Avantoon

Harrastan säännöllisesti avantouintia. Joka vuosi käyn kerran. Paitsi viime vuosina vähän harvemmin.


Enkä yleensä edes ui. Seison rappusilla kaulaa myöten vedessä sen aikaa, että hengitys taas kulkee ja tasaantuu. Olen huono uimaan ja avantouintipaikat ovat yleensä niin syviä, etten uskalla irrottaa kaiteesta. Pelottaa, että alkaa jalkaa kramppaamaan. Mitä tosin ei ole minulle ikinä uidessa (eikä muutenkaan) tapahtunut, mutta olen kuullut, että niin voi käydä. Turvallisuus ennen kaikkea, en ole extreme-ihminen.


Olo avannossa käynnin jälkeen on euforinen. On niin hyvä olo, että huonommatkin jutut naurattavat. Myös omat jutut. Siinä ismoleikolat, krissesalmiset ja iikkakivet kalpenee, kun avannosta nousseet vitsiniekat heittää läpändeerosta. Ihmetyttää vain, että avantoon vasta menossa olevat pystyvät pitämään pokkansa niin hyvin juttujamme kuunnellessa.


Suomessa sanotaan tärkeitä asioita päätettävän saunan lauteilla. Kuulemma ainakin Kekkosen aikaan. Kehittäisin proseduureja niin, että kun maailmassa neuvotellaan sodasta ja rauhasta tai ilmastosopimuksesta tai kikystä tai taloyhtiön putkiremontista tai teinien kotiintuloajoista tms. tärkeästä, niin kaikki neuvottelun osapuolet pakotettaisiin tulemaan tilaisuuteen avannon kautta. Jopa syntyisi sopuisia neuvotteluratkaisuja ja maailmanrauha.


Avantoon hukkuvat pienet krempat. Vitutuksen lisäksi olen upottanut avantoon väsymyksen, alkavia flunssia ja hartiajumeja. Ystäväni sairastaa kroonista tautia, jolle avanto teki muuten hyvää, mutta avannosta noustessa jalat eivät meinanneet suostua liikkumaan. Siihen auttoi, kun kosketin häntä koko kämmenelläni takamuksen tienoille. Jossakin vaiheessa meitä alettiin katsoa vähän vinoon. Tai minua. Ei vaikuta hyvältä käytökseltä, että tarraan uimapukuista kaveriani joka ikinen kerta pepusta, kun tämä kiipeää edessäni pois avannosta.


Avantouinti ei ole välinelaji. Uimapuku on kuitenkin hyvä olla. Ja lakki päässä. Aluksi menin avantoon sukkasillani, mikä on mennessä ihan hyvä, mutta kovilla pakkasilla avannosta noustessa sukat jäätyivät saman tien kiinni laituriin ja niitä irti kiskoessa jäljelle jäivät vain varret. Uimakengät tai neopreenitossut ovat paremmat.


Uimakenkien on syytä olla sopivankokoiset. Ystävämme lainasi mökillä uimakenkiä, jotka olivat hänelle vähän liian isot. Toinen kenkä juuttui myöhäissyksyn uimareissulla mutaiseen merenpohjaan eikä sitä löydetty. Mutta kun jäät keväällä lähtivät, niin siinäpä möllötti samainen uimakenkä samassa paikassa edelleen mutaan juuttuneena. Vähän se oli kellastanut, mutta ehjä ja käyttökelpoinen edelleen.


Avantouinti on ehkä eniten niitä ”harrastuksiani”, joissa vaikeinta on kotoa lähteminen. Ja helpointa syiden keksiminen lähtemättömyyteen. Ajan puute ei voi olla syy, sillä pulahtaminen kestää noin minuutin. Olen juuri nyt vakain aikomuksin lähdössä pulahtamaan avantoon. Kunhan kirjoitan tämän ensin loppuun. Ja imuroin. Ja pesen WC:n. Ja kastelen kukat. Ja teen lumityöt. Ja – mitäs sitä vielä pitikään... Lähden siis nyt ensimmäistä kertaa tänä talvena. Aurinko paistaa ja pakkasta on noin kymmenen astetta. En ole keksinyt vielä mitään syytä olla lähtemättä. Ihanaa lähteä!


Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ihanin vaihe on kyllä se, kun avannosta pääsee pois.

Uni

Nuorempana nukuin hyvin. Missä ja milloin vaan. Olen nukahtanut niska kenossa kylmää allasta vasten kampaajan pestessä hiuksiani. Havahduin omaan kuorsaukseeni. Silloin olin raskauden alkuvaiheessa ja aina väsynyt. Taaperoikäiseni ei antanut minun nukkua päivällä, vaan komensi, kun yritin torkahtaa: ”Äitiii, älä nuku!” Istuin sitten sohvalla, nojasin pään takakenoon selkänojan päälle ja torkahtelin. Taaperolle väitin vaan lepuuttavani niskaa.


Kun olimme mieheni kanssa hankkimassa uutta sänkyä ja yritin kertoa, millaisen sängyn haluaisin, mieheni vastasi, että minun mielepiteelläni ei ole mitään väliä, koska voin kuulemma helposti nukkua vaikka kiviaidan päällä. Silloin se oli aika lailla totta, mutta viime aikoina ei ole tullut kokeiltua.


Nukun vieläkin pääasiassa hyvin, mutta välillä sekaan osuu kieriskelyöitä. Useimmiten täydenkuun tienoilla. Eikä se ole se kuun valo, joka häiritsee, kuten kuuhulluudesta tietämättömät usein luulevat. Hulluus saattaa iskeä täydenkuun aikaan, vaikka kuuta ei näkyisi lainkaan pilvien takaa. Silmät vaan pongahtavat selälleen eivätkä suostu menemään kiinni. Viime kuutamolla kokeilin kuitenkin tyttäreltäni lahjaksi saamaani unimaskia, mutta ei se auttanut. Mieheni sen sijaan säikähteli aika lailla joka kerta herätessään ja ihmetteli, miksi tuijotan häntä ovelasti. Luon viipyileviä katseita. Pelkäsi raukka.

Eikä siinä vielä mitään, että uni ei meinaa tulla. Sillä kun se välillä kuitenkin tulee, tulevat myös painajaiset. Todentuntuisina ja ahdistavina. Joskus ei meinaa edes herättyään ymmärtää, että se oli vain unta. Pelottaa nukahtaa uudelleen, jos vaikka painajaisesta esitetään toinen tuotantokausi heti perään. Tai uusinta. Painajaisissa ovat välillä läheiset vaarassa, toisinaan minua ahdistetaan ja joskus olen keskellä sotatilaa. Kaksi painajaista toistuu: toisessa kohtaan karhuja ja toisessa näen lentokoneen putoavan. Tuskaisen hikisenä heräsin kerran siihen, että tietokoneemme oli mennyt rikki ja Tauski tuli sitä meille korjaamaan. Onneksi oli sentään selvin päin.


Meillä on vesisänky, joten jos toinen pyöriskelee univaikeuksissa, yleensä myös toinen heräilee aaltoihin – sen veden aiheuttamiin siis. Joten tämä ajoittainen uniongelma on yhteinen harrastuksemme. Siitä kehkeytyy sitten kivasti mielenkiintoista keskusteltavaa seuraavalle päivälle, kun jaamme kokemuksia siitä, montako kertaa ja moneltako katsoimme kelloa, kävimme vessassa ja juomassa yms.


Kesällä makuuhuoneeseen livahtanut sääski tai kärpänen valvottaa ärsyttävästi, kunnes pääsee hengestään. Mieheni ei ole sentään uskaltanut tehdä samaa kuin ihailemansa hullunrohkea appivainaansa, joka jahtasi sanomalehtirullan kanssa yöllä kärpästä eikä meinannut sitä millään tavoittaa. Lopulta kärpänen istahti tyytyväisesti kuorsaavan äitini otsalle. Lopun arvannette.

