Kiirettä pitää, ei meinaa ehtiä blogia kirjoittamaan. Nyt
kuitenkin alkoi lunta luodessa henkinenkin luovuus pulputtaa.
Pidän lumitöistä. Mukavaa liikuntaa ja mielekästä ulkoilua.
Tänä talvena olen liikkunut ja ulkoillut mielekkäästi paljon. Tosin täytyy
myöntää, että mieheni on tehnyt lumityötä nyt enemmän kuin minä. Hän paapattaa
minulle yleensä lumityötekniikasta päivänselviä asioita, jotka isäni tyttärenä
olen tiennyt jo lapsesta asti. Että lumikasoista pitää tehdä loivia ja pitkiä. Minä
tiedän kyllä sen. Tiedän myös isäni opettamana, että käytävien laidat olisi
hyvä viistottaa noin 45-asteisiksi. Tällöin reunuksen lumi ei pääse mulistumaan
käytävälle ja käytävällä mahtuu paremmin kävelemään, vaikka olisi kaksikin
ostoskassia käsissä.
Tänään huomasin, että mieheni ei itse ole elänyt, kuten
opettaa. Pihamme lumikasat voi luokitella mustiksi rinteiksi. Kolan joutuu pungertamaan
lumimäen päälle kädet suorana ylöspäin. Alaspäin voi puolestaan syöksyä persmäkeä kola niskassa.Välipolun päähän on kasvanut vuori. Onneksi kolauslumen voi kipata sen juurelle, sillä vuori on jo niin korkea, että ilman lisähappea sen päälle ei ole mitään asiaa. Suunnittelen vuorenrinteelle rataa, kaivamme mieheni kanssa slalomit esiin ja alamme pujotteluhommiin. Tervetuloa vaan muutkin meille laskettelemaan, Rinnebaari on auki sopimuksen mukaan.
