sunnuntai 30. syyskuuta 2018

Ooppeleita, onhan näitä


Kuten aiemmin paljastin, THE Ooppelimme on myyty. Luulin hetken, että käyttöomaisuutemme määrä olisi vähentynyt, mutta tilalle on nyt ilmaantunut uusi Ooppeli. Siis paitsi meille uusi niin myös oikeasti uusi. Vuosimallia 1997! Autokantamme hivuttelee 2000-lukua!

Siinähän kävi niin, että mieheni alkoi fiksailemaan muutama vuosi sitten (blogi 26.8.2016) ostamaansa Opel Astra Sportia (kuppi-istuimin) katsastuskuntoon. Jotakin olennaista osaa (jonka nimen olen kuullut satoja kertoja, mutta ehkä en ole aivan keskittynyt kuuntelemaan, joten en muista, mikä osa se oli) vaan ei meinannut saada mistään. Ja hintaakin osalla olisi pari-kolmesataa euroa. Saatavuusongelmapa ratkesi niin, että mieheni osti tämän uuden Ooppelin, josta osan saisi. Koko Ooppeli lähti 80 eurolla! Sen pystyi jopa ajamalla tuomaan Torniosta Kemiin ja siitä saattaisi saada vielä muitakin varaosia. Loistava kauppa!

Mieheni on nyt parin viikon ajan vaihdellut kaikenlaisia osia takaluukuista ja konepelleistä lähtien Ooppelista toiseen. Ja väännellyt jarruputkia ja kiinnitellyt ja hajoitellut ja kiinnitellyt jarrurumpuja. Ja käynyt välillä katsastusmiestä ilahduttamassa kasojensa kanssa. Enää ei ole mitään käsitystä, mitkä osat on vaihdettu, kumpi auto on kumpi ja mitkä rekisterikilvet kuuluvat mihinkin autoon.

Suurimmaksi ongelmaksi on nyttemmin paljastunut katsastuskonttorilla käytetyn ooppelikasan päästöarvojen reipas ylittyminen. Paitsi ettei Ooppeli läpäise siksi katsastusta, ei myöskään sovi henkilökohtaiseen vihreään ja kestävään imagooni ajaa savuttavalla autolla. THE Ooppelin päästöarvot sentään olivat niin hyvät, että se toimi tämän universumin ilmanraikastajana.

Jännityksellä odotan, montako ajokelpoista tai -kelvotonta Ooppelia noista kasoista nyt syntyy. Toivottavasti siinä on kuppi-istuimet.

Onneksi on polkupyörät. Ja Micra.



keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Ooppelille


Meillä ei ole enää THE Ooppelia. Luulin, että luopuisimme siitä viemällä sen romuttamoon ja että kirjoittaisin nyt muistokirjoitusta, mutta ei. Sehän meni kaupaksi ihmiselle! Joka vieläpä suunnittelee kunnostavansa sen liikennekäyttöön!

Joku saattaa ihmetellä, miten ylipäätään raskimme myydä Ooppelin, mutta kyllä se näköjään on niin, että kun tarpeeksi lyödään rahaa tiskiin, lähes kaikki on kaupan. Meidän tiskiin lyötiin 30 euroa. Euro per vuosi. Toisaalta jäi vähän mietityttämään, että jos olisimme pitäneet Ooppelia vielä 10 vuotta, olisimme ehkä saaneet 40 euroa.

Ennen Ooppelista luopumista järjestimme sen kunniaksi Ooppeli 30v -gaalan (= Satama Opel). Kutsuvieraat olivat pukeutuneet asiaankuuluvasti 
ooppelinpunaseen ja pääsivät nostamaan tervetuliaismaljat Ooppelin sisään. Erinäisten juhlaohjelmanumerojen jälkeen mieheni kaasutteli kuuluvasti paukahdellen (Ooppeli paukahteli, ei mieheni) Ooppelin putkista talven karstat.

Ooppeli on siis nyt uuden omistajan huomassa. Ehkä tapaamme vielä joskus liikenteessä, vaikka emme ystävän muistutuksesta huolimatta muistaneet erikseen sopia tapaamisoikeudesta.


Ooppelista luopuminen pani miettimään myös jonossa seuraavan automme Micran kohtaloa. Jos sitä ei yllättäen kukaan micraisti lopuksi osta, se on niin pieni, että moukaroimalla kattoa vähän littuun sen voi sulloa Prisman metallinkeräysastiaan.




Niin joo, on meillä vielä se yksi Ooppelikin jäljellä. Sport. Pientä laittoa vaatii, mutta ehkä sekin liikkuu vielä.


lauantai 11. elokuuta 2018

Jalkapallon MM-kisat 2018, osa 2


Kyllä se nyt on uskottava, että on ne loppuneet ne jalkapallon MM-kisat. Vaikka kuinka asettuu kaljatölkin kanssa urheilullisesti sohvan nurkkaan joka ilta viideltä ja yhdeksältä, niin ei tule jalkapalloa tv:stä, ei!

Siispä nyt on MM-kisayhteenvedon paikka. Tiesin yhtä sun toista jalkapallosta jo ennen tämän kesän kisoja, mutta opin kuin opinkin myös lisää:
  • Neymar (jonka yhtä paljon jalkapalloa seuraava ystäväni veikkasi edellisten EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi) kaatuu helposti.
  • Zlatan ei pelannut, mutta oli varmasti katsomossa, sillä ”MM-turnaus ilman Zlatania ei olisi MM-turnaus”, sanoi Zlatan.
  • Häviäjät ja putoajat ja rangaistuspotkuissa epäonnistuvat ja oman maalin tekijät ja torjunnoissa epäonnistuvat maalivahdit säälittävät. Paha mieli tulee katsojalle. Aina.
  • David Beckham ei pelannut, odottelin turhaan.
  • Iranin naiset pääsivät ensimmäistä kertaa jalkapallokatsomoon, miestensä seurassa toki. Niin tiedän, miltä se tuntuu, sillä itsekin pääsin ensimmäistä kertaa mieheni seurassa PS Kemin peliin 21.6.2018!
  • Suárez lienee käynyt puremisenhallintahoidossa. Ei purrut ketään.
  • Belgian lapsijalkapalloilijat harjoittelevat pääasiassa pelaamalla 1+1 peliä eli niin, että toinen on maalissa ja toinen pelaa. Se kuulemma näkyy jotenkin Belgian pelissä. Ei vielä selvinnyt minulle, miten.
  • Jalkapalloasiantuntijamieheni päätteli viisaasti, kun eräs peli, jota ei katsottu, oli päättynyt 2-0, että pelitilanteeksi oli varmaan ensin tullut 1-0 ja sen jälkeen sitten 2-0. Minäkin olisi pystynyt päättelemään tuon.
  • Kannatin Uruguayta siksi, että niillä oli edellisessä turnauksessa tiukat paidat ja siksi, että niillä oli ennen se kiva maailman köyhin pressa. Se, joka lahjoitti 90 prosenttia kuukausipalkastaan hyväntekeväisyyteen ja ajeli kuplavolkkarilla. Respect ja terkkuja, jos José Mujica satut tämän blogin lukemaan.
  • En millään pystynyt katsomaan kaikkia pelejä. Muu elämä esti.
  • Diego ”jumalankäsi” Maradona oli kisoissa Fifan hyväntahdonlähettiläänä tienaten 11000€/pv. Ei ihan onnistunut tehtävässään.
  • Filmaamisesta ärsyyntyneet: potkaiskaapa vaikka varvas reippaasti kynnykseen ja noteeratkaa reaktionne ja sen kesto. Kaikki ei ehkä olekaan filmaamista?
  • SE juttu jalkapallossa ei ole itse peli, vaan se, että mies saa sen katsoa itsekseen, ehkä olutta siemaillen? Päätettyäni tällä kertaa intohimoisesti seurata MM-kisoja sainkin yllättäen katsoa osan peleistä yksin jalkapallohullumieheni puuhastellessa pihalla puunsiirtelyhommissa. Vaimon läsnäolo pilaa pelinautinnon?
  • En puhunut Kuninkaan kanssa yhtä aikaa.
  • En käyttänyt kertaakaan kisojen yhteydessä sanaa ”potkupallo”.
  • SAKSA EI VOITTANUTKAAN??!! Pelasi kuulemma paskasti, sanoivat pelin saloja paremmin tuntevat.
  • Ranska voitti. Félicitations. Vai miten se ranskalainen sanoo?

Miten niin olen hidas ihminen? Kisat olivat kuitenkin tänä vuonna. Ja tietokone reistaili.

Seuraavassa blogissani saatan kirjoittaa jostain ihan muusta kuin jalkapallosta.


lauantai 16. kesäkuuta 2018

Jalkapallon MM-kisat 2018


Jalkapallon MM-kisat ovat alkaneet. Taloudessamme asuu henkilö, jolle ne ovat yksi elämän tärkeimpiä asioita. Se henkilö en ole minä. Suoraan sanoen ko. kisat eivät ole minua koskaan juurikaan kiinnostaneet.

Nyt olen ajatellut radikalisoitua tältä osin ja alkaa hulluna seuraamaan MM-kisoja. Kohta luen Iltalehden MM-Futis-ekstran kannesta kanteen! Ehkä. Tällä hetkellä istun tv:n ääressä jännittämässä Kroatia-Nigeria -peliä. Mieheni epäilee innostukseni aitoutta ja kysyi, tunnenko edes yhtään kummankaan joukkueen pelaajaa. No en tunne. Ja epäilen, että hänkään ei tunne. Ainakaan meillä ei ole kukaan noista kylästellyt koskaan!

En lähde ollenkaan nollatilanteesta tähän uuteen innostukseeni, vaan tiedän jo yhtä sun toista olennaista aiheesta. Tässä muutamia faktoja:

  •           Potkupallo-sanaa ei saa käyttää jalkapallon MM-kisojen yhteydessä.
  •           Jos Kuningas-Litmanen on kommentaattorina, kotistudiossa ei saa puhua, kun           Kuningas puhuu.
  •          Zlatan ei pelaa näissä kisoissa ja siksi näissä kisoissa ei ole hänen mukaansa              mitään katsottavaa. Zlatan on onneksi sentään katsomassa kisoja kommentoiden:      ”MM-turnaus ilman Zlatania ei olisi MM-turnaus”.
  •           Suárez saattaa puraista pelitoveria.
  •           Islantilaiset ovat kovia heittämään palloa, puskemaan päällä ja huhhuilemaan           katsomossa.
  •           Messi kiertää veroja.
  •          Ronaldo on Portugalin Cheek. Paitsi että pelannee paremmin jalkapalloa.
  •          Niilin enkelillä on olkapäävamma, mikä on maansuru Egyptissä.
  •          Olkapäävammainen Salah täytti eilen 26 vuotta.
  •      Maradonalla on jumalan käsi.
  •      Johan Cruyffin kuva oli huoneeni seinällä 70-luvulla. En muista miksi.
  •          Suomen joukkue ei ole mukana kisoissa.
  •          Uruguayn pelipaidat eivät ole niin tiukat kuin edellisissä kisoissa.
  •          MM-kisoissa on paljon pelejä.
  •          MM-kisat kestävät kauan.
  •          Lopulta Saksa voittaa.

Muisto parinkymmenen vuoden takaa: Olimme kisojen aikaan karavaanireissulla, jalkapallo oli luonnollisesti silloinkin isossa roolissa reissullamme – kun perheen miesväki ei katsonut pelejä tv:stä, he potkivat palloa nurmikolla. Esikoisemme katseli vaunun ikkunasta, kun mieheni käveli ulkona ja totesi: ”Isi on aivan kuin Zidane”. Kysyin, että onko hän tosiaan niin hyvä pelaamaan. Esikoiseni totesi, että ei vaan hänellä on samanlainen reikä päälaellaan.

