perjantai 26. elokuuta 2016

Ooppeli v2

En ole tästä edes facebookissa hehkuttanut, sillä tämä on itsellekin niin iso asia, ettei sitä oikein mieli osaa vielä käsitellä. Lyhyesti julkistan tämän nyt, jotta pääsen elämässä eteenpäin:


Olemme ostaneet uuden Ooppelin.


Vanhaa ei toki ole hävitetty, kuten ei Micraakaan. Mutta mieheni uumoilee, että jompikumpi niistä saattaa joskus lopettaa toimimasta. Joten olemme varautuneet.


Autotallissamme on siis pumpuliin käärittynä lähes tuliterä maranellonpunainen urheiluauto. Opel Astra Sport, vm.1996. Kuppi-istuimet. Kuten koordinaateista voi päätellä, kyseessä ei ollut huokea auto. Se maksoi 300€. Tosin se ei toimi, mutta eipä siinä ollutkaan vielä kaikki! Kaupanpäällisinä saimme toimivan (!) cd-soittimen ja toimivan (!) vhs-nauhurin. Ymmärtänette nyt, miksi en ole tästä aiemmin viitsinyt julkisesti mainita. Emme suinkaan halua, että ihmiset kadehtisivat omaisuuttamme.


Mieheni osti tämän uuden Ooppelin Matin Laatuauto Oy:stä Simoniemestä ammattimaisen ja houkuttelevan myyntipuheen (”Ostappa siitä Ooppeli!”) ylipuhumana. Matin Laatuauton vuoden myynti kasvoi tämän kaupan myötä 100% edellisvuosista.


Vähän mietityttää tuo, että myyjä näyttää luovutusjuhlallisuuksissa huomattavasti onnellisemmalta kuin ostaja.



Meillä on siis nyt kolme punaista autoa. Silti varmin kulkuneuvo on edelleen polkupyörä. Uutta Ooppelia ei ole katsastettu. Vanha Ooppeli lepäilee pidempien ajojen jälkeen tai ainakin sen käynnistykseen tarvitaan silloin shamaanitaitoja, joita esim. minulla ei ole. Lisäksi vesisateella ajo vähän pelottaa, sillä tuulilasinpyyhkimet saattavat lakata toimimasta ja niidenkin korjaamisniksi on minulla vielä hakusessa. Micra ei lähde tietyillä lämpötiloilla käyntiin. Tällä hetkellä ko. lämpötilaväli näyttäisi olevan +11-14 celsiusta.






Tähän asti  ovat tähdet ja auringonpilkut kuitenkin olleet aina sellaisissa asennoissa, että jollakin kulkuneuvolla on tarvittaessa matkaan päästy. Ja takaisinkin.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kohtaamisia poliisin kanssa

Poliisin kohtaaminen jännittää aina vähän. Kun vaan näenkin poiisin, alan kelata mahdollisia epärehellisyyksiä, joita olen tahallaan tai vahingossa harrastanut. Olisin huono rikollinen. Naamastani näkee puolen kilometrin päähän, jos yritän valehdella, huijata tai tehdä jotain muuta sopimatonta tai kiellettyä.


Onneksi en ole juurikaan joutunut tekemisiin poliisien kanssa, joskus kuitenkin. Seurustelumme alkuaikoina ajelimme mieheni kuplavolkkarilla kuudenkympin rajoitusalueella reiluhkoa ylinopeutta kohti Kemin keskustaa. Keskustassa huomasimme perässämme ajavan auton vilkuttelevan punaista valoa, joten pysähdyimme kadun reunaan. Poliisi koputti kuplan sivulasiin ja sanoi ironiseen sävyyn miehelleni: ”Taisit ajaa kuuttakymppiä?” Mieheni vastasi, että no niimpä taisin, sitähän siinä sai ajaa. Jos minä olisin ollut kuski, olisin heti tunnustanut ajaneeni ainakin kahdeksaakymppiä ja saanut sakot. Poliisit eivät olleet saaneet todennettua ylinopeutta, joten tilanne kuivui nolohkosti siihen.


Kahdeksankymmentäluvulla omistimme lähes Ooppelin veroisen autopersoonan, keltaisen Ford Escort Sportin vuosimallia 1972. 


