Ooppelin hihna

Olen syyslomalla. Tai meillä on ollut parin viikon ajan syyslomailijoita käymässä, joten kirjoittelut jää nyt vähemmälle.


Lyhyesti kerron kuitenkin Ooppelin kuulumiset: Siihen on vaihdettu uusi tuulettimen hihna. Ei vingu enää! Kulkee ääneti kuin Tesla – mitä nyt nastat vähän ropisee sulalla tiellä.


Ja mikä sai miehen tämmöiseen yhtäkkiseen autoremonttiin? Ehkä se, että mieheni tuttava etsiskeli vikaa omasta autostaan ja sen äänimaailmasta, kun Ooppelimme vinkui ja ujelsi perässään. Ja se, että Ooppeliin tulleen uuden saundin lähdettä oli hankala paikallistaa, kun tuulettimen hihnan ulina peitti muut äänet alleen. Eniten ehkä vaikutti se, että Simoniemen hevoset vauhkoontuivat laitumillaan, kun kruisailin kylätiellä. Tosin ajattelimme äänen vastaavasti pelottavan myös hirviä, sehän ei niinkään haittaisi.


Se tuskin vaikutti remontti-intoon juurikaan, kun valitin, että ei ole kiva ajella jännittäen millä reissulla hihna ja matkanteko katkeavat. Sukkahousujakaan on harvoin matkassa korjauksessa käytettäväksi. Pieni jännitys pitää kuulemma ihmisen vireessä.


Mutta nyt siis Ooppeli sujuttelee lähes ääneti, uudenkin saundin aiheuttaja korjattiin samassa remontissa. Se sananmukaisesti liukuu. Välillä tuntuu, ettei se ota maakosketusta ollenkaan. En yhtään ihmettelisi, vaikka se nousisi välillä lentoon. Liekö tuo sitten joku uusi vika vai paraneeko Ooppeli vain yksinkertaisesti vanhetessaan?


Ääni ei maailmasta kuitenkaan häviä, nyt vinkuu Micra.


Mukavaa Halloweenia! Älkää pelleilkö.

Epävirallinen Marshall-apu

Sodan köyhdyttämille suomalaisille lähetettiin 1940-luvulla Amerikasta apupaketteja, vaikka virallista Marshall-apua ei vastaanotettukaan. Vaikka olen syntynyt parikymmenntä vuotta sodan päättymisen jälkeen, olen päässyt nauttimaan Amerikan pakettien antimista.


1970-luvulla löysin vinttimme kätköistä Amerikan aarteen: liituraitaisen naisten jakun, ihania mekkoja ja korkokengät. Lapsena niillä leikittiin pukuleikkejä, myöhemmin käytin niitä lukion vanhojen päivänä ja jakkua vuosikausia myös muuten. Enää en pidä, vaikka jakku on edelleen hieno. Se on noin kokoa XXS.

Siivoillessani joitakin viikkoja sitten äitini kampauspöydän kaappeja löysin 1940-luvun Amerikan paketissa tulleen puuterirasian, jossa oli vielä puuteria jäljellä. Itseltäni löytyy saman aikakauden rasia, äidiltä aikoinaan ennakkoperintönä saatu. Pohdimme äitini kanssa, olisiko meidän aika uusia meikkivarastojamme. Kulutus tuntuu olevan aika pientä tai aine kovin riittoisaa, puuteriakin on riittänyt jo reilulle 70 vuodelle. Apple Blossomin 70-luvun hajuvesi on nuorekas tuulahdus puuteriin verrattuna.

Saattaa olla, että puuterin lyijypitoisuus ei läpäise nykystandardeja. Ainesosat ovat ehkä hieman erit kuin nykyään.


Kaikki omankaan meikkikaappini tuotteet eivät ole aivan tuoreita. Sieltä löytyy mm. Max Factorin ihana mintunmakuinen huulikiilto ja Outdoor Girl luomiväripaletti 70-luvulta. Läjän Ricilsin kakkumascaroiden täyttöpakkauksia resepteineen sain 40-vuotislahjaksi tohtorilta (joka sittemmin perusti Matin Laatuauto Oy:n) ja rouvaltaan, kun olin järkytyksestä itkeskellen kertonut kuulleeni, että kakkumascaroita ei enää valmisteta! Sukulaistätinsä kemikalioliikkeen kätköistä oli onneksi löytynyt minulle päätynyt kakkumascaraläjä. En ole raskinut vielä käyttää kaikkia. Ehkä annan osan tyttärelleni ennakkoperintönä.

Noiden meikkilöytöjen parasta ennen päiväykset on toki ohitettu joku tovi sitten. Mutta niin on käynyt meille käyttäjillekin.

Ford Escort Sport

Veljeni osti kirkkaankeltaisen vuoden 1972 Ford Escort Sportin 1980-luvun taitteessa. Minäkin ajelin sillä joskus. Sillä oli ikävä ominaisuus tyytätä, kun vilkun käänsi oikealle. Ehdotin veljelleni vian korjauttamista, sillä tyyttäämisellä saa vihaisia katseita ja kommentteja. Veljeni neuvoi vilkuttamaan iloisesti kättä, jos joku kääntyy katsomaan. Jääpä sitten katsoja mietiskelemään, että kukahan tuttu se mahtoikaan olla.


Veljeni Escort oli kotipihallamme, kun silloinen poikaystäväni ja nykyinen mieheni tuli meille ensi vierailulle. Joimme keittiön ikkunan ääressä koko perheen voimalla jäykähkösti kahvia vävyehdokasta tuijotellen, kun vävyehdokkaan Volvo Amazon lähti yhtäkkiä itsekseen hiljalleen valumaan pihan loivassa alamäessä kohti Escortia. Katselimme tapahtumaa hiljaisuuden vallitessa. Raskas Amazon tömähti siron Escortin etuoveen. Vävyehdokas rykäisi hieman vaivaantuneesti, katsahti rannekelloaan ja totesi, että lienee aika lähteä kotiin. Tarkastimme sentään vahingot ensin. Escortin oveen tuli selvä lommo ja lukko reistaili ajoittain. Volvoon ei tietenkään tullut mitään. Korvauksistakin mutistiin, mutta veljeni totesi, että ei haittaa käyttöä, antaa olla.


Yllättäen seurustelumme jatkui ja ostimme Escortin vuosien päästä veljeltäni. Mieheni tinkasi luonnollisesti alennusta oven lommosta ja epäluotettavasti toimivasta lukosta.


Ensimmäisellä ajomatkallamme omistajina Escort pelotteli meitä rankasti. Ostaessamme kaivoimme auton hangesta ja ajoimme sen Längelmäeltä Vaasaan. Lauhassa kevättalven säässä ja hangesta kosteutta saaneena kaasutin jäätyi. Aluksi vauhti aina välillä hiipui todella hitaaksi. Perässämme ajoi pakettiauto, joka yritti vauhtimme hiipuessa ohittaa meitä muutaman kerran. Aina kun se pääsi rinnalle, Escort ampaisi hallitsemattomaan vauhtiin eikä paku päässyt ohi. Pakettiautoihmisten ilmeet olivat kohtuullisen hämmentyneitä. Kolmannella ohitusyrityksellä pakulaiset näkivät jo meidänkin ilmeistämme, että jotain on vialla jossain muualla kuin Escort-kuskin päässä. Escortin vauhti vain kiihtyi, keli oli todella liukas ja ajoimme loivaa alamäkeä. Automme alkoi heittelehtiä tien laidasta laitaan ja vastaan tuli rekka tyyttiä huudattaen. Näin jo otsikot onnettomuudestamme. Mieheni sai viime hetkellä ohjattua auton tien oikeaan reunaan ja pysäytettyä.


Istuimme kauan aikaa hiljaa kropat sisuskaluineen horkassa. Pikku hiljaa mieheni aivojen autotekniikkaosio alkoi raksuttaa ja hän keksi syyn Escortin käyttäytymiselle. Ajelimme loppumatkan pysähdellen säännöllisesti, jolloin kaasutin pysyi sulana ja vauhti hallittuna.


Kyseinen vika ilmeni vielä joskus, mutta kun sen tiesi, sen pystyi ennakoimaan ja Escortista tuli oikein mieluinen ja hyvä käyttöauto. Virtaviivainen se oli ja upean värinen. Siihen lisättiin jossain vaiheessa vielä ralliraidat ja komeat vanteet. Tyytti ja vilkkukin saatiin toimimaan toisistaan riippumatta.


Lommoutunut lukko aiheutti joskus vaivaa paitsi meille itsellemme myös tiirikoijille. Mieheni kavereineen osallistui Tampereella ympäri vuorokauden kestävään kaukalopalloturnaukseen, jonka pelit pelattiin Hervannan jäähallissa – muutaman kilometrin päässä keskustasta siis. Majoituimme keskustaan. Ensimmäiseen peliin osa pelaajista oli lähdössä Escortillamme. Kaikki pelivarusteet survottiin takakonttiin yhdessä auton avaimien kanssa ja peräkontti kiinni. Se meni samalla lukkoon. Myöskin ovet olivat lukossa. Vara-avaimia ei tietenkään ollut.


Lukkoseppäpäivystystä ei löytynyt sunnuntaina, joten soitimme virkavallan paikalle. Poliisin tiirikkamies yritti avata ovea, muttei onnistunut – syyksi epäili ovessa olevaa lommoa, joka oli tärvellyt lukkoa (lukko oli vain yhdessä ovessa). Tiirikoiminen ei onnistunut takakontin kauttakaan muuten kuin poraamalla lopulta koko lukko pois. 

Pelin alkuun oli enää vähän aikaa ja nopea-aikatauluisen turnauksen ehdoton sääntö oli, että joukkueen myöhästyminen tulkitaan luovutukseksi. Maalivahti puki nopeasti varustuksensa ylleen Hämeenpuistossa. Pelimiehet olivat jo luovuttamassa epäillen, etteivät mitenkään ehtisi oudossa kaupungissa tarpeeksi nopeasti hallille. Mutta poliisi oli urheilumiehiä, pakkautti pelaajat varusteineen maijaan ja ajoi joukkueen pillit ulvoen ja valot vilkkuen liikennevaloista välittämättä Hervantaan. Saattaa olla, ettei mennyt poliisin ohjesäännön mukaan, mutta rike lienee vanhentunut.

