin, että valitsemaan pääsee. Välillä pidämme
lyhyitä juomataukoja linja-autopysäkeillä. Kuumalla
auringonpaisteella ne ovat mukavia, kun pääsee vähän varjoon
istumaan kunnon puupenkille.
Pysähdyskahvilaksi
valitsemme Boxin Sipoossa. Se näyttää Tankki täyteen -tyyppiseltä
korjaamon/huoltamon ja kahvilan yhdistelmältä. Ihana! Olen aivan
varma, että tapaamme Vilenit. Timo näkee korjattavana olevan
ruohonleikkurin ja muistaa, että omaamme pitää ostaa joku kalvo ja
menee huoltamon puolelle kaupantekoon. Kalvo on postikortin kokoinen,
joten se mahtuu matkatavaroihimme. Onneksi ei koko leikkuria
innostu ostamaan.
Minä menen
kahvilaan ja käännän kieleni ruotsi-asentoon, mutta vastassa onkin
tutun kuuloisesti puhuva rouva. Ihastelen nostalgisesti sisustettua
kahvilaa, jonka Rovaniemeltä lähtöisin oleva omistajarouva kertoo
olevan aivan vasta avattu. Nautimme todella tuoreet kahvit, munkit ja
voileivät terassilla ja jatkamme onnistuneen tauon ilahduttamina
matkaa.
Söderkullassa
ohitamme kirkon rakennustyömaan – harvemmin näkee rakenteilla
olevia kirkkoja Suomessa, enemmän ovat vanhemmanpuoleisia.
Pysähtelemme hörppytauoille muutamia kertoja ja ostamme vaihteeksi
jäätelöt.
Liikenne vilkastuu myös pyöräteillä, onnekseni
muistin alkaa varovaiseksi, sillä kovassa alamäessä eteeni tormaa
metsittyneeltä ja siksi melko huomaamattomalta sivutieltä auto.
Aika lujaa tormasi, kuski ei pyöräilijöitä tarkkaillut.
Suttijarrutuksen sain vetää - onneksi jarrut toimivat ja pyörä
pysähtyi kokonaan. Muuten olisi pyörä pysähtynyt auton kylkeen,
mutta pyöräilijä olisi saattanut jatkaa matkaa ilmateitse.
Säikäytti aika lailla. Pyöräilijä häviää kolareissa, vaikka
olisi oikeassakin. Toivottavasti autoilijakin säikähti sen verran,
että muistaa olla jatkossa tarkkaavaisempi.
Ajelemme mukavia
pyöräteitä välillä meren rannassa, välillä puiden siimeksessä
ja välillä hyvinkin urbaanissa ja baarisessa Itä-Helsingin ympäristössä. Kallio lähestyy. Ajamme navigaattorin ohjein. Sen
tiedot rakennus-/purkutyömaista eivät ole ihan ajan tasalla, sillä
nyt menee ympäristö melko rujoksi. Timo painaa menemään samaa
vauhtiaan pitkin kivilouhikkoa. Minun pitää välillä taluttaa
pyörää, renkaat eivät varmasti kestäisi ryttyytystä. Timo
vilahtelee betoniröykkiöiden ja kaivinkoneiden välissä, yritän
pysyä perässä. Välillä pitää puikkelehtia kapeista verkkoaidan
raoista, juuri ja juuri mahdun sivulaukkuineni. Itse olen sentään
vähän kapeampi kuin pyöräni laukkuineen, mutta kun minun ja
pyöräni pitäisi yhtä aikaa mahtua sujahtamaan, niin ei ole
helppoa. Siinä mitataan, kumpi antaa periksi, teräsaita vai myöhäiskeski-ikäinen pyöräilijärouva.
Piikkilanka-aitoja
ei onneksi ole, jos jotain positiivista hakee. Ne sopisivat kyllä
tähän ympäristöön. En ole aivan varma, olemmeko luvallisella
alueella, mutta joitakin muitakin puikkelehtijoita näkyy. Toisin
kuin meillä, heillä ei ole kahdenkymmenen kilon kantamuksia
mukanaan. Onneksi olemme jo sen verran tutuilla seuduilla, että
osaisin maaliin ilman navigaattorimiestäni, jos hän sattuisi
kokonaan katoamaan näköpiiristäni. Lopulta kuitenkin löydän ja
saavutan Timon ja pääsemme oikeille ihmiskaduille! Ohittamamme
alueen jälkeen Kurvi ja Helsinginkatu näyttävät
kauppapuutarhalta.
Neljän tienoilla
saavumme maaliin Kallioon. Siistiydymme, lepäämme hetken,
käymme ostamassa ruokaa, grillaamme ja syömme hyvin ja runsaasti
jälkikasvumme kanssa taloyhtiön mukavalla pihalla.
Siinä se oli
taas.
Ajoimme reissun
viimeisenä retkipäivänä tasan 50 kilometriä. Nousua oli 1506
metriä, lasku jäi kirjaamatta, mutta luultavasti suunnilleen saman
verran kuin nousua. Keskinopeus oli reissun pienin, vauhti hyytyi
maalin lähestyessä – vain 15,1 km/h.
Tähän
päättyneen pyöräreissun (tietenkin ajelimme vielä Helsingissä
ja paluumatkalla Kuopiossa, mutta niitä ei nyt lasketa)
kokonaiskilometrimääräksi kertyi 542. Koska nuo ylämäet niin
rassasivat, niin laskin myös nousut: yhteensä noin 11300 metriä.
Onneksi nousu ei ollut yhtäjaksoinen.
Ensi vuonna
uudestaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti