perjantai 9. joulukuuta 2016

Joulutauko

Haalistunut tapetti vetäytyy vähintään joulutauolle ja pohtii samalla, vieläkö juttu jatkuu.

Oikein mukavaa ja rauhallista joulunaikaa ja onnea tulevalle vuodelle teille lukijani ja läheisenne. 
Ja kiitos palautteista.

Eija Kinnunen


perjantai 2. joulukuuta 2016

WC

WC:t ovat tärkeitä laitoksia. Tienvarsien ilmaisiin käymälöihin en uskalla mennä. Olen kuullut kauhujuttuja niiden siisteystasosta ja joskus hätäpäissään kurkistanut sisään. Uskaltamatta mennä. Ymmärrän, että niiden siivoustiheys ei ole suuri, mutta sitä en ymmärrä, miksi ne pitää sotkea siihen kuntoon? Kuka viitsii? On kai se yletön sotkeminen ja tuhraaminenkin sotkuista hommaa?


Maksulliset WC:t ovat luonnollisesti siistimpiä. Ongelmana usein vaan on niihin pääsy. Nykyään käteistä ei aina ole, tarvittava kolikko saattaa hädän hetkellä puuttua. Miehelleni tämä ei ole yleensä ongelma. Jostain syystä hän onnistuu useimmiten pääsemään sisään ilmaiseksi.


Parin vuoden takaisella pyöräreissullamme pysähdyimme Kempeleellä jäätelökioskille ja suunnittelimme samalla vessakäyntejä. Viereinen liikuntahalli näytti olevan avoinna, joten hätäisempänä mieheni lähti sinne ensin, pääsi pokkaamalla sisään ja sisällä vessaan. Minä vartioin kamppeitamme sillä aikaa. Yritin samaa temppua, kun mieheni palasi. Ovet olivat lukossa eikä ketään näkynyt missään. Palasin tuskastuneena takaisin, jolloin touhujamme seuraillut paikallinen nuorimies kertoi, että halliin pääsee vain avainkortilla. Jostain syystä ovi oli jäänyt avoimeksi, kun mieheni sinne meni. Ystävällinen nuorimies osoitti meille liikekiinteistön, josta lähin wc löytyi.


Seuraavan kesän pyöräretkellämme istahdimme Maarianhaminan keskustassa terassille. Mieheni lähti vessaan, joka löytyi liikekiinteistön sisältä monen mutkan ja portaikon takaa. Meillä ei sattunut olemaan kolikoita, mutta palatessaan mieheni kertoi, että vessaan pääsi ilmaiseksi. Kolistelin vuorostani kellarivessaa kohti. Pyöräilykenkien metallilukkopohjat, sileä kivilattia ja kova hätä asettivat etenemiselle haastetta. Piti edetä hitaasti ja varovaisesti. Kun vihdoin löysin etsimäni, niin yllättäen ovi oli lukossa ja sisään pääsemiseen tarvittiin kolikko! Kiroilin humoristimieheni tehneen tämän tahallaan. Konkoilin erittäin pahantuulisena takaisin terassille hakemaan korttia, jolla saisin lunastettua rahaa kassalta. Mieheni ei ole tähän päivään mennessä uskaltanut tunnustaa, että olisi juoksuttanut minua huvikseen.


Berliinissä mieheni päätti mennä kadulla sijaitsevaan yleiseen vessaan. Me muut jäimme pienen matkan päähän tarkkailemaan tilannetta. WC oli varattu. Sanoin seurueellemme, että mieheni varmaankin sujahtaa samalla oven avauksella sisään, kun edellinen kävijä tulee ulos. Säästää näin 50 senttiä. Näinhän siinä kävi. Tunnen mieheni.


Pian WC:n ovet kuitenkin avautuivat ja mieheni kurkisti käkikellotyyppisesti ulos. Emme nähneet, oliko hänellä housut jalassa. Emmekä kehdanneet olla puhe-etäisyydellä, joten hihitellen vain epäilimme, että ovet avautuvat automaattisesti, jos rahaa ei ole laitettu. Ovet sulkeutuivat ja hetken päästä sama toistui. Tällöin mieheni tuli ulos (onneksi housut jalassa), kaivoi kolikon taskustaan ja pääsi onnistuneesti vessaan.



Palattuaan hän kertoi, että kun ovet sulkeutuivat, wc:stä tuli pilkkopimeä. Ei mitään mahdollisuutta saada asiaansa hoidettua. Kun ovet sitten avautuivat hetkeksi, valoa tuli sen verran, että mieheni hahmotti tilan ja kuvitteli suoriutuvansa tehtävästä myös pimeässä ovien jälleen sulkeuduttua. Tällöin sisällä oli kuitenkin alkanut kuulua epäilyttävä ääni. Mieheni mieleen oli tullut tarina keskieurooppalaisista vessoista, joissa on automaattinen koko tilan puhdistava suihkutus. Hän arveli, että koska rahaa ei oltu laitettu, automaatti päätteli, että wc:ssä ei ole ketään. Kohta käynnistyisi voimakas suihku, joka huuhtoisi koko WC:n sisällä olevine pummeineen. Joten hän hätääntyi tulemaan ulos ja maksamaan tällä kertaa kiltisti. Ei se aina onnistu ilmaiseksi hänelläkään.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Alamäkikäynnistys

Asuimme Helsingin Kalliossa 1980-luvulla. Silloinen kulkuneuvomme kirkkaankeltainen Ford Escort Sport oli helmikuisena päivänä pysäköity asuntomme eteen Agricolankadulle ja suunnittelimme ajelua ystäväpariskuntamme kanssa. Yllättäen (tai ei se oikeastaan juurikaan yllättänyt) Sporttimme ei suostunut käynnistymään. Naksahti vain.


Mieheni totesi akun tyhjenneen täysin. Olimme perumassa ajelumme, kun paikalle kiiruhti silloinen naapurimme, näyttelijä Jyrki Kovaleff. Hän kertoi nähneensä, että Sportissamme oli ollut valot päällä ja siksi akku oli nyt tyhjä. Hän ei antanut meidän moisesta lannistua, vaan oli vakaasti sitä mieltä, että Foordi käynnistyy kyllä alamäessä.


Olin raskaana, joten mieheni ehdotti, että minä istuisin ratin taakse. Kovaleff vaati kuitenkin päästä siihen rooliin – kokemusta kun kuulemma mäkikäynnistyksistä oli. Muut (paitsi minä) työnsivät Foordia ensin pitkin Agricolankatua kohti Fleminginkatua. Ei käynnistynyt. Mieheni yritti päättää, että auto jää siihen, mutta Kovaleff oli optimistinen ja innokas ja vaati työntämisen jatkamista Porthaninkadun kautta Siltasaarenkadun jyrkempään alamäkeen.





Foordi ei edelleenkään käynnistynyt – epäilimme, muistiko kuski edes yrittää. Vauhdin kiihdyttyä jyrkkenevässä alamäessä työntäjät hyytyivät yksi toisensa jälkeen. Foordi rullasi itsekseen Kovaleff kyydissään kohti Hakaniemeä. Hölkyttelimme metroaseman eteen, jossa Foordimme odotteli jalkakäytävällä. Kovaleff huikkasi, että ei käynnistynyt, pyytäkää virtaa joltakin. Kertoi, että ei ehdi enää auttaa, koska hänellä oli kiire töihin läheiseen Kaupunginteatteriin.

Jäi tunne, että tässä nyt kaupunkilaisveijari huijasi maalaishelsinkiläisiä työntämään itsensä töihin. Tunne vahvistui, kun sittemmin Vesku showssa oli sketsi, jossa Loiri (Kovaleffin kollega, Kaupunginteatterissa tuolloin) työnnätti itsensä autolla kioskille...


Foordimme sai virtaa taksilta, pääsimme moottoriavusteisesti takaisin Torkkelinmäelle. Ei tarvinnut ylämäkeen työntää.



Ystävällisen naapurimme Jyrki Kovaleffin muistolle.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Täsmämarkkinointi ennen somea

Mainosten ja markkinoinniin personoiminen ei ole suinkaan some-ajan keksintö. Osattiin sitä ennenkin.


Sain 2000-luvun alussa kirjeen ranskalaiselta vakuutusyhtiöltä. Olin tuolloin työssä, joka oli kovin hektinen ja välillä stressasikin. Vakuutusyhtiö oli selvästi tilanteestani tietoinen. Se lähestyi minua kirjeellä, jossa melko suorasanaisesti maalailtiin lyhyttä tulevaisuuttani maan päällä. Ikäni oli jo korkea (silloin melkein 40v), työ stressaava ja perhettäkin oli, joten yhtiön mielestä minun oli todellakin korkea aika ottaa itselleni henkivakuutus. He olisivat sen armeliaasti minulle vielä myöntäneet.


Houkuttelevasta western -tyylisestä rahat tai henki -tarjouksesta huolimatta en ottanut vakuutusta.


Noin vuotta myöhemmin sain samalta yhtiöltä uuden kirjeen. Kirje alkoi toteamuksella: ”Yllätykseksemme olemme saaneet tietää, että olette edelleen hengissä...” . Ja nyt oli todella uhkaava once in a lifetime -tarjous, josta ei ihmisen sovi kieltäytyä. Rohkenin silti.