Kaiken tämän futis-hullaantumiseni huipentumana lähden mieheni kanssa torstaina 21.6. katsomaan peliä PS Kemi – RoPS ja sen jälkeen samalla kausikortillani Sonata Arctican konserttiin. ”Tehkääs peräs”, sanois joku muusikkokaksikko.
Rentoa juhannusta! "Älkää hukikko ittiänne", sanois Helli Halonen.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Hiihtopäivitys, tapahtui pari viikkoa sitten



Aurinkoisena huhtikuun torstaiaamuna sulloimme Micran täyteen suksia, sauvoja, laukkuja ja ihmisiä ja ampaisimme Ylläkselle, Äkäslompoloon vaihteeksi. Navigaattori opasti meidät Lodge 67N -hotelliimme. Ulko-ovella ihmettelimme, miksi ovessa lukee MediYlläs. Nerokkaasti katselimme ympäristöä vähän laveammin ja siinähän se hotelli oli vieressä. Navigaattoriin luottava voi löytää itsensä majoittumasta lääkäriasemalle, vaikkei edes mainittavia vaivoja juuri sillä hetkellä sattuisi olemaan.

Saimme huoneemme sovittua aiemmin, vastaanotto oli ystävällinen ja pieni hotelli todella viihtyisä. Hirveä nälkä oli ehtinyt matkan aikana kasvaa, joten päädyimme Eväskoriin pizzalle. Virhe. Ei siksi, että pizzoissa mitään vikaa olisi, päinvastoin, hyvät ja maittavat olivat. Ja täyttävät. Niin täyttävät, että jaksoimme juuri ja juuri vyörytellä hotellille ruokalevolle. Olimme suunnitelleet pientä hiihtolenkkiä iltasella. Nyt emme jaksaneet enää edes ajatella hiihtämistä.

Sen verran piristyimme illan päälle, että lyllersimme Selvä Pyy -pubiin, jonka TV:stä näkyi Kärppä-peli. Hävisivät mokomat. Pubi oli aivan täynnä ja meteli sen mukainen. Korkea ikämme yhdistettynä pizzaväsymykseen kurtistutti kulmiamme metelin yltyessä. Siispä poistuimme nopeasti paikalta pelin päätyttyä. Nukkumaan, olimme sentään olleet hereillä jo monta tuntia!

Pitkien yöunien jälkeen maistui aamiainen: kaikkea hyvää ja takkatulen ääressä! Söimme tukevasti ja pitkään. Muutama plussa-aste ja räntä-/vesisade saivat meidät vaihtamaan päivän lajin hiihdosta pyöräilyyn. Hotellimme etuihin kuului maksuton läskipyörien käyttö. ”Ajetaanko läski pyörällä”, kysyi mieheni ovelasti. Polkaisimme siis laskettelurinteen baariin pullakahville. Tai välillä piti kyllä pysähtyä huohottamaan ja taluttamaan, sillä pyörissä ei ollut vaihteita ja ylämäki oli melkoinen. Lisäksi minun pyöräni paukahteli massiivisten jalkavoimieni alla (nimenomaan LIHASmassan vuoksi!) niin, että pyörä tuntui hajoavan atomeiksi minä hetkenä hyvänsä. Vaihdoimme pyöriä ja pauke jatkoi Timonkin alla, muttei pyörä hajonnut.

Paistoimme Luontokeskus Kellokkaan nuotiopaikalla makkarat ja huristelimme alamäkeä takaisin hotellille. Pienet päiväunet taas. Lepoloma. Iltasella Rouheeseen nauttimaan synttäri-illallinen ja olihan se hyvää! Rautua ja uunimustikkajäätelöä (erikseen kuitenkin), valkkaria ja skumppaa. Ja mahat taas pullollaan. Yhdet rauhoittavat sentään päätimme vielä karaokebaarissa ottaa. Paitsi että seuraamme liittynyt pariskunta tarjosi meille toiset. Ja kun sitä karaoketakin piti laulaa monta biisiä, niin yhtäkkiä kello olikin yksi. Äkkiä hotellille nukkumaan!