Joukkue ehti kuin ehtikin peliin ja saapuminen poliisisaattuessa kiinnitti ansaittua huomiota ja kunnioitusta kanssapelaajissa. Pelin tulosta ei muistella. Vastassa oli kaukalopallon erikoisseura Bewe Sport. Joukkueellamme ei ollut yhtään vaihtomiestä. Tämä selityksenä.

Muodin huipulla

Se tapahtui taas. Yhtäkkiä olen jälleen muodin huipulla. Olen yhtä trendikäs kuin Riitta Väisänen, 25 vuoden välein.


Käytössäni on nimittäin verryttelyhousut, joiden sivuissa on pystyraidat ja lahkeissa nepparit. Ne ovat myös katukäytössä, kuten ajan henkeen kuuluu. Luin lehdestä, että näin muutkin trendi-ihmiset jo pukeutuvat. Toissapäivänä tepastelin nappiverkkarit jalassani catwalk-tyyppisesti Prismassa. Tosin silloin en vielä tiennyt pukeutuneeni kuumimmista kuumimpiin, joten käyttäydyin normaalin letkeästi. Nyt mallailen jalkineita seuraavalle kauppareissulleni.

Harmittaa kovasti, että mieheni on marinoinut vastaavat housunsa kankeahkoiksi laastilla, maalilla ja silikonilla. Oltaisiin muuten voitu olla yhdessä upeita.


Olen vähän hidas tässä muotiasiassakin. En meinaa huomata, että muoti muuttuu. Muut ihmiset ovat ehkä huomanneet, etten huomaa. Valokuvista joskus huomaan. Katselin muutama vuosi sitten Kemin ensimmäisessä LumiLinnassa tammikuussa 1996 ottamiamme valokuvia. Ylläni oli sama toppatakki, joka oli sittemmin LumiLinnan 15-vuotiskuvissa. Eikä takki tainnut olla ensimmäisissäkään kuvissa aivan uusi, vaikka omissa mielikuvissani se oli edelleen vasta ostettu. Hätkähdin ja säntäsin melkein heti kauppaan ostamaan uuden takin. En vielä meinaa raskia pitää sitä uutuutta, kuusivuotiasta.


Vuosia sitten ohitimme tihkusateisessa Helsingissä kävelyllä pari miestä. Toinen miehistä huusi peräämme nimeäni, hän oli serkkuni Rovaniemeltä, jota en ollut nähnyt vuosikausiin. Ihmettelin, miten hän minut tunnisti takaapäin ja sateenvarjon alta. Kuulemma juuri sateenvarjosta tunnisti. Se oli äitini vanha, 60-luvulta peräisin oleva valkoinen punapalloinen. Jos minulla olisi ollut uudempi sateenvarjo, olisi sekin hersyvä jälleennäkeminen jäänyt kokematta.

Jos on vaatteissa, niin erityisesti kengissä, mukavuus valintakriteerinä mennyt vuosia sitten ulkonäön edelle. Ostin 1990-luvun alussa täydellisesti jalkaan sopivat lenkkitossut. Pidin ne todella loppuun. Viimeisen palvelunsa ne suorittivat pihatyökenkinä. Kävin muutama vuosi sitten kesän päätteeksi jalkahoidossa ja hoitaja ihmetteli, miksi toisen isovarpaani päässä on kummallinen musta ympyrä. Paljastin, että pidän ruohonleikkuukenkiäni ilman sukkia ja toisessa kengässä on reikä isovarpaan pään kohdalla. Toissa kesänä niistä kengistä oli surukseni luovuttava, kun pohjaankin tuli liian isoja reikiä. Nauhat otin talteen. Ne ovat vielä hyvät.


Toiset lempikenkäni, 1970-luvulla ostamani läskipohjaiset nahkaiset suomalaiset laadukkaat Topmanit, hajosivat yllättäen markettireissulla. Ihmettelimme ystäväni kanssa lattialle peräämme ilmaantuvia möykkyjä, kunnes huomasin, että kävelyni on jotenkin outoa. Läskipohjat murenivat ja isot palaset lohkeilivat kaupan lattialle. Lähes kolmekymppiset kenkäni eivät olleet pitäneet lattialämmityksen päällä oleilusta. Haprastuivat. Potkiskelimme vaivihkaa läskinpalaset hyllyjen alle. Onneksi kyseessä oli laatukengät, sisäpohja oli umpinainen ja täyttä nahkaa. Joten vaikka läskit kerrankin lähtivät helposti, pääsin kengät jalassa kunnialla kotiin. Ex-läskäreitä saattoi vielä pitää sisätossuina vuosikausia.


Tarkkailkaa muotijuttuja mediasta. Todennäköisesti kuvani ja haastatteluni on pian jossakin street-muotia ihastelevassa artikkelissa.