Vähän (ei paljon) vähemmän synkkä tarjous tuli sittemmin puhelimeeni. Voimakkaasti virolaisittain puhuva naismyyjä soitti: ”Hei Eija siellä toisessa päässä..” - kauppasi jotain uutta naistenlehteä. Olin töissä ja ääneni oli varmasti normaaliakin tympääntyneempi, kun vastasin, että ei kiinnosta yhtään. Myyjä tästä suorastaan ilahtui ja jatkoi: ”Oletko sinäkin niitä naisia, jotka EI lue kevyitä naistenlehtiä? Siispä tässä JUURI sinulle sopiva lehti, joka on tarkoitettu vanhemmille naisille. Varmasti kiinnostaa tämä lehti. Ensimmäisen lehden teemana on rintasyöpä, seuraavassa inkontinenssi ja sitä seuraavassa suonikohjut ja peräpukamat...” Tämä kaikki innostuneella virolaisaksentilla kertoen! Peitin puhelimen mikrofonia ja nauroin jalat ristissä. Ehdottomasti kuuluin kohderyhmään. Melkein tilasin, lehti kuulosti niin hilpeältä ja myyjä valloittavalta.


Sain koottua itseäni sen verran, että kieltäydyin kuitenkin kohteliaasti ja toivotin parempaa onnea seuraavan asiakkaan kanssa. Mitä todella vilpittömästi tuolle ihanalle myyjälle toivoin. Hän riemastutti päiväni ja koko silloisen työyhteisöni päivää ja vieläkin naurattaa, kun muistelen. Lehteä ei taida enää markkinoilla olla raflaavista teemoista huolimatta.



Aiheeseen sopivaa kuvaa en viitsi julkaista, joten tämä kuva ei liity mitenkään mihinkään. Paitsi siihen, että Kemissäkin sataa pitkän aurinkoisen jakson jälkeen. Ja onneksi lunta. 












perjantai 4. marraskuuta 2016

Täsmämarkkinointia

Nettimainonta on nykyään niin henkilökohtaistettua, että melkein pelottaa. Useimmiten mainonta on kuitenkin myöhässä: liesimainokset virtaavat ruutuun sen jälkeen, kun vääränkorkuinen liesi on jo tilattu ja asennettu. Ennakoiva mainonta olisi ostopäätöksen kannalta tehokkaampaa ja kiinnostavampaa. Vaikka mainostajien tietojen kerääminen ja digi-urkinta on jo aika pitkällä, sitä voisi vielä reippaasti kehittää. Puhe- ja tekstidatan keräämisen ja anlysoinnin lisäksi mainostajat voisivat kerätä kuluttajan ajatusdataa, terveysdataa, vaakalukemia jne.


Vai kerätäänkö niitä jo? Miksi näytöilleni lävähtelee laihdutustuotteiden mainoksia? Onko henkilövaakani yhteydessä nettiin? Paljastaako se painolukemani NSA:lle? Tai jollekin? Vaikka poistin siitä varmuuden vuoksi patterin ja piilotin koko laitteen? Käytän anoppivainaalta perittyä mekaanista vaakaa.


Jokin aika sitten panokset kovenivat ja facebookini mainostila täyttyi hautakivimainoksista. Luulin mainostajien päätelleen, että ei tajua ämmä laihduttaa, ei millään. Mittailin verenpainetta ja sykettä ja suunnittelin aloittavani terveen elämän heti ensi maanantaina. Pääsin luopumaan aikeistani, kun mieheni kertoi tilanneensa netistä hautakiveen lasin rikkoontuneen tilalle.


Toivottavasti sähköpostimarkkinoinnin täsmääjilläkään ei ole vielä ennakoivaa fakta-tietoa, vaan ne päättelevät lainahalukkuuteni työttömyyteni perusteella. Perustin toisen sähköpostitilin, sillä edellinen täyttyy toinen toistaan raflaavammista lainatarjouksista. Rahaa tulvisi ovista ja ikkunoista, jos vaan viitsisi ottaa vastaan. Ja jos kaikkea tulvivaa rahamäärää ei saisi tuhottua, tarjolla on myös sijoituskohteita - (laina)rahat voi kivasti sijoittaa vaikkapa uhkapeleihin.



Paperimainoksetkin voisi täsmälähettää. En tarvitse yli sadan kilometrin päässä sijaitsevan kaupan mainoksia. Niin hyvää tarjousta siellä ei ole, että lähtisin hakemaan. En, vaikka kaupan päälle saisi muoviämpärin! Tai sitten ehkä lähtisin.


Vai ollaanko paperista markkinointiakin jo täsmäämässä?


Löysin postilaatikostamme paksun mainoslehtinipun alta vielä yhden rynttääntyneen, märän ja kalanhajuisen mainoslehden. Ja sen alta kalanhajuisen muovipussin, jossa oli merisuolaa. Kalaneste oli nuhjaannuttanut muunkin postin.


Roska-astiaa ja postilaatikkoa ei kannattaisi sijoittaa lähekkäin. Muuten saattaa joku mies, joka on suolannut lohen muovipussissa ja käsitellyt sen sitten savustuskuntoon sanomalehden päällä, viedä pussin ja lehden vahingossa väärään paikkaan.


Seuraavana päivänä postilaatikossa oli jäteopas. En ole sitä vielä tarkkaan lukenut, mutta oletettavasti siinä neuvotaan ainakin, mitkä roskat kuuluvat sekajäteastiaan ja mitkä postilaatikkoon.





perjantai 28. lokakuuta 2016

Ooppelin hihna

Olen syyslomalla. Tai meillä on ollut parin viikon ajan syyslomailijoita käymässä, joten kirjoittelut jää nyt vähemmälle.


Lyhyesti kerron kuitenkin Ooppelin kuulumiset: Siihen on vaihdettu uusi tuulettimen hihna. Ei vingu enää! Kulkee ääneti kuin Tesla – mitä nyt nastat vähän ropisee sulalla tiellä.


Ja mikä sai miehen tämmöiseen yhtäkkiseen autoremonttiin? Ehkä se, että mieheni tuttava etsiskeli vikaa omasta autostaan ja sen äänimaailmasta, kun Ooppelimme vinkui ja ujelsi perässään. Ja se, että Ooppeliin tulleen uuden saundin lähdettä oli hankala paikallistaa, kun tuulettimen hihnan ulina peitti muut äänet alleen. Eniten ehkä vaikutti se, että Simoniemen hevoset vauhkoontuivat laitumillaan, kun kruisailin kylätiellä. Tosin ajattelimme äänen vastaavasti pelottavan myös hirviä, sehän ei niinkään haittaisi.


Se tuskin vaikutti remontti-intoon juurikaan, kun valitin, että ei ole kiva ajella jännittäen millä reissulla hihna ja matkanteko katkeavat. Sukkahousujakaan on harvoin matkassa korjauksessa käytettäväksi. Pieni jännitys pitää kuulemma ihmisen vireessä.


Mutta nyt siis Ooppeli sujuttelee lähes ääneti, uudenkin saundin aiheuttaja korjattiin samassa remontissa. Se sananmukaisesti liukuu. Välillä tuntuu, ettei se ota maakosketusta ollenkaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka se nousisi välillä lentoon. Liekö tuo sitten joku uusi vika vai paraneeko Ooppeli vain yksinkertaisesti vanhetessaan?


Ääni ei maailmasta kuitenkaan häviä, nyt vinkuu Micra.


Mukavaa Halloweenia! Älkää pelleilkö.


perjantai 21. lokakuuta 2016

Epävirallinen Marshall-apu

Sodan köyhdyttämille suomalaisille lähetettiin 1940-luvulla Amerikasta apupaketteja, vaikka virallista Marshall-apua ei vastaanotettukaan. Vaikka olen syntynyt parikymmenntä vuotta sodan päättymisen jälkeen, olen päässyt nauttimaan Amerikan pakettien antimista.


1970-luvulla löysin vinttimme kätköistä Amerikan aarteen: liituraitaisen naisten jakun, ihania mekkoja ja korkokengät. Lapsena niillä leikittiin pukuleikkejä, myöhemmin käytin niitä lukion vanhojen päivänä ja jakkua vuosikausia myös muuten. Enää en pidä, vaikka jakku on edelleen hieno. Se on noin kokoa XXS.



Siivoillessani joitakin viikkoja sitten äitini kampauspöydän kaappeja löysin 1940-luvun Amerikan paketissa tulleen puuterirasian, jossa oli vielä puuteria jäljellä. Itseltäni löytyy saman aikakauden rasia, äidiltä aikoinaan ennakkoperintönä saatu. Pohdimme äitini kanssa, olisiko meidän aika uusia meikkivarastojamme. Kulutus tuntuu olevan aika pientä tai aine kovin riittoisaa, puuteriakin on riittänyt jo reilulle 70 vuodelle. Apple Blossomin 70-luvun hajuvesi on nuorekas tuulahdus puuteriin verrattuna.



Saattaa olla, että puuterin lyijypitoisuus ei läpäise nykystandardeja. Ainesosat ovat ehkä hieman erit kuin nykyään.