Ja taas takkatulen ääreen aamiaiselle. Tällä kertaa bongailimme aamiaiskokin kanssa mustarastasta, joka vilahteli puiden välissä. Aamiaisella ollut meitä parikymmentä vuotta vanhempi herrakaksikko sen sijaan kyseli yölintujen perään.  Lunta sateli, joten aamupäivän vötkistelimme pari tuntia ennen kuin ampaisimme hiihtämään. Ladut olivat luistavat, mutta luistelubaana jo aika muhjuinen. Löysimme ladun varrelta ihanan Navettagallerian, jossa nautimme taideteosten keskellä Mari Boinen musiikkia ja munkit kotitekoisen mustikkamehun kanssa. Loppumatka oli tasa- ja alamaata, joten oli oikein leppoisaa sujutella hotellille levähtelemään ennen iltaruokailua.

Ruokailupaikaksi valikoitui Well, aiemmin Ylläksen Kaivohuoneena ja muistaakseni Pipolana tunnettu. Ruokaa odotellessa paikan valinta alkoi vähän epäilyttää, sillä olimme ison paikan ainoat asiakkaat. Epäilys osoittautui turhaksi, sillä hamppariateria oli oikein herkullinen. Kaikki muut olivat varmaan jo Selvä Pyyssä jääkiekko-ottelua odottelemassa, sillä se taisi olla Äkäslompolon ainoa baari, jossa peli näkyi. Sinne siis mekin kiireesti ruuan jälkeen. Kannatti, Kärpät voitti taas Tapparan.

Pitkien ja makeiden yöunien ja takkatuliaamiaisen jälkeen Micra täyteen tavaraa ja kotia kohti. Kukkolankoskella nautimme lättykahvit, vaikka koski olikin vielä lähes jäässä.

Kotona sukset naulaan ensi talvea odottelemaan. Tai ei niitä naulata viitsi, mutta vintille kuitenkin. Tänä talvena hiihtokilometrejä tuli niin vähän, että hävettää. Ehkä petraan ensi talvena? Ehkä ostan skinit?



perjantai 13. huhtikuuta 2018

Torstai 12. tössäkepäivä


En ole koskaan huomannut, että perjantai 13. päivä olisi onnen tai onnettomuuksien kannalta sen kummempi kuin muutkaan päivät. Sen sijaan torstai 12. päivä oli ainakin tässä kuussa kohtalaisen tössäkkeinen päivä. Ei mitään varsinaisia onnettomuuksia sattunut, mutta ei vaan oikein lähtenyt. Mikään.

Kuljen töihin usein pääovesta, joka avautuu automaattisesti, kun sitä lähestyy. Toisinaan käytän toista ovea, joka pitää itse älytä avata. Eilen, torstaina 12.4., seisoskelin aamulla oven edessä ja odottelin sen avautumista. Kunnes muistin käyttää lihasvoimaani.

Ruokatunnilla painelin hissin nappia – ei tapahtunut eikä kuulunut mitään. Hissejä on vierekkäin kaksi. Kokeilin ovea, ei avautunut.  Kävelin käytävän päähän asiakaspalveluun kysymään, tietävätkö hissin olevan epäkunnossa. Sitä oli kuulemma aiemmin korjailtu, joten kaveri lähti kanssani testaamaan. Avasi minulle sen hissin oven, jota en ollut hoksannut yrittää avata ja painoi vielä varmuuden vuoksi nappia, jotta hissi varmasti lähtee liikkeelle ja vie minut kolmanteentoista kerrokseen. Kiitin posket punaisena neuvokkaasta teknisestä avusta. Hissin merkkivalolamppu oli palanut, millä voin vähän selittää avuttomuuttani ovien edessä. 