Ooppeli-riepu

Pitkästä aikaa muutama sananen Ooppelista. Herkimmät voivat ummistaa silmänsä seuraavan lauseen ajaksi: Ooppeli on nyt seisontavakuutuksessa, emme siis voi ajaa sillä.


Mutta ei se sentään vielä kokonaan pelistä pois ole. Se vaan alkoi pitää liikkuessaan sellaista metakkaa, että luulimme sen muuttuvan helikopteriksi, roottori ja rupelit pohjan alla. Ajaessa alkoi tuntua melko varmalta, että joko pohjan läpi pongahtaa kohta joku iso irto-osa (roottori?) taikka vaihtoehtoisesti pohja putoaa tielle.


Pauke lakkasi kuulumasta, kun ystävämme istui Ooppelin takapenkillä vasemmassa reunassa. Mutta vain kun tämä nimenomainen ystävämme siinä istui. Muiden istuminen ei auttanut. Koska tämä parantava ystävämme asuu Helsingissä, emme oikein voi velvoittaa häntä istumaan jatkuvasti Ooppelissamme. Mieheni yritti siis suostutella häntä kertomaan painonsa, jotta voisi latoa vastaavan kilomäärän vaikkapa kiviä ko. kohtaan penkille. Paukkeen loppumiseen kun vaadittiin selvästi juuri tietty kilomäärä, ei enempää eikä vähempää. Ei paljastanut ”ystävä” painoaan eikä oiretta näin saatu poistettua.


Tutkiskeltuaan asiaa tarkemmin köyhänmiehen mcgyver luulee nyt tietävänsä, mistä pauke johtuu ja ajattelee osaavansa korjata vian. Mutta ei pakkasilla. Kesällä sitten. Siksi Ooppeli on ollut tämän vuoden alusta talviunilla ja me siirtyilemme Micralla.


Jouluaattona viisihenkinen perheemme kuitenkin vielä asettautui mukavasti tilavaan Ooppeliin perinteistä hautausmaakierrosta varten. Kilometrin päässä olevan ensimmäisen hautausmaan jälkeen bensan haju Ooppelin sisällä alkoi olla niin pökerryttävä, että kaarsimme Lidlin pihalle toteamaan, että bensaletku vuotaa. Uskaltauduimme sentään vielä Kemin toiselle hautausmaalle, josta palasimme kotiin vaihtamaan autoa. Onhan meillä onneksi näitä joulunpunaisia autoja, mistä valita.

Sullouduimme siis vuorostaan Micraan, jolla lähdimme kohti Simoa. Sää oli kauhea – lauhaa ja sankka lumipyry. Siitä ei Micra pidä. Muutaman kilometrin porhallettuaan se vaan pysähtyi. Siinäpä sitten istuimme ikkunat huurussa. Meneehän se jouluaattoilta näinkin, läheisissä tunnelmissa perheen kesken kuulumisia vaihdellen ja joululauluja laulellen. Posket poskia ja uloimmat posket ikkunoita vasten. Välillä istutaan Lidlin pihalla, välillä moottoritien pientareella.


Kävimme läpi kavereitamme – kenelle olisi vähiten kiusallista soittaa ja pyytää hinaamaan meidät kotiin. Hetken mietiskeltyämme Micra kuitenkin yllättäen muutti mielensä, hörähti käyntiin ja lähti liikkeelle. Mietimme vielä, käännymmekö seuraavasta risteyksestä takaisin kotiin vai menemmekö riskillä Simoon sairaala- ja hautausmaakäynneille. Hurja luontomme voitti ja päätimme edetä alkuperäisen suunnitelman mukaan. Se kannatti. Saimme reissun tehtyä ja pääsimme vielä saman vuorokauden aikana kotiin. Helppoa.


