keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Musta rinne ja muita talven riemuja


Kiirettä pitää, ei meinaa ehtiä blogia kirjoittamaan. Nyt kuitenkin alkoi lunta luodessa henkinenkin luovuus pulputtaa.

Pidän lumitöistä. Mukavaa liikuntaa ja mielekästä ulkoilua. Tänä talvena olen liikkunut ja ulkoillut mielekkäästi paljon. Tosin täytyy myöntää, että mieheni on tehnyt lumityötä nyt enemmän kuin minä. Hän paapattaa minulle yleensä lumityötekniikasta päivänselviä asioita, jotka isäni tyttärenä olen tiennyt jo lapsesta asti. Että lumikasoista pitää tehdä loivia ja pitkiä. Minä tiedän kyllä sen. Tiedän myös isäni opettamana, että käytävien laidat olisi hyvä viistottaa noin 45-asteisiksi. Tällöin reunuksen lumi ei pääse mulistumaan käytävälle ja käytävällä mahtuu paremmin kävelemään, vaikka olisi kaksikin ostoskassia käsissä.

Tänään huomasin, että mieheni ei itse ole elänyt, kuten opettaa. Pihamme lumikasat voi luokitella mustiksi rinteiksi. Kolan joutuu pungertamaan lumimäen päälle kädet suorana ylöspäin. Alaspäin voi puolestaan syöksyä persmäkeä kola niskassa.

Välipolun päähän on kasvanut vuori. Onneksi kolauslumen voi kipata sen juurelle, sillä vuori on jo niin korkea, että ilman lisähappea sen päälle ei ole mitään asiaa. Suunnittelen vuorenrinteelle rataa, kaivamme mieheni kanssa slalomit esiin ja alamme pujotteluhommiin. Tervetuloa vaan muutkin meille laskettelemaan, Rinnebaari on auki sopimuksen mukaan.