Pyöräreissu 2016, 4/6

Sunnuntai 10.7.2016


Ei tätä pyöräreissubloggailua voi nyt oikein tykitykseksi sanoa, kun tulee päivityksiä harvemmin kuin normaalisti. Mutta kun etenkin kesällä on kaikenlaista... Työtön on niin kiireinen, ettei oikein ehdi tekemään mitään.


Hotelli Anna Kernin aamiainen ei ollut parhaita syömiämme, mutta nälkä siirtyi. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, kun kymmeneltä lähdimme polkemaan kohti Ruokolahtea. Vaatetusta piti vaihtaa tien poskessa kevyemmäksi heti kohta lähdön jälkeen.


Miten saat autiolle seudulle muita ihmisiä? Riisaseppa tarpeeksi vaatteita, kyllä jostain ilmaantuu. Ja nyt en puhu ihailijoista.


Poikkesimme Äitsaaren reitille upeisiin järvimaisemiin. Aivan alkoi tuntua, ettemme sittenkään kierrä Saimaata niin kauhean kaukaa. 

Päiväkahvi painoi päälle ja näytti siltä, että valitsemallemme reitille ei ehkä osuisi kahviloita, joten päätimme poiketa Ruokolahden keskustaan. Kirkonmäeltä laskeuduimme Kesäkahvila Kaikuun. Idyllinen vanha pihapiiri, tarjolla herkullisia piirakoita ja Ruokolahden Ellin valintatilaisuus, jota ihana kansallispukuinen naiskuoro juhlisti perinteisin kesälauluin.

Istuimme helteisellä pihalla pitkään ja soittelimme ensinnäkin Utulan venekuskille, että soutaisiko hän mahdollisesti meidät tänään vesireitin yli. Ei joutanut soutamaan, oli rippijuhlissa. Valitsimme siis maareitin. Pöydässämme ehti istua useita mukavia asiakkaita, jotka kukin jaksoivat hetken kuunnella pyöräreissukehuskelujamme. McGyverini korjaili siinä puhelujani odotellessa naisretkipyöräilijän pyörän.

Kahvilan isäntä tarjoili santsikupit pöytään ja antoi samalla muiden paikallisten kanssa vinkkejä seuraavaksi yöpaikaksi. Ei vaan meinannut löytyä. Joku oli täynnä, Pistohiekan leirintäalueen toiminta oli loppunut vuosia sitten, jossakin olisi ollut hyvin alkeellinen aitta. Kun kysyin, löytyisikö aitan lähistöltä paikkaa, jossa voisi katsoa illan EM-jalkapallon loppuottelun, aittaisäntä vastasi, että siellä lähellä ei ollut mitään. Ei yhtään mitään. Paitsi järvi. Rehellinen oli hän.


Koska miehelleni jalkapallo-ottelun näkeminen oli tärkeämpää kuin katto yöksi pään päälle, en valinnut aittaa, vaan jatkoin soittelua. Nettitietoihin ei voi nimittäin välttämättä luottaa, majoitustilaa saattaa löytyä, vaikka netti ilmoittaisi täyteen buukatuksi.


Olimme ajatelleet ajavamme vähän kauemmas kuin Puumalaan. Näytti kuitenkin siltä, ettei ollut valinnanvaraa, joten varasimme mökin Puumalan Koskenselän leirintäalueelta. Mikä olennaisinta, respassa saisi katsoa ottelun. Jutusteltuamme vielä hetken mukavan kahvilaisännän kanssa jatkoimme matkaa.


Kuuma oli ja juomaa menee paljon, joten poikkesimme ensimmäiseen kauppaan ostamaan pari litraa vichyä. Tietä 62 oli vähän ikävä ajaa, sillä piennar on valkoisen viivan levyinen ja liikennettäkin aivan riittävästi. Ohi suhahtelevat autot pelottivat varsinkin raskaiden ylämäkien – joita riittää edelleen – loppuvaiheissa, jolloin pitää olla tarkkana, ettei kieli jää kettingin tai pinnojen väliin ja pitää myös yrittää jäljellä olevilla vähillä voimilla saada pyörä etenemään kohtuullisen suoraan, ettei koukkaisi auton eteen. Vauhti hiipui jyrkkien ja pitkien mäkien lopussa niin hiljaiseksi, että luovimalla eteneminen oli ainoa vaihtoehto, jotta ylipäätään pysyi pystyssä.


Siksi tuntuikin hyvältä vaihtoehdolta poiketa sivutielle Hauklapin lenkille. Aluksi tie oli päällystettyä ja mäet kohtalaisia niin, että alamäistä saattoi nauttia allit, leuat ja posket hulmuten. Ja ottaa hyödyn seuraavaa ylämäkeä varten. Kunnes tuli Kelkkamäki. Aivan kauhea. Minun oli pakko luovuttaa ja taluttaa. Mieheni sotki senkin ylös. Juuri ja juuri pääsin kävelemällä mäen päälle. Henki ja ajatus ei hetkeen kulkenut, oli pakko seisahtaa juomaan ja nauttimaan silmät sumeina hämärästä maalaismaisemasta.


Kivat alamäethän siitä taas seurasi. Paitsi että navigoiva mieheni bongasi alamäessä pienen hiekkatien, jonne ehkä olisi pitänyt kääntyä. Melkein aloin itkeä. Pitäisikö tuo sama mäki könytä takaisin ylös?


Tuijottelimme pyöräilijän GT-karttaa, jota minä halusin tulkita niin, että jatkaisimme edelleen samaa päällystettyä tietä eteenpäin. Navigaattorista ei saanut oikein selvää. Kohdallamme oli kärrytie, joka kääntyi melkein takaisin menosuuntaan. Mieheni väitti, että pääsisimme sitä pitkin takaisin tielle 62. Opasteita ei luonnollisesti ollut missään.


Jatkoimme ehdottamaani reittiä kilometrin verran, kunnes yleinen tie päättyi. Meillä oli paperikartta, puhelimen navigaattori ja Garmin-navigaattori emmekä edelleenkään saaneet kunnolla selvää, mihin menisimme. Päät olivat maitohapoilla. Olin edelleen sitä mieltä, että valitsemamme tie oli oikea, mutta onneksi lopulta uskoin pitkin hampain miestäni ja palasimme takaisin etenemään sitä pientä hiekkatietä. Ensin kuitenkin tasasimme nestevajetta, sykettä, hengitystä ja hermoja vilttitauolla järven rannalla.


Jonkin matkaa hiekkatietä ajettuamme bongasimme puuhun kiinnitetyn erittäin haalistuneen pyöräreittimerkin. Miksi ihmeessä ne harvat ja lähes näkymättömiksi hiutuneet pyöräreittimerkit ovat vaan suoran reitin varrella? Niiden pitäisi olla risteyksissä! Toki on kiva jossain vaiheessa havaita ajavansa oikeaa reittiä, mutta olisi todella miellyttävää tietää oikea reitti jo valintatilanteessa!


Pyörätieopasteet ovat valitettavasti suurelta osin samaa laatutasoa. Ottakaa pyörätiemerkitsijät mallia autoteiden opasteista! Tai testauttakaa opasteet sellaisella pyöräilijällä, joka ei reittiä ennestään tunne. Väsyksissä jo muutaman kilometrin harhareitti harmittaa (lievä ilmaus) kohtuuttomasti.


Mäkisen matkan edetessä Puumalassa yöpyminen alkoi tuntua loistavalta vaihtoehdolta. Varsinkin kun näimme Puumalan upean sillan, jonka päältä pääsi pyörien kanssa näköalahissillä suoraan rantabulevardille palautusoluille. Unohtuivat kaikki eksymisharmitukset saman tien. Koska sää oli loistava ja bulevardilla mukavaa, päätimme syödä saman tien ja polkea vasta sen jälkeen leirintäalueelle. Oikein maittavat hampurilaismätöt siis nautimme. Jotta leuat säilyvät.

Leirintäalueelle poljimme kioskin kautta, mieheni hankki varalta matsinkatsomisoluet ja sipsit. Hänen piti ostaa myös vichy minulle, mutta se sattui unohtumaan. Jännää, että ostoslistan kolmesta asiasta juuri se unohtui. Vettäkin voi kuulemma juoda.


Mökkiä vastaanottaessamme varmistimme vielä, että respaan pääsee katsomaan jalkapalloa. Respa olisi kahteentoista asti auki, mutta mikäli peli menisi jatkoajalle, mieheni pyysi respaa jättämään TV:n auki, jotta matsin voisi katsoa loppuun ikkunan takaa.


Hyvin yksinkertainen oli mökki, mutta kaunis ja rauhallinen järvenranta-alue. Siistiydyimme, lepäsimme, istahdimme hetken rannalla ja siirryimme venäläisturistien seuraan katsomaan matsia Ranska-Portugali. Venäläiset kannattivat Portugalia. Me emme oikein selvästi kumpaakaan eli siis seuran painostamana Portugalia. Peli meni jatkoajalle, mutta sen sai silti katsoa kokonaan sisällä – kiitos siitä ystävälliselle respan naiselle, joka jäi vuoksemme ylitöihin. Portugali voitti ja me ja respa pääsimme nukkumaan.

Pyöräreissu 2016, 3/6

Lauantai 9.7.2016


Olimme Savitaipaleen Kantri-hotellin ainoat aamiaisen nauttijat ja saimme illalla toivoa, mitä aamiaisella haluamme syödä ja mihin aikaan se tarjoillaan. Puoli yhdeksältä meille oli siis ystävällisesti tarjoiltuna kaikkea herkullista paitsi nakkeja. Miehelläni kyllä aluksi kadutti, ettemme tilanneet niitä nakkejakin. Hetken syötyämme ei enää kaduttanut. Vaikka olemmekin hyviä syömään, rajat ne on meilläkin. Vasta leivottu maalaispulla kruunasi herkullisen ähkyn.


Kymmenen maissa starttasimme. Sää oli vähän tihkuinen – tällä kertaa me molemmat huomasimme sen, joten tihku tuli taivaalta. Garmin taisi kierrättää meillä volttilähdön. Usein tuntuu siltä, että se huvittelee ajattamalla meillä muutaman ympyrän ennen kuin pääsemme etenevälle radalle. Lopulta kuitenkin tienviitatkin kertoivat, että olemme matkalla kohti Taipalsaarta.


Sade muuttui tihkusta ihan kunnolliseksi, mutta koska maasto oli välillä jopa kohtalaisen tasaista, ei juurikaan tuullut ja asteita oli lähes parikymmentä, sade ei haitannut. Kohtasimme pariskunnan, jonka toinen pyörä oli hajonnut niin, että varaosaa olisi kaivattu. Meilläkään ei tarvittavaa osaa ollut, joten emme voineet auttaa. Mieheni ehdotti, että mies ottaisi osan omasta pyörästään ja korjaisi sillä vaimonsa pyörän. Pakenimme nopeasti paikalta, ennen kuin olisivat saaneet idean ottaa varaosa meidän pyöristämme. Toivottavasti matkansa pääsi jatkumaan suunnitellusti.


Taipalsaaren Pölkkybaarissa hörppäsimme päivän pullakahvit. Taipalsaaresta Lappeenrantaan oli pyörätie koko matkan, mikä tuntui ruhtinaalliselta. Sadekin hellitti. Ja vesistöä alkoi näkyä siellä sun täällä, nyt aloimme uskoa tosiaan olevamme Saimaalla.

Lappeenrantaan saavuttuamme aurinko alkoi pilkistellä. Kävelykadulla kävimme Coffee Housessa kahvilla, leivällä ja jäätelöllä. Kiertelimme linnoitusalueella ja bongasimme mm. pari rakuunaa hevosillaan. Hevosten kaviot kopsuivat mukulakivillä samalla saundilla kuin lukkopohjaiset pyöräilykenkäni, kun talutin pyörää. Ihmiset kääntyivät katsomaan ja antoivat minullekin tietä, kun kävelin takanaan. Eivät sentään pysähtyneet kuvaamaan niin kuin rakuunoita.