Kaikki omankaan meikkikaappini tuotteet eivät ole aivan tuoreita. Sieltä löytyy mm. Max Factorin ihana mintunmakuinen huulikiilto ja Outdoor Girl luomiväripaletti 70-luvulta. Läjän Ricilsin kakkumascaroiden täyttöpakkauksia resepteineen sain 40-vuotislahjaksi tohtorilta (joka sittemmin perusti Matin Laatuauto Oy:n) ja rouvaltaan, kun olin järkytyksestä itkeskellen kertonut kuulleeni, että kakkumascaroita ei enää valmisteta! Sukulaistätinsä kemikalioliikkeen kätköistä oli onneksi löytynyt minulle päätynyt kakkumascaraläjä. En ole raskinut vielä käyttää kaikkia. Ehkä annan osan tyttärelleni ennakkoperintönä.





Noiden meikkilöytöjen parasta ennen päiväykset on toki ohitettu joku tovi sitten. Mutta niin on käynyt meille käyttäjillekin.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Ford Escort Sport

Veljeni osti kirkkaankeltaisen vuoden 1972 Ford Escort Sportin 1980-luvun taitteessa. Minäkin ajelin sillä joskus. Sillä oli ikävä ominaisuus tyytätä, kun vilkun käänsi oikealle. Ehdotin veljelleni vian korjauttamista, sillä tyyttäämisellä saa vihaisia katseita ja kommentteja. Veljeni neuvoi vilkuttamaan iloisesti kättä, jos joku kääntyy katsomaan. Jääpä sitten katsoja mietiskelemään, että kukahan tuttu se mahtoikaan olla.


Veljeni Escort oli kotipihallamme, kun silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni tuli meille ensi vierailulle. Joimme keittiön ikkunan ääressä koko perheen voimalla jäykähkösti kahvia vävyehdokasta tuijotellen, kun vävyehdokkaan Volvo Amazon lähti yhtäkkiä itsekseen hiljalleen valumaan pihan loivassa alamäessä kohti Escortia. Katselimme tapahtumaa hiljaisuuden vallitessa. Raskas Amazon tömähti siron Escortin etuoveen. Vävyehdokas rykäisi hieman vaivaantuneesti, katsahti rannekelloaan ja totesi, että lienee aika lähteä kotiin. Tarkastimme sentään vahingot ensin. Escortin oveen tuli selvä lommo ja lukko reistaili ajoittain. Volvoon ei tietenkään tullut mitään. Korvauksistakin mutistiin, mutta veljeni totesi, että ei haittaa käyttöä, antaa olla.


Yllättäen seurustelumme jatkui ja ostimme Escortin vuosien päästä veljeltäni. Mieheni tinkasi luonnollisesti alennusta oven lommosta ja epäluotettavasti toimivasta lukosta.


Ensimmäisellä ajomatkallamme omistajina Escort pelotteli meitä rankasti. Ostaessamme kaivoimme auton hangesta ja ajoimme sen Längelmäeltä Vaasaan. Lauhassa kevättalven säässä ja hangesta kosteutta saaneena kaasutin jäätyi. Aluksi vauhti aina välillä hiipui todella hitaaksi. Perässämme ajoi pakettiauto, joka yritti vauhtimme hiipuessa ohittaa meitä muutaman kerran. Aina kun se pääsi rinnalle, Escort ampaisi hallitsemattomaan vauhtiin eikä paku päässyt ohi. Pakettiautoihmisten ilmeet olivat kohtuullisen hämmentyneitä. Kolmannella ohitusyrityksellä pakulaiset näkivät jo meidänkin ilmeistämme, että jotain on vialla jossain muualla kuin Escort-kuskin päässä. Escortin vauhti vain kiihtyi, keli oli todella liukas ja ajoimme loivaa alamäkeä. Automme alkoi heittelehtiä tien laidasta laitaan ja vastaan tuli rekka tyyttiä huudattaen. Näin jo otsikot onnettomuudestamme. Mieheni sai viime hetkellä ohjattua auton tien oikeaan reunaan ja pysäytettyä.


Istuimme kauan aikaa hiljaa kropat sisuskaluineen horkassa. Pikku hiljaa mieheni aivojen autotekniikkaosio alkoi raksuttaa ja hän keksi syyn Escortin käyttäytymiselle. Ajelimme loppumatkan pysähdellen säännöllisesti, jolloin kaasutin pysyi sulana ja vauhti hallittuna.


Kyseinen vika ilmeni vielä joskus, mutta kun sen tiesi, sen pystyi ennakoimaan ja Escortista tuli oikein mieluinen ja hyvä käyttöauto. Virtaviivainen se oli ja upean värinen. Siihen lisättiin jossain vaiheessa vielä ralliraidat ja komeat vanteet. Tyytti ja vilkkukin saatiin toimimaan toisistaan riippumatta.


Lommoutunut lukko aiheutti joskus vaivaa paitsi meille itsellemme myös tiirikoijille. Mieheni kavereineen osallistui Tampereella ympäri vuorokauden kestävään kaukalopalloturnaukseen, jonka pelit pelattiin Hervannan jäähallissa – muutaman kilometrin päässä keskustasta siis. Majoituimme keskustaan. Ensimmäiseen peliin osa pelaajista oli lähdössä Escortillamme. Kaikki pelivarusteet survottiin takakonttiin yhdessä auton avaimien kanssa ja peräkontti kiinni. Se meni samalla lukkoon. Myöskin ovet olivat lukossa. Vara-avaimia ei tietenkään ollut.


Lukkoseppäpäivystystä ei löytynyt sunnuntaina, joten soitimme virkavallan paikalle. Poliisin tiirikkamies yritti avata ovea, muttei onnistunut – syyksi epäili ovessa olevaa lommoa, joka oli tärvellyt lukkoa (lukko oli vain yhdessä ovessa). Tiirikoiminen ei onnistunut takakontin kauttakaan muuten kuin poraamalla lopulta koko lukko pois. 

Pelin alkuun oli enää vähän aikaa ja nopea-aikatauluisen turnauksen ehdoton sääntö oli, että joukkueen myöhästyminen tulkitaan luovutukseksi. Maalivahti puki nopeasti varustuksensa ylleen Hämeenpuistossa. Pelimiehet olivat jo luovuttamassa epäillen, etteivät mitenkään ehtisi oudossa kaupungissa tarpeeksi nopeasti hallille. Mutta poliisi oli urheilumiehiä, pakkautti pelaajat varusteineen maijaan ja ajoi joukkueen pillit ulvoen ja valot vilkkuen liikennevaloista välittämättä Hervantaan. Saattaa olla, ettei mennyt poliisin ohjesäännön mukaan, mutta rike lienee vanhentunut.

Joukkue ehti kuin ehtikin peliin ja saapuminen poliisisaattuessa kiinnitti ansaittua huomiota ja kunnioitusta kanssapelaajissa. Pelin tulosta ei muistella. Vastassa oli kaukalopallon erikoisseura Bewe Sport. Joukkueellamme ei ollut yhtään vaihtomiestä. Tämä selityksenä.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Muodin huipulla

Se tapahtui taas. Yhtäkkiä olen jälleen muodin huipulla. Olen yhtä trendikäs kuin Riitta Väisänen, 25 vuoden välein.


Käytössäni on nimittäin verryttelyhousut, joiden sivuissa on pystyraidat ja lahkeissa nepparit. Ne ovat myös katukäytössä, kuten ajan henkeen kuuluu. Luin lehdestä, että näin muutkin trendi-ihmiset jo pukeutuvat. Toissapäivänä tepastelin nappiverkkarit jalassani catwalk-tyyppisesti Prismassa. Tosin silloin en vielä tiennyt pukeutuneeni kuumimmista kuumimpiin, joten käyttäydyin normaalin letkeästi. Nyt mallailen jalkineita seuraavalle kauppareissulleni.



Harmittaa kovasti, että mieheni on marinoinut vastaavat housunsa kankeahkoiksi laastilla, maalilla ja silikonilla. Oltaisiin muuten voitu olla yhdessä upeita.


Olen vähän hidas tässä muotiasiassakin. En meinaa huomata, että muoti muuttuu. Muut ihmiset ovat ehkä huomanneet, etten huomaa. Valokuvista joskus huomaan. Katselin muutama vuosi sitten Kemin ensimmäisessä LumiLinnassa tammikuussa 1996 ottamiamme valokuvia. Ylläni oli sama toppatakki, joka oli sittemmin LumiLinnan 15-vuotiskuvissa. Eikä takki tainnut olla ensimmäisissäkään kuvissa aivan uusi, vaikka omissa mielikuvissani se oli edelleen vasta ostettu. Hätkähdin ja säntäsin melkein heti kauppaan ostamaan uuden takin. En vielä meinaa raskia pitää sitä uutuutta, kuusivuotiasta.


Vuosia sitten ohitimme tihkusateisessa Helsingissä kävelyllä pari miestä. Toinen miehistä huusi peräämme nimeäni, hän oli serkkuni Rovaniemeltä, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Ihmettelin, miten hän minut tunnisti takaapäin ja sateenvarjon alta. Kuulemma juuri sateenvarjosta tunnisti. Se oli äitini vanha, 60-luvulta peräisin oleva valkoinen punapalloinen. Jos minulla olisi ollut uudempi sateenvarjo, olisi sekin hersyvä jälleennäkeminen jäänyt kokematta.