Micra on siis nyt ainoa käyttöautomme. Se on kehittänyt itselleen asemansa velvoittamia personallisia ominaisuuksia. Kyllä siitä vielä hyvä seuraaja Ooppelille tulee, mikäli mcgyver ei odotuksista huolimatta saa Ooppelia enää ajokuntoon.

Äiti

Blogini joulutauko venähti kuukaudella aiotusta, sillä rakas äitimme nukkui pois vuoden lopussa. Äiti oli huumorintajuinen ja kuunteli mielellään, kun luin hänelle ääneen blogejani. Hän heitteli myös ideoita ja lisäyksiä, joista voisin kirjoittaa – ja antoi luvan kirjoittaa omista sattumuksistaan. Siispä kirjoitan tämän vuoden 2017 ensimmäisen blogini hänen muistolleen.


Kuten äidit yleensäkin, myös minun äitini oli kova huolehtimaan lapsistaan - vielä viime aikoinakin, vaikka me lapset olemme reippaasti yli 50-vuotiaita. Joku kertoi kuulleensa, että äitien huoli lapsistaan saattaa vähän helpottaa, kun lapset pääsevät vanhuuseläkkeelle.


Kun nuorina lähdimme juhannukseksi Montajan saareen, äidin vakiosaatesanat olivat koko joukkiolle: ”Älkää hukikko ittiänne!” Ei hukittu. Tuo oli kuitenkin täysin aiheellinen ohje.


Vähän aiheettomiakin ohjeita joskus saimme. Hieman turhalta tuntui esimerkiksi, kun äiti muistutti veljeäni laittamaan kengät jalkaansa, kun olimme lähdössä hautajaisiin. Joulukuussa. Oli parikymmentä astetta pakkasta. Veljeni oli tuolloin noin 50-vuotias.


Tai kun olin lähdössä isäni serkun hautajaisiin, äiti oli sairaana eikä päässyt mukaan, mutta ohjeisti minua: ”Älä sitten tormaa ensimmäisenä laskemaan kukkalaitetta!” Ohje oli melko aiheeton, sillä en ole varsinaisesti mikään tormaajatyyppi. Luultavasti en ehtisi ensimmäisenä, vaikka yrittäisin.


Äiti sen sijaan oli sukkela ihminen eikä ikinä myöhästynyt mistään. Kerran oli tosin meinannut myöhästyä aamuvuorosta – oli herännyt vain muutama minuutti ennen linja-auton tuloa. Nopeasti oli silpaissut vaatteet päälle, tormannut viime tipassa onnikkaan ja ehtinyt siten myös töihin. Hampaat vaan olivat jääneet yöpöydälle. Onneksi isä työskenteli samassa tehtaassa, aloitti työt tuntia myöhemmin ja toi hampaat ”ruokalan hampaattomalle akalle”.


Kun äiti oli vielä paremmassa kunnossa, hän ei auton kyydissä istuessaan meinannut malttaa odottaa, että auto pysähtyisi, kun jo avasi turvavyönsä ja jopa oven. Yritin valistaa, että on nuoremmillekin vähän vaarallista hypätä autosta vauhdissa, puhumattakaan yli 80-vuotiaille.


Ihmettelin tuotakin tapaansa, kunnes yllätin itseni: olimme menossa viemään kuvia ja adresseja äidin muistotilaisuuspaikkaan ja niin vaan avasin turvavyöni ja oven ennen kuin mieheni pysäytti auton. Ehkä minä tästä muutenkin vielä sukkeloidun iän karttuessa?


Pitääkin muistaa laittaa lapsille whatsapp -viesti, että muistavat laittaa kengät jalkaan. Helsingissä on näköjään pakkasasteita.

P.S. Tämä kaikki on kirjoitettu kaivaten ja lämmöllä, naureskelimme näille piirteille(mme) usein yhdessä äitimme kanssa.