Idyllisessä maisemassa oli meneillään hääkuvaukset. Miestäni harmitti, ettei ehtinyt kuviin mukaan. Kun ystävämme menivät matalalla profiililla naimisiin kymmenkunta vuotta sitten, tapahtumaa juhlittiin pienimuotoisesti meillä. Otimme myös perinteisiä kakunleikkaus-, sormuksenasettelu- yms. kuvia. Jokaisessa kuvassa on mukana mieheni. Kaikissa ei ole edes sulhanen mukana, mutta mieheni on. Jos ei muuten, niin peilin kautta.

Laskeuduimme linnoitusalueelta satamaan ja näimme perinteikkään Prinsessa Armadan. Koska kaikki oli nyt nähty, matka ja pyörätie jatkuivat kohti Joutsenoa, jossa pidimme vilttitauon puistossa kirkkoa vastapäätä. Jännitimme, ehtiikö juhlapuvuissaan juokseva perhe kirkkohäihin. Tai äiti ja lapset juoksivat, isä pisti vielä kaikessa rauhassa tupakiksi. Melkein huusin, että nyt se sätkä pois ja kirkkoon vähän äkkiä, häät alkavat minuutin päästä! Kello oli 15:59, hermostutti.


Vilttitauoilla levitämme piknik-alustan maahan, jotta voimme maata selällään mielellään niin, että jalat saa ylös ja siten maitohapot pois jaloista. Välillä kyllä tuntuu, että hapot valuu sitten päähän asti - ajatus ei kulje ja jututkin ovat melko yksinkertaisia.

Pyörätie jatkui Imatralle asti, sillä kovasta myötätuulesta innostuneina valitsimme suorimman reitin. Vastaan tuli todennäköisesti ulkomaalainen retkipyöräilijämies, joka olisi ehkä halunnut pysähtyä ja jutustella, mutta meidän myötätuulivauhtimme oli niin hurja, että tilanne oli jo ohi ja olimme kaukana toisistamme, ennen kuin tajusimme tilanteen. Aiemmin maastossa tuli puolestaan vastaan nuori retkipyöräilijämies, joka vaikutti jotenkin tutulta. Olikohan sattumoisin sama tyyppi, jonka kohtasimme viime kesän retkellämme Kirjakkalan ruukissa? Mäkisessä maastossa kohdatessa toinen on aina kovassa vauhdissa alamäessä ja toinen räpistelee ylämäessä eikä kumpikan yleensä halua pysähtyä mäkeen.


Aurinkoiselle Imatralle saavuimme viiden maissa. Käveleskelimme halki vilkkaan kävelykadun ja Imatrankosken sillan, josta polkaisimme hotelli Anna Kerniin Rajapatsaalle. Siistiydyimme nopeasti ja polkaisimme takaisin keskustaan palautusjuomille ja syömään. Oli kaunis aurinkoinen kesäilta ja paljon ihmisiä liikkeellä. Söimme ruokakojusta katuruokaa ja jäimme kuuntelemaan Big Band Campin päätöskonserttia, jossa taitavan Big Bandin solistina esiintyi upea Johanna Försti. Tämmöinen yllätyskulttuuripläjäys tänään, mukavaa.

Konsertin jälkeen pyöräilimme kohtalaisen väsyneinä hotellille nukkumaan. Vähän kälyinen oli hotelli. Huone sinänsä ihan siisti, mutta kylpyhuoneen viemäri vähän haiskahti. Mopoliikenteen melu oli kovanlainen eikä se juurikaan hävinnyt kahden vastapäisen terassin älämölölle. Voimakasääniset imatralaismiehet ja -naiset siellä viettivät iloista kesälauantai-iltaa noin kahteen. Sen jälkeen saattoi nukkua.