Jos on vaatteissa, niin erityisesti kengissä, mukavuus valintakriteerinä mennyt vuosia sitten ulkonäön edelle. Ostin 1990-luvun alussa täydellisesti jalkaan sopivat lenkkitossut. Pidin ne todella loppuun. Viimeisen palvelunsa ne suorittivat pihatyökenkinä. Kävin muutama vuosi sitten kesän päätteeksi jalkahoidossa ja hoitaja ihmetteli, miksi toisen isovarpaani päässä on kummallinen musta ympyrä. Paljastin, että pidän ruohonleikkuukenkiäni ilman sukkia ja toisessa kengässä on reikä isovarpaan pään kohdalla. Toissa kesänä niistä kengistä oli surukseni luovuttava, kun pohjaankin tuli liian isoja reikiä. Nauhat otin talteen. Ne ovat vielä hyvät.


Toiset lempikenkäni, 1970-luvulla ostamani läskipohjaiset nahkaiset suomalaiset laadukkaat Topmanit, hajosivat yllättäen markettireissulla. Ihmettelimme ystäväni kanssa lattialle peräämme ilmaantuvia möykkyjä, kunnes huomasin, että kävelyni on jotenkin outoa. Läskipohjat murenivat ja isot palaset lohkeilivat kaupan lattialle. Lähes kolmekymppiset kenkäni eivät olleet pitäneet lattialämmityksen päällä oleilusta. Haprastuivat. Potkiskelimme vaivihkaa läskinpalaset hyllyjen alle. Onneksi kyseessä oli laatukengät, sisäpohja oli umpinainen ja täyttä nahkaa. Joten vaikka läskit kerrankin lähtivät helposti, pääsin kengät jalassa kunnialla kotiin. Ex-läskäreitä saattoi vielä pitää sisätossuina vuosikausia.


Tarkkailkaa muotijuttuja mediasta. Todennäköisesti kuvani ja haastatteluni on pian jossakin street-muotia ihastelevassa artikkelissa.


perjantai 30. syyskuuta 2016

Valaistus ja muuta sähkötöihin liittyvää

Pidän syksystä. Ja vuodenaikojen vaihtelusta yleensäkin. Tämä syksy on ollut tähän asti aurinkoisen kaunis ja kuiva. Juuri nyt myrskyää. Ja kun sataa ja myrskyää, on leppoisaa ja kodikasta asettua sisälle. On mukavan hämärää, joten mahdolliset epäsiisteydet eivät erotu. Sähkövalaistusta lisätään, jos se toimii. Ellei, sytytetään kynttilöitä.


Saunomme pihasaunassa ensimmäisiin pakkasiin asti. Saunassa on tyypillisesti vain yksi pieni ikkuna, joten siellä tarvitaan useimmiten lisävaloa. Lamppu on palanut muutama vuosi sitten, eikä sitä olla vielä ehditty vaihtaa, joten kun alkaa olla liian hämärää, sytytämme lyhtyihin kynttilät. Hämäryys on erityisen armeliasta saunassa.


Saunan lyhdyissä kannattaa poltella tuikkuja tai muita muoteissa olevia kynttilöitä. Testasimme tämän, kun saunojia oli paljon ja sauna lämpimänä useita tunteja. Sain nerokkaan idean laittaa katossa riippuviin lyhtyihin paksut kynttilät, jotka kestäisivät pidempään kuin pienet tuikut. Eivät kestäneet. Sulivat saunan lämmössä melko nopeasti. Sula steariini valui ja imeytyi alapuolella kuivumassa olleelle pefletilleni. Siivosin steariinit muualta, mutta steariini kuivahti huomaamattani peflettiin.


Kun saunoimme seuraavan kerran ja istahdin pefletilleni, huomasin steariinin heti. Sula steariini on todella lämmintä. Sen päällä ei ole kiva istua. Miehelläni olisi kovasti naurattanut, mutta jonkin verran hänelläkin on vielä itsesuojeluvaistoa.


Käytämme saunassa nykyään tuikkuja. Ehkäpä jopa vaihdamme lampun joku kevät. Kunhan ehdimme.



Sopivien lamppujen ostaminen on nykyään niin vaikeaa, ettei meinaa koulutus riittää, puhumattakaan käytännön älystä. Ja mieheni on sentään alan miehiä. Sähköalan. Ilmeisesti pitäisi olla vähintään DI, jotta kykenisi sulavasti ja rennosti lamppuostoksille. Ennen oli kaikki paremmin, piti vain valita haluttu watti-määrä ja kantavaihtoehto kahdesta mahdollisesta. Jos halusi kikkailla ulkoasun kanssa, niin lampun muotoja ja pinta-vaihtoehtoja oli valittavana pari erilaista. Nykyään pitää hallita sähkötekniikan syventävät opinnot, jotta osaisi valita oikeanlaisen lampun.


Suutarin lasten kenkäongelma pätee meillä silloin tällöin muulloinkin kuin ulkosaunassa. Osallistuimme joitakin vuosia sitten parin ystäväperheen kanssa karavaanareiden syksyisille valotreffeille. Viikonlopun idea oli, että vaunut valaistaan komeasti ja raati palkitsee parhaiten valaistun vaunun. Joku saattaisi kuvitella, että puolellamme oli ammattiosaamisetu, mutta ihan niin ei käynyt. Vaunussamme ei yllättäen toimineet sähköt koko viikonloppuna, joten se oli säkkipimeä. Ei minkäänlaista valon pilkahdusta. Sääkin oli niin sateinen ja tuulinen, ettei puhettakaan, että ulkotulia olisi voinut käyttää. Eikä se karavaanileirin nestekaasukeskittymässä muutenkaan ole kovin suotavaa. Elättelimme silti toiveita, että raati noteeraa vaunumme kompastumalla pimeässä sen aisaan, toteaa sen nerokkaaksi kontrastiksi kaikkien kirkkaiden ja välkkyvien valokaapelivaunujen keskellä ja palkitsee meidät vähintäänkin kunniamaininnalla. Ei palkinnut.


Toki ammattitaidosta on hyötyä. Mieheni asteli viimeisenä peliporukkansa pukukoppiin, jossa muut olivat pimeässä ihmetellen etsineet valokatkaisijaa jonkin aikaa. Mieheni tuli koppiin, napsautti valot päälle ja kysyi, että miksi te täällä pimeässä istutte. Katkaisimen sijainti oli sähköteknikolle päivän selvä.


Myös kavereita voi autella. Ystävämme oli asunut uudessa asunnossaan joitakin kuukausia ja pyysi miestäni katsomaan verhovaloaan, joka ei toiminut. Mieheni saapui sähkötyökalupakki kädessään ystäväni luo, napsautti valon katkaisijasta päälle - se toimi moitteettomasti. Ystävämme oli käyttänyt väärää katkaisijaa. Ei siitä paljoa kehdannut laskuttaa.



Toisille ystävillemme mieheni teki muutaman pistorasia-asennuksen ja ystävämme kutsuivat meidät siitä hyvästä syömään. Ruoka oli herkullista ja viini sopi erityisen hyvin ateriaan. Ystävämme olikin pyytänyt viinin valintaan neuvoa hienolta turkkiin pukeutuneelta Alkon asiakkaalta saatesanoilla: ”Meille tulee vähän hienompia vieraita syömään – sähkötyönjohtaja rouvansa kanssa...”

perjantai 23. syyskuuta 2016

Kanssakulkijat ja -puhujat

Ajellessani eilen Kemin keskustaan huomioni kiinnittyi pyörätiellä kävelevään oudosti käyttäytyvään nuoreen mieheen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti pelottavalta. Vaatteetkin olivat täti-ihmisen silmään siistit ja hiusten malli varmaankin varsin trendikäs. Mietin hetken, että onko minulla niin vahva intuitio, että yksinkertaisesti vaan aistin nuorukaisessa jotain sisäistä hämäryyttä.


Sitten sen tajusin: Nuorukaisella ei ollut kädessään älylaitetta! Enkä huomannut kuulokkeitakaan korvissaan! Siinä vaan käveli rauhallisesti molempia käsiään heilutellen ja avoimesti ympäristöään tarkkaillen. Varmasti noteerasi vastaantulevan pyöräilijänkin! Todella outoa. Ehkä sittenkin vähän pelottavaa?


Havainnostani sitten herkistyin muistelemaan omaa nuoruuttani, kuten ikäiselläni ihmisellä tapana on: Kun minä olin nuori – siinä buurisotien tienoilla – tilanne oli päinvastainen. Jos tiellä tuli vastaan ihminen, joka tuijotteli esinettä kädessään, hän oli todennäköisesti pahasti reitiltään eksynyt suunnistaja (suunnistustaitonsa ja silti sitkeän lajiyrityksensä tuntien olisin voinut törmätä maantiellä nykyiseen mieheeni niin). Tai sitten hän oli turisti paperi(!)kartta kädessään. Tosin turistit olivat aika harvassa 70-luvun Simossa. Yhden kerran Simoniemeen eksyi kaksi saksalaista turistityttöä. Viihdytimme heitä ystäviemme kanssa esittelemällä metsää, merta ja maitolaitureita. Hyvin viihtyivät. Monta tuntia.