Syystalvella 1984 muutimme Vaasasta Helsingin Kallioon. Palautimme muuttoauton Helsingissä huoltoasemalle ja suuntasimme marraskuisen sumuisena lauantai-iltana Escortillamme kohti Pengerkatua. Helsinki oli meille kohtuullisen outo kaupunki ja Linnanmäen kohdalla mieheni huomasi ryhmittäytyneensä väärin. Oli pakko koukata sääntöjen vastaisesti takaisin Helsinginkadulle johtavalle kaistalle, sillä muuten emme ehkä ikinä olisi osanneet uuteen kotiimme. Poliisit sattuivat näkemään kaistakoukkauksen ja pysäyttivät meidät.



Poliisit huomauttivat väärästä kaistanvaihdosta ja Escortin antennista, joka oli muuttohässäkässä lipsahtanut sojottamaan turvaviirimäisesti sivulle. Ajokorttia ei löytynyt, huomasimme sen unohtuneen huoltoasemalle vuokra-autoa palautettaessa. Mieheni oli viikkoa aiemmin tärvännyt kasvonsa heittäessään epäonnistuneen volttisarjan läksiäisissä Vaasassa: kasvoissa oli tikkiarpia ja etuhammas oli poikki. Ulkonäkönsä oli hyvin kalliouskottava. Siksi poliisit tiedustelivat, oliko mieheni mahdollisesti ollut tappelussa. Selostimme yhdessä äänet hätäännyksestä väristen kasvovammojen syntyhistorian, muuttotilanteemme ja että olisimme eksyneet, jos olisimme ajautuneet Sturenkadulle. Poliiseja jo vähän hymyilytti. Monenlaista pikkuvikaa Escortista löytyi. Renkaat saivat kuitenkin kehuja, ne olivat uudehkot. Antenni kiristettiin yhdessä takaisin oikeaan asentoon.


Vikoja ja rikkeitä riitti niin paljon, että mojovat sakot olisivat voineet hyvinkin rapsahtaa, mutta poliiseja jo suorastaan nauratti tilanteemme, joten he antoivat meille kehoituksen noutaa ajokortti, korjata Escortin pikkuviat ja ajaa vastaisuudessa liikennesääntöjen mukaan eksymisuhasta huolimatta. Toivottivat sitten ystävällisesti pärjäämistä ”Helsingin humussa ja sumussa”.


Ihan kaikkia vikoja ei heti ehditty, muistettu tai jaksettu korjata ja uusiakin oli saattanut ilmaantua, kun moottoripyöräpoliisit myöhemmin pysäyttivät työreissulla ajelleen mieheni Escorteineen. Tällä kertaa poliisit kasvattivat sakon määrää jokaisesta viasta. Työreissulta palasi siten kohtalaisen pahantuulinen mies. Reissun ansiot päivärahoineen ja kilometrikorvauksineen käytettiin sakkoihin.


Nämä tapahtumat tuoreena muistissaan mieheni ajeli eräänä aamuna Mannerheimintietä pitkin töihin. Pipo syvällä päässä ja unisena, tuskin heränneenä. Viereiselle kaistalle ajoi poliisauto, jonka pelkääjänpaikan poliisi viittoili vasemmalle. Mieheni havahtui siihen ja oletti poliisin viittoilevan hänelle ja mietti, että mikähän nyt taas on vikana. Poliisi viittoili uudestaan ja poliisiauto kääntyi vasemmalle sivutielle. Mieheni seurasi heitä, mutta koska poliisit eivät pysähtyneetkään, mieheni ajoi heidän perässään, tyyttäili ja vilkutteli valoja saaden poliisiauton lopulta pysähtymään kadun varteen. Poliisit olivat kohtuullisen hölmistyneen näköisiä, kun mieheni koputti heidän sivuikkunaansa ja kysyi: ”Mikä minulla on vikana?”


Epäilemättä poliisien mieleen oli tullut montakin asiaa, mikä miehelläni saattaisi olla vikana, mutta autoansa eivät olleet edes noteeranneet. Olivat toisilleen osoitelleet ajoreittiään. Kun tilanne sitten molemmille osapuolille selkeni, mieheni päästi poliisit jatkamaan partiointiaan ja palasi itse normaalille työmatkareitilleen Mannerheimintielle.