Pyöräreissu 2016, 2/6

Perjantai 8.7.2016


Heräilimme Mikkelin hotelli Uusikuusta puoli kahdeksan maissa ja askartelimme aamupalan huoneessa. Valmispuuron lämhäytimme mikrossa ja sotkimme sekaan vanilja-raparperikiisseliä – hyvin maistui. Pakkasimme kamat kasseihin ja kassit pyöriin. Hotellin respa lupasi, että saamme jättää Ooppelin pyöräreissun ajaksi paalupaikalle valvontakameran alle asiakkaita houkuttelemaan.


Sää oli pilvinen ja tyyni, asteita vähän vajaa parikymmentä eli lähes täydellinen pyöräilysää. Päädyimme lopulta usean arpomisen jälkeen kiertämään Saimaa vastapäivään, joten yhdeksän maissa polkaisimme pyörät käyntiin kohti Ristiinaa. Porrassalmella pysähdyimme ensimmäiselle hörppäystauolle ja samalla otimme päivän kulttuuripläjäyksen tutustumalla taistelumuistomerkkiin.


Hiljaisten hiekkateiden varsilla laidunsi komeita lehmälaumoja, oli pakko pysähtyä niitä vähän kuvaamaan ja jututtamaan. Ei ne juurikaan vastailleet, mutta tuijottivat kyllä ymmärtäväisesti. Kyllä lehmä lehmän tuntee.


Ristiinassa istahdimme viehättävään pieneen kahvila-konditoria Wanhaan Marttaan pullakahveille. Mieheni huolestui kauniiden ruusukuppien pienestä koosta, mutta myyjä lupasi vaikka kaksi santsikuppia samaan hintaan. Mieheni jäi neuvottelemaan mahdollisen kolmannen santsikupin hinnasta ja minä siirryin terassille nauttimaan antimista. Hintaan sisältyvät santsimäärät riittivät lopulta hyvin.


Olihan niitä ylämäkiä – ja kai alamäkiäkin – ollut ennen Ristiinaakin, mutta varsinkin niitä riitti Ristiinan jälkeen. Ajelimme mieheni ja Garminin opastuksella luonnollisesti taas mahdollisimman pieniä, mutkaisia ja mäkisiä hiekkateitä. Vaikka ei satanut, tiet olivat aika pehmeitä, sillä alueella oli satanut tätä ennen kuulemma kauan. Pyöräily pehmeällä hiekkatiellä on aivan eri laji kuin pyöräily asfaltilla. Ja ne mäet! Ei ymmärrä kemiläinen, miksi mäkiä pitää olla koko ajan! Eikö välillä voisi olla aivan tasaista edes pienen matkaa?


Sateen jälkeisessä hiekkatiessä – etenkin mutkaisessa - on vielä se hauskuus, että alamäessäkään ei voi levätä. Pitää jarrutella ja tuijotella tietä, ettei aja ränniin. Ja ettei kurvaa irtokivien päälle, jolloin pyörä lähtee todennäköisesti alta. Liian lähellä pehmeää reunaakaan ei voi ajaa, sillä jos sinne lipsahtaa, ei paluuta tielle ole ainakaan pyörän selässä ainakaan pystyssä. Ja kun noilla pikataipaleilla sitten ajaa keskellä tietä, pelottaa, että mäen takaa tulee Selänne&Kummola lentämällä vastaan.

Ne ylämäet sitten. Jos yhden jaksaa polkea päälle niin seuraavaa ei luultavasti enää. Eikä taluttaminenkaan aivan kevyttä ole. Takapainoista pyörää pitää työntää voimakkaassa etukenossa. Tällaisella vähän yli puolitoistametrisellä tapillakin takamus tulee kolmen metrin päässä perässä. Onneksi ei ollut helle. Minä väitin, että välillä tulee pientä tihkusadetta, mutta mieheni ei ollut huomannut mitään. Minä ajan peesissä, joten ehkä tihku olikin mieheni hikipirskeitä. Onneksi miehelläni on sentään edelleen käytössä käsimerkki, joka varoittaa niistämisistä, joten niitä ehdin väistellä.