Jos nuoruudessani joku kanssakulkija puhui itsekseen, kyseessä oli luonnollisesti jonkinasteinen kylähullu. Jos yksinpuhuja ei ollut tuttu kylähullu, piti vähän varautua, pitää piikkarit spurttivalmiina ja vaihtaa toiselle puolen tietä. Ja varsinkin kannatti olla varuillaan, jos kyseinen henkilö näytti jahtaavan jotain otuksia, vaikkapa pokemoneja. Joista me muut emme tienneet silloin yhtään mitään.


Tuttuja kylähulluja ei tietenkään ihmetelty. Kuten ei nykyäänkään ihmetellä yksinpuhujia. Handsfreehän heillä tänä päivänä on. Ja jos ei olekaan, ei silti erotu enää joukosta. Kaikki kuitenkin olettavat, että meneillään on puhelu toisen ihmisen kanssa.


Handsfree -oletuksella ratsastan autoillessani yksin valoisaan aikaan, sillä laulelen ajaessani useimmiten antaumuksella. Koska vastaantulijat saattavat noteerata ammollaan liikkuvan suun, painan samalla ovelasti toista korvaani kädelläni ja huijaan näin pitäväni handsfreetä paremmin korvalla. Luulevat sitten vastaantulijat, että siinä on vähän kiivassanaisempi puhelu meneillään, kun tykitän täysillä naitvissii, vilkkumaata tai muuta menevää nuorisomusiikkia.

Toki tuota handsfree -hämäyskikkaa voi käyttää muulloinkin. Höpöttelen paljon itsekseni tai robotti-imurille tai pihan eläimille ja ihmisten ilmoille lähtiessäkin höpöttäminen jää helposti päälle. Jos huomaan ajoissa puhuneeni itsekseni julkisella paikalla, painan nopeasti käden korvalle peittämään puuttuvaa handsfreetä ja sanon kuuluvalla äänellä: NYT KUULUU HUONOSTI, LOPETETAAN, SOITAN SULLE MYÖHEMMIN. Ja sujautan kuvan (alla) handsfreen nopeasti taskuuni.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Kaikki automme

Meillä on nyt niin paljon noita punaisia autoja, että olemme miettineet niiden säilyttämiseen elämää helpottavaaa arkistointisysteemiä. Pitkällisen harkinnan ja simuloinnin jälkeen päädyimme kuvan mukaiseen yksinkertaiseen jonoon, jossa automme ovat samalla sekä aakkos- että ikäjärjestyksessä. Siitä näkee kertasilmäyksellä tarjonnan, voi valita ja helposti löytää aina tarkoitukseen sopivimman auton.


Jos on urheilullinen päivä, voi valita tyyliin sopivan Opel Astra Sportin kuppi-istuimilla. Jos mahtuu istumaan kuppi-istuimiin. En ole vielä testannut. Ei ole sattunut urheilullista päivää. Ekologisella fiiliksellä (eli bensarahojen ollessa vähissä) valinta osunee pieneen hippimäiseen ja vaatimattomaan Nissan Micraan, joka ei kuluta juuri ollenkaan bensaa eikä tilaa. Kun rahaa taas on ja sen haluaa myös näkyvän, voi pröystäillä ja valita joukon suurimman ja mahtavimman Opel Omegan, jossa on kaksilitrainen kone, keskuslukitus, ohjaustehostin ja spoileri


Toisaalta voi valita myös sen, joka on katsastettu, lähtee käyntiin ja jossa on bensaa.


Autojemme väreissä ei ole valinnanvaraa. Olemme päätelleet, että arkinen valintaprosessi menisi liian monimutkaiseksi, jos värejäkin olisi useita. Punaiseen päädyimme luonnollisesti siksi, että se on Kemiin hyvin istuva aatteen väri. Myös entinen asuntovaunumme Kabe oli ajokalustoon sopivasti sisustuksiaan myöten puna-valkoinen. Lisäksi punainen erottuu hyvin lumihangesta toisin kuin muinainen valkoinen Volvo Amazonimme. Sen kun kajautti jääradalla ensimmäisessä mutkassa syvälle hankeen niin olipa lapiomiehillä haastetta. Löysivät meidät lopulta perävalojen perusteella. Punainen auto olisi löytynyt helpommin.


Avaimia on haastavampaa hallita. Ne pitää pitää tallessa mieluiten muualla kuin virtalukoissa tai ovissa ja vielä erottaakin toisistaan. Lisäksi ne pitää nykyään myös kääriä folioon ja säilyttää jääkaapissa. Muuten nörttirosvo voi tulla ja kaapata avaimet, kertoi autouutiset. Folio on tuttu ja looginen juttu, olemme keksineet kääriä Ooppelin avaimet siihen jo vuosia sitten.



Jääkaappisäilytyksen tärkeys kuulostaa sen sijaan jonkun hajamielisen keksinnöltä. Jonkun, jonka avaimet ovat lopulta löytyneet jääkaapista. Kasvonsa pelastaakseen on sitten kehitellyt varman tiedon jääkaapin avaimia digitaalikonnilta suojaavista ominaisuuksista.
Enkä nyt puhu oman perheeni jäsenestä.

perjantai 9. syyskuuta 2016

Ooppeli (originaali) ja Micra

Ooppeli meni luonnollisesti katsastuksesta läpi, tämä ei liene uutinen. Ainakaan mitenkään yllättävä uutinen. One more year. Pelaa siis sittenkin pidempään kuin Selänne. Yksi pieni mutterin kiristys ja se on siinä! Vuoden 2018 alkuun. Mieheni ja katsastusmies olivat taas oikein herkistyneet Ooppelin äärellä.


Micra puolestaan on selvästi alkanut pyrkiä persoonallisuudessa Ooppelin rinnalle kehittämällä itselleen uusia piirteitä. Tuorein ominaisuus on yllättävä paukahteleminen. Vähän niin kuin Onslowin auto. Viimeksi se paukahti tasavauhtisessa tasamaan ajossa Simon ja Kemin välillä. Paukahduksen jälkeinen huomattava tärinä sai suorastaan säikähtämään, että menikö nyt joku akseli tai jarrut tai pakoputki tai jotain muuta olennaista poikki. Onneksi liikenne oli hiljainen ja piennar leveä, joten pysäytin vauhdin pikku hiljaa ja ohjasin Micran tien sivuun. Ja onneksi Micra on niin pieni, että se mahtuu kapeammallekin pientareelle.


Tuijottelin tomerasti auton alle, mutten nähnyt mitään uuttaa roikkuvaa tai poikkinaista. Ihmiset ovat muuttuneet tylymmiksi, kukaan outo autoilija ei pysähtynyt tarjoamaan apua, vaikka kuinka konttailin auton ympärillä. Kolmekymmentä vuotta sitten vastaavissa tilanteissa avun tarjoajia kyllä riitti. Nyt painoivat vaan kaasua kohdalla.


Pari ystävää sentään pysähtyi tuijottelemaan pohjaa kanssani. Tuijottelimme myös konepellin alle. Hyvältä sielläkin näytti. Toinen ystävistäni kertoi autonasentajamiehensä neuvovan vastaavissa epäilyttävien äänien tapauksissa koventamaan musiikin volyymia. Tätä keinoa en voi käyttää, sillä Micran radio ei toimi. Tai se toimii niin, että kun radion avaa, ei kuulu mitään. Tällöin väännän volyymin täysille, mutta edelleenkään ei yleensä kuulu mitään. Kunnes esimerkiksi kymmenen minuutin ajon jälkeen radio rämähtää päälle. Volyymit täysillä. Tätä säikähtää vähintään yhtä paljon, kuin noita pohjasta kuuluvia pamahduksia. Silmät rävähtävät tennispallon kokoisiksi ja pumppu ensin pysähtyy ja sitten lyö noin kaksisataa kertaa minuutissa.


Tiukat tuijottelut kuitenkin auttoivat Micraa – sai ilmeisesti tarvitsemansa huomion - ja pääsin ajelemaan hissukseen kotiin asti ilman äänitehosteita.


Olin maininnut aiemmasta pienemmästä paukahduksesta moottoriajoneuvojemme kunnosta vastaavalle perheenjäsenelle. Epäilin tuolloin asiantuntemustaan, sillä hän esitti tarkentavina kysymyksinä vain, että millä kadulla paukahdus tapahtui. Enhän minä juuri mitään autoista ymmärrä ja automme ovat toki melkoisia älylaitteita, mutta silti en jaksa uskoa, että kadun nimi olisi syy paukahduksiin. Tai että kadun nimestä voisi jotenkin edes päätellä paukkeen syyn.


Kuvassa Micran alla näkyy jalas, jonka avulla Micra kapeana autona pysyy paremmin pystyssä, mikäli sitä ei saa pysäköityä seinää vasten nojalleen.





Olen nyt sitten Micran korjaantumista odotellessa ajellut enempi Ooppelilla. Se on kyllä lämmin auto. Se puhaltelee sisälle pelkästään kuumaa ilmaa. Aina. Kylmän puhallusilman saamiseksi emme ole vielä keksineet niksiä. Esimerkiksi sukkahousuista ja jääpaloista voisi jotain kehitellä. Keksinnön muhiessa ajelen ikkuna auki ja odottelen pakkasia.

Penkinlämmitin ei sentään pakotu päälle – jos jotain positiivista hakee.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Kuninkaan puhe

Jalkapallo on kuningaslaji. Jari Litmanen on Suomen Kuningas. Meillä asuu yksi hänen uskollisimmista alamaisistaan. Kun Kuningas puhuu televisiossa, läsnäolijoiden on ymmärrettävä olla hiljaa ja mielellään istuttava tiukasti paikoillaan tv:n ääressä.