Ei sentään kysynyt poliiseilta ajokorttia ja rekisteriotetta.




lauantai 6. elokuuta 2016

Pyöräreissu 2016, 6/6

Tiistai 12.7.2016


Heräsin Ollinmäen viinitilan majoitusaitassa kuuden maissa ukkoseen. Koska uni ei enää tullut, tutkiskelin eri sääennusteista, että miten se tuo ukkonen etenee ja jatkuu. Näytti lohdullisesti siltä, että viimeistään kymmenen maissa se menisi kokonaan ohi ja iltapäivällä sateetkin hellittäisivät. Miehenikin heräili, joten keittelin kahvit ja puurot ja nautimme muutenkin runsaan aamiaisen illalla saamastamme korista. Siinä oli kaikkea, mitä ihminen ja pyöräilijä aamulla tarvitsee.


Sade jatkui tihkuisena, mutta koska ukkonen oli tiessään, pakkasimme kamat kasaan ja lähdimme polkemaan kohti Mikkeliä. Parikymmentä kilometriä tuntui etukäteen lähes lapsellisen lyhyeltä matkalta, mutta ylämäet lisäsivät haastetta aivan tarpeeksi. Pientareettomalla tiellä vesisateella ajaminen ei ole erityisen nautinnollista. Heijastinliivit pyörälaukkujen päällä paransivat varmasti turvallisuuttamme, kaikki pyöräilyvarusteet saisivat olla huomiovärisiä.


Mieheni ehdotti sivutiekoukkausta, mutta märkä hiekkatie ei houkuttanut enää yhtään, joten jatkoimme autojen seassa punnertamista. Parikymmentä kilometriä ei tuntunut ollenkaan lyhyeltä matkalta. Kun Kirkonvarkauden levähdyspaikka kahviloineen tupsahti kohdalle, emme epäröineet hetkeäkään: pullakahvien aika ilman muuta! Komea siltamaisema oli Kirkonvarkaudessa.



Vettä tippuvina ja naamat ravassa keräsimme jotensakin säälinsekaisia katseita muilta asiakkailta, mutta olotila ei ollut ollenkaan niin paha kuin ulkonäkö. Sitä paitsi sade alkoi hellittää ja ilma oli kuitenkin lämmin. Mikkeliin oli enää joitakin kilometrejä, joten pyörätietkin alkoivat heti Kirkonvarkauden jälkeen. Garmin-navigaattorimme huvitteli taas ja kierrätti meitä yhden ylimääräisen kierroksen, mutta onnekseen (säästyi järveen lentämiseltä) ei kovin pitkää lenkkiä.


Siellähän se Ooppeli meitä odotteli hotelli Uusikuun parkkipaikalla turvallisesti valvontakameroiden alla - mikä iloinen jälleennäkeminen. Pari tuntia saimme tuhrattua pariinkymmeneen kilometriin, mutta eihän meillä ollut mihinkään kiire. Vaihdoin parkkipaikalla kuivat vaatteet päälle ja olo koheni hetkessä. Tuhersimme taas pyöriä uuteen hienoon telineeseemme. Että voi olla vaikeaa, aivot ja melkein pyörätkin olivat aivan solmussa. Lopulta saimme pyörät jotenkin kiinni, tosin yksi rengas jäi epäilyttävän alas. Luultavasti se lasahtelee töyssyissä tiehen.


Hotellin respan ystävällinen mies kävi kyselemässä reissumme sujumisesta. Meillähän (=miehelläni) unohtui yksi olut hotellihuoneen jääkaappiin aloittaessamme reissun, mutta emme sentään pyytäneet sitä takaisin, vaikka se kovasti olisi palautusjuomana maistunutkin.


Ooppeli pärähti kerralla käyntiin ja aivan avaimella! Siispä paukkasimme navigaattorin avulla taas volttilähdöllä kohti Pieksämäkeä. Ooppeliin ilmaantui uusi räpättävä ääni. Mieheni katseli ensin minua syyttävästi, mutta ääni tuntui kuuluvan käsijarrusta. Ääni lakkasi kuulumasta, kun käsijarrupaakan alle asetteli sopivasti lukkosulapullon.