Iltapäivällä minun piti käyttää neuvotteluhuoneen tietokonetta. Koneella oli tyrkyllä kaksi käyttäjätunnusta, joiden salasanoja en tiennyt. En myöskään päässyt syöttämään omaa käyttäjätunnustani. Siispä soitin IT-tukeen, josta sain nopeasti avun: Salasanaa ei tarvittu, sisään pääsi klikkaamalla vaan käyttäjätunnusta. Täsmälleen sama tunne kuin hissin oven edessä: mitä jos vain kokeilisi avata?

Iltapäivällä, kun palasin parin tunnin työmatkalta, yritin avata työpaikan ulko-ovea flexim-lätkällä. Ei avautunut, piipasi vaan. Huomasin lopulta näyttäväni avainläpyskää väärälle lukijalle. Olin jo kurkistellut oven ikkunoista hölmistyneenä sisään, joten samainen asiakaspalveluihminen, joka ohjasi minut ruokatunnilla hissiin, ehti ystävällisesti tulla avaamaan ovea. En tuntenut itseäni viisaaksi. Mietin, pitäisikö minun maineeni parantamiseksi mainita hänelle, että olen Simon lukion ensimmäinen kuuden ällän ylioppilas vuodelta 1980.

Entisessä työpaikassani kaikki valot toimivat tunnisteilla: kun meni vaikkapa vessaan, valot syttyivät automaattisesti. Aika usein – myös muulloin kuin torstai 12. -tössäkepäivisin – seisoin kotona pimeässä vessassa ja odottelin valojen syttymistä. Tai pidin käsiä hanan alla ja odotin, että vesi alkaa juosta. Vessassa ei onneksi ole yleisöä. Paitsi joskus oli ottokoira-Rasmus, joka seurasi minua kaikkialle. Joskus se unohtui pimeään vessaan, kun suljin poistuessani huomaamatta oven. Rasmus-riepu oli vaan (nolona? vai ovelana? vai kostoksi?) hiljaa vessassa, vaikka hädissäni etsin ja huutelin, että mihin se lemmikkikaverini on kadonnut…


keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Musta rinne ja muita talven riemuja


Kiirettä pitää, ei meinaa ehtiä blogia kirjoittamaan. Nyt kuitenkin alkoi lunta luodessa henkinenkin luovuus pulputtaa.

Pidän lumitöistä. Mukavaa liikuntaa ja mielekästä ulkoilua. Tänä talvena olen liikkunut ja ulkoillut mielekkäästi paljon. Tosin täytyy myöntää, että mieheni on tehnyt lumityötä nyt enemmän kuin minä. Hän paapattaa minulle yleensä lumityötekniikasta päivänselviä asioita, jotka isäni tyttärenä olen tiennyt jo lapsesta asti. Että lumikasoista pitää tehdä loivia ja pitkiä. Minä tiedän kyllä sen. Tiedän myös isäni opettamana, että käytävien laidat olisi hyvä viistottaa noin 45-asteisiksi. Tällöin reunuksen lumi ei pääse mulistumaan käytävälle ja käytävällä mahtuu paremmin kävelemään, vaikka olisi kaksikin ostoskassia käsissä.

Tänään huomasin, että mieheni ei itse ole elänyt, kuten opettaa. Pihamme lumikasat voi luokitella mustiksi rinteiksi. Kolan joutuu pungertamaan lumimäen päälle kädet suorana ylöspäin. Alaspäin voi puolestaan syöksyä persmäkeä kola niskassa.

Välipolun päähän on kasvanut vuori. Onneksi kolauslumen voi kipata sen juurelle, sillä vuori on jo niin korkea, että ilman lisähappea sen päälle ei ole mitään asiaa. Suunnittelen vuorenrinteelle rataa, kaivamme mieheni kanssa slalomit esiin ja alamme pujotteluhommiin. Tervetuloa vaan muutkin meille laskettelemaan, Rinnebaari on auki sopimuksen mukaan.