Nykyään jo naurattaa seurustelumme alkuaikojen yritykseni kiistellä mieheni kanssa siitä, kumpi on parempi laji pesäpallo vai jalkapallo. Helpompi olisi väitellä musta valkoiseksi. Mieheni tosin väitti olevansa myöskin melkoinen pesäpalloilija, vaikkei lajia arvostakaan. Uskottavuus lajin hallintaansa meni kuitenkin nopeasti, kun hän kertoi pelanneensa antelijana. Antelijana! Termiä on käytetty edellisen kerran ehkä 1940-luvulla.


Mieheni ei fanita mitään yksittäistä jalkapallojoukkuetta, laji sinällään riittää. Mutta olen kuullut eräästä nuoresta miehestä, joka palvoo Saksan maajoukkuetta siinä määrin, että on sanonut luottavansa sen pelaajiin enemmän kuin omiin vanhempiinsa. En lähde tässä nimiä mainitsemaan, mutta nyt vaan sitten odottelemme, että joku Saksan maajoukkueesta tulee ja esimerkiksi asentaa luotettavasti ko. nuoren miehen asuntoon laminaatit. Ehkäpä vaikka työteliään ja luotettavan oloinen Bastian Schweinsteiger, jolla on varmasti kivasti aikaa nyt kun lopettaa maajoukkueuransa.


Vaikka jalkapallon seuraaminen on pääasiassa penkkiurheilua, kyllä se liikuttaa katsojiakin. Ikinä emme ole ajaneet niin lujaa kuin parin kesän takaisella pyöräretkellä, kun kello alkoi lähestyä seitsemää, jolloin illan EM-ottelu alkoi ja Masalan leirintäalueelle oli vielä muutama kilometri matkaa. Minun vauhtiani kiihdytti tosin enemmän uhkaava kaatosade. Karautimme respan eteen peräkanaa, mieheni hyppäsi vauhdissa pyörän päältä, syöksyi respaan ja istui oluttuoppi edessään TV:tä tuijottamassa ennen kuin minä pääsin edes oman pyöräni päältä pois.


Vakavaan kriisiin ajauduimme samaisella pyöräreissulla, kun jouduimme jalkapalloaikataulujen vuoksi ajamaan perjantaina neljän ruuhkan aikaan täyttä vauhtia suorinta tietä (= erittäin vilkas valtatie 9) Orivedeltä Tampereelle. Ehdimme vain vähän myöhästyen hotelliin illan ensimmäiselle pelille. Sen jälkeen lähdimme kaupungille syömään ja ostamaan pelioluet illan toiselle pelille. Mutta kellopa olikin jo yli yhdeksän ja oluet jäi ostamatta. Oli kyllä melkoinen suoritus mieheltä: katsoi kaksi jalkapallopeliä samana iltana ilman olutta! En tiennyt, että niinkin voi lajin tosifani tehdä.


Otsikoin tämän noin hämätäkseni elokuvan ystäviäkin lukijoiksi.


PS Ooppelilla (sillä originaalilla) on tänään katsastuspäivä.

perjantai 26. elokuuta 2016

Ooppeli v2

En ole tästä edes facebookissa hehkuttanut, sillä tämä on itsellekin niin iso asia, ettei sitä oikein mieli osaa vielä käsitellä. Lyhyesti julkistan tämän nyt, jotta pääsen elämässä eteenpäin:


Olemme ostaneet uuden Ooppelin.


Vanhaa ei toki ole hävitetty, kuten ei Micraakaan. Mutta mieheni uumoilee, että jompikumpi niistä saattaa joskus lopettaa toimimasta. Joten olemme varautuneet.


Autotallissamme on siis pumpuliin käärittynä lähes tuliterä maranellonpunainen urheiluauto. Opel Astra Sport, vm.1996. Kuppi-istuimet. Kuten koordinaateista voi päätellä, kyseessä ei ollut huokea auto. Se maksoi 300€. Tosin se ei toimi, mutta eipä siinä ollutkaan vielä kaikki! Kaupanpäällisinä saimme toimivan (!) cd-soittimen ja toimivan (!) vhs-nauhurin. Ymmärtänette nyt, miksi en ole tästä aiemmin viitsinyt julkisesti mainita. Emme suinkaan halua, että ihmiset kadehtisivat omaisuuttamme.


Mieheni osti tämän uuden Ooppelin Matin Laatuauto Oy:stä Simoniemestä ammattimaisen ja houkuttelevan myyntipuheen (”Ostappa siitä Ooppeli!”) ylipuhumana. Matin Laatuauton vuoden myynti kasvoi tämän kaupan myötä 100% edellisvuosista.


Vähän mietityttää tuo, että myyjä näyttää luovutusjuhlallisuuksissa huomattavasti onnellisemmalta kuin ostaja.



Meillä on siis nyt kolme punaista autoa. Silti varmin kulkuneuvo on edelleen polkupyörä. Uutta Ooppelia ei ole katsastettu. Vanha Ooppeli lepäilee pidempien ajojen jälkeen tai ainakin sen käynnistykseen tarvitaan silloin shamaanitaitoja, joita esim. minulla ei ole. Lisäksi vesisateella ajo vähän pelottaa, sillä tuulilasinpyyhkimet saattavat lakata toimimasta ja niidenkin korjaamisniksi on minulla vielä hakusessa. Micra ei lähde tietyillä lämpötiloilla käyntiin. Tällä hetkellä ko. lämpötilaväli näyttäisi olevan +11-14 celsiusta.






Tähän asti  ovat tähdet ja auringonpilkut kuitenkin olleet aina sellaisissa asennoissa, että jollakin kulkuneuvolla on tarvittaessa matkaan päästy. Ja takaisinkin.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kohtaamisia poliisin kanssa

Poliisin kohtaaminen jännittää aina vähän. Kun vaan näenkin poiisin, alan kelata mahdollisia epärehellisyyksiä, joita olen tahallaan tai vahingossa harrastanut. Olisin huono rikollinen. Naamastani näkee puolen kilometrin päähän, jos yritän valehdella, huijata tai tehdä jotain muuta sopimatonta tai kiellettyä.


Onneksi en ole juurikaan joutunut tekemisiin poliisien kanssa, joskus kuitenkin. Seurustelumme alkuaikoina ajelimme mieheni kuplavolkkarilla kuudenkympin rajoitusalueella reiluhkoa ylinopeutta kohti Kemin keskustaa. Keskustassa huomasimme perässämme ajavan auton vilkuttelevan punaista valoa, joten pysähdyimme kadun reunaan. Poliisi koputti kuplan sivulasiin ja sanoi ironiseen sävyyn miehelleni: ”Taisit ajaa kuuttakymppiä?” Mieheni vastasi, että no niimpä taisin, sitähän siinä sai ajaa. Jos minä olisin ollut kuski, olisin heti tunnustanut ajaneeni ainakin kahdeksaakymppiä ja saanut sakot. Poliisit eivät olleet saaneet todennettua ylinopeutta, joten tilanne kuivui nolohkosti siihen.


Kahdeksankymmentäluvulla omistimme lähes Ooppelin veroisen autopersoonan, keltaisen Ford Escort Sportin vuosimallia 1972. 


Syystalvella 1984 muutimme Vaasasta Helsingin Kallioon. Palautimme muuttoauton Helsingissä huoltoasemalle ja suuntasimme marraskuisen sumuisena lauantai-iltana Escortillamme kohti Pengerkatua. Helsinki oli meille kohtuullisen outo kaupunki ja Linnanmäen kohdalla mieheni huomasi ryhmittäytyneensä väärin. Oli pakko koukata sääntöjen vastaisesti takaisin Helsinginkadulle johtavalle kaistalle, sillä muuten emme ehkä ikinä olisi osanneet uuteen kotiimme. Poliisit sattuivat näkemään kaistakoukkauksen ja pysäyttivät meidät.



Poliisit huomauttivat väärästä kaistanvaihdosta ja Escortin antennista, joka oli muuttohässäkässä lipsahtanut sojottamaan turvaviirimäisesti sivulle. Ajokorttia ei löytynyt, huomasimme sen unohtuneen huoltoasemalle vuokra-autoa palautettaessa. Mieheni oli viikkoa aiemmin tärvännyt kasvonsa heittäessään epäonnistuneen volttisarjan läksiäisissä Vaasassa: kasvoissa oli tikkiarpia ja etuhammas oli poikki. Ulkonäkönsä oli hyvin kalliouskottava. Siksi poliisit tiedustelivat, oliko mieheni mahdollisesti ollut tappelussa. Selostimme yhdessä äänet hätäännyksestä väristen kasvovammojen syntyhistorian, muuttotilanteemme ja että olisimme eksyneet, jos olisimme ajautuneet Sturenkadulle. Poliiseja jo vähän hymyilytti. Monenlaista pikkuvikaa Escortista löytyi. Renkaat saivat kuitenkin kehuja, ne olivat uudehkot. Antenni kiristettiin yhdessä takaisin oikeaan asentoon.