Pieksämäen läpi ajaessamme bongasimme urheiluliikkeen, jossa näytti olevan alennuksessa sadeviittoja. Parkkeerasimme Ooppelin torin reunaan marketin pihalle ja kävelimme ostamaan huomiota herättävän keltaiset sadeviitat. Otin miehestäni kuvan Pieksämäen torilla, mutta hän ehti livahtaa lipputangon taakse eikä kuvassa näy kuin ostoskassi. Noin laihaksi eräät muuttuvat pyöräreissuilla. Eräät eivät muutu laihoiksi. Eräät lihovat.



Ooppelin uusi piirre ei ollutkaan pelkästään foneettinen, vaan se ilmeni myös siten, että pakki ei mennyt päälle. Keulan edessä oli toistakymmenen sentin jalkakäytävän reuna, joten jalkakäytävän kauttakaan emme päässeet pakenemaan paikalta. Siinäpä sitä luovuutta taas tarvittiin, että mitempä päästään Pieksämäeltä pois. Jotenkin nytkyttämällä Ooppeli suostui vähän kerrallaan liikkumaan taaksepäin ja pääsimme jatkamaan matkaa huoltoasemalle ja edelleen kohti Kuopiota.


Matka sujui hyvin ja lukkosulapullo käsijarrunpaakan alla piti ylimääräiset saundit loitolla. Lapinlahden ja Iisalmen välillä pysähdyimme helteiselle tienvarsikioskille nauttimaan lättykahvit. Kun yritimme jatkaa matkaa, Ooppeli ei inahtanutkaan. Olimme unohtaneet, että Ooppeli ei käynnisty pitkän ajon jälkeen. Edes varakäynnistysnappula ei auttanut. Työkalut olivat takakontissa, jota ei saanut auki poistamatta pyöriä telineestä. Siispä purkuhommiin. Kuumakin oli, hiki valui.


Lopulta Ooppeli hörähti käyntiin kahden ihmisen ja yhden meisselin avulla. Sitten taas askartelemaan pyöriä telineeseen. Tällä kertaa saimme ne lopulta asettumaan paremmin ja korkeammalle. Otin asetelmasta monta valokuvaa, joiden avulla osaisimme ehkä toistaa asennuksen.



Emme ajatelleet pysähtyä enää ennen kotia, jotta säästyisimme uusilta hokkupokkustempuilta. Iin hitaat tietyöjonot kuitenkin pakottivat mieheni ajamaan sivutielle luontokutsuuhommiin. Muistimme olla sammuttamatta Ooppelia, mutta helteen pehmentämin aivoin emme tietenkään muistaneet, että pakki ei mene päälle. Ooppelille pitäisi laatia käyttöopas ja check-lista, jonka voisimme käydä aina yhdessä läpi, kun Ooppeli käynnistetään ja sammutetaan.


Sivutie johti talon pihalle, jossa näytti olevan ihmisiä nauttimassa kauniista kesäillasta. Tuntui jotensakin nololta vaihtoehdolta ajaa pihalle grillaajien sekaan ja kääntyä siellä kaartamalla, koska pakittaa ei voinut. Siispä mieheni kikkaili aikansa ja sai kuin saikin pakin taas toimimaan sen verran, että saimme Ooppelin palaamaan päätielle.


Kahdeksan maissa pääsimme yllättäen kotiin, jossa odotti tyhjä jääkaappi. Koska emme olleet uskaltaneet matkalla pysähtyä syömään tai ostamaan ruokaa, hyppäsimme pyörien selkään ja sotkimme täyttä vauhtia sisäsatamaan. Pyörät onneksi toimivat, joten ilmeisesti ne eivät ainakaan kovin voimallisesti ottaneet hittiä tiestä telineessä ollessaan. Ehdimme Sataman Tähteen juuri ennen kuin keittiö meni kiinni. Peesaus jäi päälle kävellessäkin. Seurasin mieheni askelia tiiviisti ravintolaan mennessämme. Onneksi huomasin lopettaa peesauksen ennen vessaan menemistään.


Vähän liian isojen – pakko kuitenkin syödä kaikki - mutta hyvien kanakorien jälkeen polkaisimme kotiin. Saunan jälkeen uni maistui. Toivottavasti ensi kesänäkin pyöräreissu onnistuu.


maanantai 1. elokuuta 2016

Pyöräreissu 2016, 5/6

Maanantai 11.7.2016, koirapäivä


Nyt oli kyllä reissun parhaiten nukuttu yö molemmilla, vaikken ihan makuupussiin mahdukaan. Rauhallinen hirsimökki ilman mitään ylimääräisiä virikkeitä ja hiljainen leirintäalue kai toivat hyvät unet.


Pulahdin virkistävässä järvessä, ostimme aamiaisen respasta ja söimme sen aurinkoisella terassilla. Matkaa jatkoimme puoli yhdentoista maissa. Alunperin oli tarkoitus ajaa Mikkeliin Uusikuuhun Ooppelin luo yöksi, mutta yöpaikka vaihtui Ollinmäen viinitilaan parikymmentä kilometriä ennen Mikkeliä. Sään ennustettiin olevan vielä tämän päivän kaunis, joten ajattelimme, että illasta olisi kiva nauttia rauhallisessa maalaisympäristössä.


Kuumaa oli heti aamusta. Eilisen eksymisestä vähän lannistuneina emme ajatelleet juurikaan poiketa sivureiteille. Yhdelle pienelle kivalle hiekkatielenkille sentään koukkasimme pian Puumalan jälkeen. Mieheni ajoi edellä, kuten aina. Jäin jonkin verran jälkeen – joko pyörässäni on huonommat jouset tai enemmän painoa, sillä en voi ajaa kuoppaisia teitä yhtä nopeasti kuin mieheni. Mäen ja mutkan takaa tullessani näin, että mieheni seisoi pyörän toisella puolella ja sakemannin näköinen koira isotteli toisella puolella. Hidastelin ja tein tilannearviota: jatkanko matkaa kohti parivaljakkoa vai käännynkö vähin äänin takaisin päätielle ja poljeskelen yksin loppumatkan.


Koiran isäntäväki tuli paikalle ja koska minä en lähtökohtaisesti pelkää koiria, jatkoin urheasti matkaa. Isäntäväki kertoi koiran vanhemman kaverin vasta kuolleen ja koiran hakevan vähän asemaansa ja reviiriään. Ei se meitä kumpaakaan syönyt, haisteli vaan haukuttuaan tarpeeksi. Samalla kuulimme paikallishistoriaa viereisessä torpassa asuneesta Kitulan Teutorista. Ja saimme lupauksen, että ylämäkiä riittäisi lopputaipaleellakin, huonommat autotkaan ei kuulemma meinaa jaksaa kiivetä. Onneksi olimme pyörillä.


Pistohiekan entisellä leirintäalueella poikkesimme houkuttelevalle hiekkarannalle vilttitauolle. Mieheni ei ole erityisen innokas kastautuja, joten hän jäi istuskelemaan viltille, kun minä menin pulikoimaan lämpimään järveen. Sain seuraa lapsiperheestä ja kahdesta ihanasta Newfoundlandinkoirasta, joista toinen oli vielä pentu ja yllättäen vähän arka vedessä. Se ei uskaltanut uida, mutta yritti sentään kahlaamalla pelastaa minut. Koirat päättivät myös huomioida yksin kuivalla viltillä istuvan mieheni ja rynnistivät viereensä hulmauttamaan turkkinsa kuiviksi. Ettei sitten miehenikään tarvinnut ihan kuivana istuskella.

Kauniita ovat maisemat ja mäkiä riitti edelleen mäkien peräänkin. Sinnillä poljin ne ylös asti, vaikka välillä tuntui, että taju ehkä lähtee, kun ei kapasiteetti riitä vetämään tarpeeksi happea. Mutta kun mäen päälle oli vaan päästävä ja ainoa vaihtoehto oli hypätä pyörän päältä pientareettomalla kohtalaisen vilkkaalla tiellä ajoradan puolelle näkemättä, tuleeko takaa autoja (ei puhettakaan, että jaksaisi kääntyä katsomaan ja uudesta taustapeilistäkin näkyi vaan vasen kenkä). Lisäksi takapainoista pyörää on raskasta ja hankalaa taluttaa asfaltilla lipsuvat metallipohjaiset pyöräilykengät jalassa, joten ”helpoin” vaihtoehto oli polkea. Tai kiroilla ja polkea.