Vikoja ja rikkeitä riitti niin paljon, että mojovat sakot olisivat voineet hyvinkin rapsahtaa, mutta poliiseja jo suorastaan nauratti tilanteemme, joten he antoivat meille kehoituksen noutaa ajokortti, korjata Escortin pikkuviat ja ajaa vastaisuudessa liikennesääntöjen mukaan eksymisuhasta huolimatta. Toivottivat sitten ystävällisesti pärjäämistä ”Helsingin humussa ja sumussa”.


Ihan kaikkia vikoja ei heti ehditty, muistettu tai jaksettu korjata ja uusiakin oli saattanut ilmaantua, kun moottoripyöräpoliisit myöhemmin pysäyttivät työreissulla ajelleen mieheni Escorteineen. Tällä kertaa poliisit kasvattivat sakon määrää jokaisesta viasta. Työreissulta palasi siten kohtalaisen pahantuulinen mies. Reissun ansiot päivärahoineen ja kilometrikorvauksineen käytettiin sakkoihin.


Nämä tapahtumat tuoreena muistissaan mieheni ajeli eräänä aamuna Mannerheimintietä pitkin töihin. Pipo syvällä päässä ja unisena, tuskin heränneenä. Viereiselle kaistalle ajoi poliisauto, jonka pelkääjänpaikan poliisi viittoili vasemmalle. Mieheni havahtui siihen ja oletti poliisin viittoilevan hänelle ja mietti, että mikähän nyt taas on vikana. Poliisi viittoili uudestaan ja poliisiauto kääntyi vasemmalle sivutielle. Mieheni seurasi heitä, mutta koska poliisit eivät pysähtyneetkään, mieheni ajoi heidän perässään, tyyttäili ja vilkutteli valoja saaden poliisiauton lopulta pysähtymään kadun varteen. Poliisit olivat kohtuullisen hölmistyneen näköisiä, kun mieheni koputti heidän sivuikkunaansa ja kysyi: ”Mikä minulla on vikana?”


Epäilemättä poliisien mieleen oli tullut montakin asiaa, mikä miehelläni saattaisi olla vikana, mutta autoansa eivät olleet edes noteeranneet. Olivat toisilleen osoitelleet ajoreittiään. Kun tilanne sitten molemmille osapuolille selkeni, mieheni päästi poliisit jatkamaan partiointiaan ja palasi itse normaalille työmatkareitilleen Mannerheimintielle.


Ei sentään kysynyt poliiseilta ajokorttia ja rekisteriotetta.




lauantai 6. elokuuta 2016

Pyöräreissu 2016, 6/6

Tiistai 12.7.2016


Heräsin Ollinmäen viinitilan majoitusaitassa kuuden maissa ukkoseen. Koska uni ei enää tullut, tutkiskelin eri sääennusteista, että miten se tuo ukkonen etenee ja jatkuu. Näytti lohdullisesti siltä, että viimeistään kymmenen maissa se menisi kokonaan ohi ja iltapäivällä sateetkin hellittäisivät. Miehenikin heräili, joten keittelin kahvit ja puurot ja nautimme muutenkin runsaan aamiaisen illalla saamastamme korista. Siinä oli kaikkea, mitä ihminen ja pyöräilijä aamulla tarvitsee.


Sade jatkui tihkuisena, mutta koska ukkonen oli tiessään, pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme polkemaan kohti Mikkeliä. Parikymmentä kilometriä tuntui etukäteen lähes lapsellisen lyhyeltä matkalta, mutta ylämäet lisäsivät haastetta aivan tarpeeksi. Pientareettomalla tiellä vesisateella ajaminen ei ole erityisen nautinnollista. Heijastinliivit pyörälaukkujen päällä paransivat varmasti turvallisuuttamme, kaikki pyöräilyvarusteet saisivat olla huomiovärisiä.


Mieheni ehdotti sivutiekoukkausta, mutta märkä hiekkatie ei houkuttanut enää yhtään, joten jatkoimme autojen seassa punnertamista. Parikymmentä kilometriä ei tuntunut ollenkaan lyhyeltä matkalta. Kun Kirkonvarkauden levähdyspaikka kahviloineen tupsahti kohdalle, emme epäröineet hetkeäkään: pullakahvien aika ilman muuta! Komea siltamaisema oli Kirkonvarkaudessa.



Vettä tippuvina ja naamat ravassa keräsimme jotensakin säälinsekaisia katseita muilta asiakkailta, mutta olotila ei ollut ollenkaan niin paha kuin ulkonäkö. Sitä paitsi sade alkoi hellittää ja ilma oli kuitenkin lämmin. Mikkeliin oli enää joitakin kilometrejä, joten pyörätietkin alkoivat heti Kirkonvarkauden jälkeen. Garmin-navigaattorimme huvitteli taas ja kierrätti meitä yhden ylimääräisen kierroksen, mutta onnekseen (säästyi järveen lentämiseltä) ei kovin pitkää lenkkiä.


Siellähän se Ooppeli meitä odotteli hotelli Uusikuun parkkipaikalla turvallisesti valvontakameroiden alla - mikä iloinen jälleennäkeminen. Pari tuntia saimme tuhrattua pariinkymmeneen kilometriin, mutta eihän meillä ollut mihinkään kiire. Vaihdoin parkkipaikalla kuivat vaatteet päälle ja olo koheni hetkessä. Tuhersimme taas pyöriä uuteen hienoon telineeseemme. Että voi olla vaikeaa, aivot ja melkein pyörätkin olivat aivan solmussa. Lopulta saimme pyörät jotenkin kiinni, tosin yksi rengas jäi epäilyttävän alas. Luultavasti se lasahtelee töyssyissä tiehen.


Hotellin respan ystävällinen mies kävi kyselemässä reissumme sujumisesta. Meillähän (=miehelläni) unohtui yksi olut hotellihuoneen jääkaappiin aloittaessamme reissun, mutta emme sentään pyytäneet sitä takaisin, vaikka se kovasti olisi palautusjuomana maistunutkin.


Ooppeli pärähti kerralla käyntiin ja aivan avaimella! Siispä paukkasimme navigaattorin avulla taas volttilähdöllä kohti Pieksämäkeä. Ooppeliin ilmaantui uusi räpättävä ääni. Mieheni katseli ensin minua syyttävästi, mutta ääni tuntui kuuluvan käsijarrusta. Ääni lakkasi kuulumasta, kun käsijarrupaakan alle asetteli sopivasti lukkosulapullon.


Pieksämäen läpi ajaessamme bongasimme urheiluliikkeen, jossa näytti olevan alennuksessa sadeviittoja. Parkkeerasimme Ooppelin torin reunaan marketin pihalle ja kävelimme ostamaan huomiota herättävän keltaiset sadeviitat. Otin miehestäni kuvan Pieksämäen torilla, mutta hän ehti livahtaa lipputangon taakse eikä kuvassa näy kuin ostoskassi. Noin laihaksi eräät muuttuvat pyöräreissuilla. Eräät eivät muutu laihoiksi. Eräät lihovat.



Ooppelin uusi piirre ei ollutkaan pelkästään foneettinen, vaan se ilmeni myös siten, että pakki ei mennyt päälle. Keulan edessä oli toistakymmenen sentin jalkakäytävän reuna, joten jalkakäytävän kauttakaan emme päässeet pakenemaan paikalta. Siinäpä sitä luovuutta taas tarvittiin, että mitempä päästään Pieksämäeltä pois. Jotenkin nytkyttämällä Ooppeli suostui vähän kerrallaan liikkumaan taaksepäin ja pääsimme jatkamaan matkaa huoltoasemalle ja edelleen kohti Kuopiota.


Matka sujui hyvin ja lukkosulapullo käsijarrunpaakan alla piti ylimääräiset saundit loitolla. Lapinlahden ja Iisalmen välillä pysähdyimme helteiselle tienvarsikioskille nauttimaan lättykahvit. Kun yritimme jatkaa matkaa, Ooppeli ei inahtanutkaan. Olimme unohtaneet, että Ooppeli ei käynnisty pitkän ajon jälkeen. Edes varakäynnistysnappula ei auttanut. Työkalut olivat takakontissa, jota ei saanut auki poistamatta pyöriä telineestä. Siispä purkuhommiin. Kuumakin oli, hiki valui.


Lopulta Ooppeli hörähti käyntiin kahden ihmisen ja yhden meisselin avulla. Sitten taas askartelemaan pyöriä telineeseen. Tällä kertaa saimme ne lopulta asettumaan paremmin ja korkeammalle. Otin asetelmasta monta valokuvaa, joiden avulla osaisimme ehkä toistaa asennuksen.



Emme ajatelleet pysähtyä enää ennen kotia, jotta säästyisimme uusilta hokkupokkustempuilta. Iin hitaat tietyöjonot kuitenkin pakottivat mieheni ajamaan sivutielle luontokutsuuhommiin. Muistimme olla sammuttamatta Ooppelia, mutta helteen pehmentämin aivoin emme tietenkään muistaneet, että pakki ei mene päälle. Ooppelille pitäisi laatia käyttöopas ja check-lista, jonka voisimme käydä aina yhdessä läpi, kun Ooppeli käynnistetään ja sammutetaan.