Sen verran olemme oppineet toistemme erilaisesta mäkitekniikasta, että mieheni antaa minun jättäytyä ennen alamäkeä reilustikin eikä jää enää odottelemaan ja huutelemaan, että onko ongelmia. Pyöräni ensinnäkin liukuu paljon paremmin (johtuuko sekin massasta?) ja toiseksi minä diesel-mallina haluan ottaa erittäin kovan vauhdin ylämäkeä edeltävässä alamäessä ja vaihtaa vaihteita ylämäessä pikku hiljaa keveämmäksi. Mieheni taas formula-mallina ajelee leppoisasti alamäkeä ja melkein pysähtyy (hyvä ettei hyppää pyörän selästä) ylämäen juurella vaihtamaan erittäin keveän vaihteen päälle, jolla sutii hetken paikallaan, kunnes singahtaa matkaan hiekat pöllyten. Jos minä olen tässä vaiheessa aivan peesissään, joudun pysähtymään ja riittävän vauhdin saaminen on erittäin työlästä.


Olemme sopineet, että mieheni tarkkailee aina vaan jossain vaiheessa päivää, että jos minua ei näy pitkään aikaan missään, odottelee sitten.


Lietveden levähdysalueella pysähdyimme kauniisiin maisemiin kahvitauolle. Ostamme yleensä kahvien kanssa yhden suolaisen ja yhden makean syötävän ja jaamme ne puoliksi, jolloin annos on sopiva. Nyt siis nautimme lihapiirakkaa ja pullaa. Könysimme tönkköjaloin näköalapaikalle, kannattihan sekin, vaikka vaikeaa olikin.


Anttolasta löysimme viihtysän satamaravintola Poijun, jonka terassilla söimme hanhiburgerit bataattiranskalaisilla ja minä join tarjoilijan suositteleman Sirpakka-siiderin, joka oli seuraavan yöpaikkamme tuote. Kyllä oli hyvä ateria ja kaunis paikka. Suomi on kaunis.

Haimme kaupasta vielä matkajuomaa ja punnersimme päivän viimeisillä voimilla Poijun tarjoilijan lupaaman hirveän ylämäen ja muutaman pienemmän, kunnes laskettelimme Ollinmäen viinitilalle.


Ostimme respasta aamiaiskorin, pullon tilan Ruhtinatar-skumppaa ja asetuimme mukavaan aittaan. Ihana paikka. Onneksi päätimme yöpyä siellä, vaikka seuraavaksi päiväksi olikin luvattu sadetta ja ukkosta. Respa lupasi, että saamme olla aitassa seuraavana päivänä niin pitkään kuin haluamme. Että ei tarvitse lähteä aamun sateeseen, jos iltapäivä näyttää paremmalta. Se lohdutti varsinkin minua ukkoskammoista.

Respa mainitsi myös, että tilalla juoksentelee irrallaan kaksi koiraa, jotka ovat kyllä kilttejä. Onneksi hän varoitti, sillä jopa minä - puhumattakaan miehestäni – olisin saattanut muuten säikähtää, kun ulkorakennuksen suihkuun mennessäni nurkan takaa rynnisti haukkuen staffi ja amstaffi (jos nyt tunnistin rodut oikein). Mutta kilttejähän ne olivat, vähän arkojakin. Jututin niitä hetken aikaa.


Mieheni jäi aitan eteen tuolille istumaan, kun lähdin suihkuun ja kun palasin, paikalla ei ollut tuolia eikä miestä. Epäilin jo, että josko koirat eivät sittenkään olleet niin kilttejä kuin vaikuttivat. Että meni samalla tuoli ja mies. Mutta sieltähän ne löytyivät molemmat nurkan takaa.

Koska seuraavana päivänä oli ajettavana enää parikymmentä kilometriä – epäilemättä helppoa sellaista, skoolasimme kauniissa kesäillassa ja ympäristössä skumpat ja nukuimme makean yön.