Sivutie johti talon pihalle, jossa näytti olevan ihmisiä nauttimassa kauniista kesäillasta. Tuntui jotensakin nololta vaihtoehdolta ajaa pihalle grillaajien sekaan ja kääntyä siellä kaartamalla, koska pakittaa ei voinut. Siispä mieheni kikkaili aikansa ja sai kuin saikin pakin taas toimimaan sen verran, että saimme Ooppelin palaamaan päätielle.


Kahdeksan maissa pääsimme yllättäen kotiin, jossa odotti tyhjä jääkaappi. Koska emme olleet uskaltaneet matkalla pysähtyä syömään tai ostamaan ruokaa, hyppäsimme pyörien selkään ja sotkimme täyttä vauhtia sisäsatamaan. Pyörät onneksi toimivat, joten ilmeisesti ne eivät ainakaan kovin voimallisesti ottaneet hittiä tiestä telineessä ollessaan. Ehdimme Sataman Tähteen juuri ennen kuin keittiö meni kiinni. Peesaus jäi päälle kävellessäkin. Seurasin mieheni askelia tiiviisti ravintolaan mennessämme. Onneksi huomasin lopettaa peesauksen ennen vessaan menemistään.


Vähän liian isojen – pakko kuitenkin syödä kaikki - mutta hyvien kanakorien jälkeen polkaisimme kotiin. Saunan jälkeen uni maistui. Toivottavasti ensi kesänäkin pyöräreissu onnistuu.


maanantai 1. elokuuta 2016

Pyöräreissu 2016, 5/6

Maanantai 11.7.2016, koirapäivä


Nyt oli kyllä reissun parhaiten nukuttu yö molemmilla, vaikken ihan makuupussiin mahdukaan. Rauhallinen hirsimökki ilman mitään ylimääräisiä virikkeitä ja hiljainen leirintäalue kai toivat hyvät unet.


Pulahdin virkistävässä järvessä, ostimme aamiaisen respasta ja söimme sen aurinkoisella terassilla. Matkaa jatkoimme puoli yhdentoista maissa. Alunperin oli tarkoitus ajaa Mikkeliin Uusikuuhun Ooppelin luo yöksi, mutta yöpaikka vaihtui Ollinmäen viinitilaan parikymmentä kilometriä ennen Mikkeliä. Sään ennustettiin olevan vielä tämän päivän kaunis, joten ajattelimme, että illasta olisi kiva nauttia rauhallisessa maalaisympäristössä.


Kuumaa oli heti aamusta. Eilisen eksymisestä vähän lannistuneina emme ajatelleet juurikaan poiketa sivureiteille. Yhdelle pienelle kivalle hiekkatielenkille sentään koukkasimme pian Puumalan jälkeen. Mieheni ajoi edellä, kuten aina. Jäin jonkin verran jälkeen – joko pyörässäni on huonommat jouset tai enemmän painoa, sillä en voi ajaa kuoppaisia teitä yhtä nopeasti kuin mieheni. Mäen ja mutkan takaa tullessani näin, että mieheni seisoi pyörän toisella puolella ja sakemannin näköinen koira isotteli toisella puolella. Hidastelin ja tein tilannearviota: jatkanko matkaa kohti parivaljakkoa vai käännynkö vähin äänin takaisin päätielle ja poljeskelen yksin loppumatkan.


Koiran isäntäväki tuli paikalle ja koska minä en lähtökohtaisesti pelkää koiria, jatkoin urheasti matkaa. Isäntäväki kertoi koiran vanhemman kaverin vasta kuolleen ja koiran hakevan vähän asemaansa ja reviiriään. Ei se meitä kumpaakaan syönyt, haisteli vaan haukuttuaan tarpeeksi. Samalla kuulimme paikallishistoriaa viereisessä torpassa asuneesta Kitulan Teutorista. Ja saimme lupauksen, että ylämäkiä riittäisi lopputaipaleellakin, huonommat autotkaan ei kuulemma meinaa jaksaa kiivetä. Onneksi olimme pyörillä.


Pistohiekan entisellä leirintäalueella poikkesimme houkuttelevalle hiekkarannalle vilttitauolle. Mieheni ei ole erityisen innokas kastautuja, joten hän jäi istuskelemaan viltille, kun minä menin pulikoimaan lämpimään järveen. Sain seuraa lapsiperheestä ja kahdesta ihanasta Newfoundlandinkoirasta, joista toinen oli vielä pentu ja yllättäen vähän arka vedessä. Se ei uskaltanut uida, mutta yritti sentään kahlaamalla pelastaa minut. Koirat päättivät myös huomioida yksin kuivalla viltillä istuvan mieheni ja rynnistivät viereensä hulmauttamaan turkkinsa kuiviksi. Ettei sitten miehenikään tarvinnut ihan kuivana istuskella.

Kauniita ovat maisemat ja mäkiä riitti edelleen mäkien peräänkin. Sinnillä poljin ne ylös asti, vaikka välillä tuntui, että taju ehkä lähtee, kun ei kapasiteetti riitä vetämään tarpeeksi happea. Mutta kun mäen päälle oli vaan päästävä ja ainoa vaihtoehto oli hypätä pyörän päältä pientareettomalla kohtalaisen vilkkaalla tiellä ajoradan puolelle näkemättä, tuleeko takaa autoja (ei puhettakaan, että jaksaisi kääntyä katsomaan ja uudesta taustapeilistäkin näkyi vaan vasen kenkä). Lisäksi takapainoista pyörää on raskasta ja hankalaa taluttaa asfaltilla lipsuvat metallipohjaiset pyöräilykengät jalassa, joten ”helpoin” vaihtoehto oli polkea. Tai kiroilla ja polkea.

Sen verran olemme oppineet toistemme erilaisesta mäkitekniikasta, että mieheni antaa minun jättäytyä ennen alamäkeä reilustikin eikä jää enää odottelemaan ja huutelemaan, että onko ongelmia. Pyöräni ensinnäkin liukuu paljon paremmin (johtuuko sekin massasta?) ja toiseksi minä diesel-mallina haluan ottaa erittäin kovan vauhdin ylämäkeä edeltävässä alamäessä ja vaihtaa vaihteita ylämäessä pikku hiljaa keveämmäksi. Mieheni taas formula-mallina ajelee leppoisasti alamäkeä ja melkein pysähtyy (hyvä ettei hyppää pyörän selästä) ylämäen juurella vaihtamaan erittäin keveän vaihteen päälle, jolla sutii hetken paikallaan, kunnes singahtaa matkaan hiekat pöllyten. Jos minä olen tässä vaiheessa aivan peesissään, joudun pysähtymään ja riittävän vauhdin saaminen on erittäin työlästä.


Olemme sopineet, että mieheni tarkkailee aina vaan jossain vaiheessa päivää, että jos minua ei näy pitkään aikaan missään, odottelee sitten.


Lietveden levähdysalueella pysähdyimme kauniisiin maisemiin kahvitauolle. Ostamme yleensä kahvien kanssa yhden suolaisen ja yhden makean syötävän ja jaamme ne puoliksi, jolloin annos on sopiva. Nyt siis nautimme lihapiirakkaa ja pullaa. Könysimme tönkköjaloin näköalapaikalle, kannattihan sekin, vaikka vaikeaa olikin.


Anttolasta löysimme viihtysän satamaravintola Poijun, jonka terassilla söimme hanhiburgerit bataattiranskalaisilla ja minä join tarjoilijan suositteleman Sirpakka-siiderin, joka oli seuraavan yöpaikkamme tuote. Kyllä oli hyvä ateria ja kaunis paikka. Suomi on kaunis.

Haimme kaupasta vielä matkajuomaa ja punnersimme päivän viimeisillä voimilla Poijun tarjoilijan lupaaman hirveän ylämäen ja muutaman pienemmän, kunnes laskettelimme Ollinmäen viinitilalle.


Ostimme respasta aamiaiskorin, pullon tilan Ruhtinatar-skumppaa ja asetuimme mukavaan aittaan. Ihana paikka. Onneksi päätimme yöpyä siellä, vaikka seuraavaksi päiväksi olikin luvattu sadetta ja ukkosta. Respa lupasi, että saamme olla aitassa seuraavana päivänä niin pitkään kuin haluamme. Että ei tarvitse lähteä aamun sateeseen, jos iltapäivä näyttää paremmalta. Se lohdutti varsinkin minua ukkoskammoista.

Respa mainitsi myös, että tilalla juoksentelee irrallaan kaksi koiraa, jotka ovat kyllä kilttejä. Onneksi hän varoitti, sillä jopa minä - puhumattakaan miehestäni – olisin saattanut muuten säikähtää, kun ulkorakennuksen suihkuun mennessäni nurkan takaa rynnisti haukkuen staffi ja amstaffi (jos nyt tunnistin rodut oikein). Mutta kilttejähän ne olivat, vähän arkojakin. Jututin niitä hetken aikaa.


Mieheni jäi aitan eteen tuolille istumaan, kun lähdin suihkuun ja kun palasin, paikalla ei ollut tuolia eikä miestä. Epäilin jo, että josko koirat eivät sittenkään olleet niin kilttejä kuin vaikuttivat. Että meni samalla tuoli ja mies. Mutta sieltähän ne löytyivät molemmat nurkan takaa.

Koska seuraavana päivänä oli ajettavana enää parikymmentä kilometriä – epäilemättä helppoa sellaista, skoolasimme kauniissa kesäillassa ja ympäristössä skumpat ja nukuimme makean yön.