Sen verran ylämäissä joutui väkisin runttaamaan, että molemmilla lähti kerran kettinki pois päältä. Huhuilin miestäni asentamaan kettinkini paikoilleen. Hän tupisi, että miksen itse sitä laita. Vastasin, että juuri sen vuoksi hän on reissulle mukaani päässyt, että hoitaa tämmöiset miehekkäät ja likaiset tekniset työt.


Valitsemallamme taipaleella näkyi niin vähän vesistöä ja asutusta, että epäilimme jo pyöräilevämme jossakin muualla kuin Saimaan ympärillä. Halisen laavun evästauolla näimme sentään järven. Ikävän roskainen oli kyllä laavu. Jos pitää nuotiota, eikö siinä voisi polttaa myös paperiroskansa, jos niitä ei jaksa pois kuljettaa? Ja juomatölkit voisi juoja viedä mukanaan.


Suomenniemeltä löytyi kauppa ja voi sitä onnea, kun sai kylmää vichyä! Silmät muljahti nurinpäin päässä, oli se niin hyvää. Ihmisetkin olivat niin ystävällisiä, kaikki tervehtivät meitä. Olimme kai aika säälittävän väsyneen näköisiä. Suomenniemeltä lähtiessä oli onneksi joitakin kilometrejä mukavaa päällystettyä sopivasti kumpuilevaa tietä. Edellisen alamäen vauhdilla pääsi aina seuraavan ylämäen päälle. Ääneen naurattaa sellaista ajella.


Yhden pitkän ja vauhdikkaan alamäen päätteeksi tupsahdimme Partakoskelle. Voi miten kaunis pieni paikka. Istahdimme kosken rantaan oikein maisemia ihastelemaan. Myöhemmin kuulimme, että satamaravintolassa olisi kannattanut käydä pizzalla, on kuulemma hyvää. Toisaalta olemme havainneet parhaaksi tavaksi ajaa päivä pienillä eväillä ja käydä vasta ajon päätteeksi syömässä. 

Siispä kiipesimme Savitaipaleelle, jonka Kantri Hotellista olimme varanneet yösijan. Kantri Hotelli sijaitsee vanhassa koulussa, joten se näyttää ulospäin vanhalta koululta, mikä ei liene kovin yllättävää. Mutta hotellihuone oli erittäin viihtyisä, pyörät sai ottaa yöksi turvallisesti aulaan ja hotellissa oli hyvä ja viehättävä ruokapaikka, joten meidän ei tarvinnut lähteä enää mihinkään. Siistiydyttyämme kävimme palautusoluilla ja syömässä ja palasimme nopeasti nukkumaan. Unta ei odoteltu. Ajokilometrejä kertyi 95.

Pyöräreissu 2016 1/6

Kesä on hulvatonta aikaa, siksi bloginikin ilmestyvät epäsäännöllisesti. Nyt tykitän vähän tiheämpään tahtiin muutama jutun pyöräreissustamme, joka oli aluksi vaakalaudalla – salliiko elämäntilanne lähtöä ollenkaan.


Kun mieheni loman alku lähestyi, alkoi pyöräilypohkeita kuitenkin pakottaa siihen malliin, että johonkin oli päästävä polkemaan. Varustelimme pyöriä vähän lisää. Minullekin asennettiin taustapeili, mutta koska ohjaustankoni on jo niin täynnä kaikenlaisia hallintalaitteita, se täytyi asentaa etupyörän keskiöön. Siitä näkee nyt kätevästi, ovatko vasemman kenkäni nauhat kiinni. Paitsi että pyöräilykengissä ei ole nauhoja, että sinänsä sitä ei tarvi siihenkään.


Mietimme reittivaihtoehtoja muutaman päivän. Pohjoisemmat reitit putosivat suunnitelmista sääskikammon takia. Päädyimme Saimaan ympärikierrokselle. Kaikkien suomalaisten retkipyöräilijöiden pitää se kuitenkin jossain vaiheessa ajaa.


Koska reissuun oli käytettävissä vain viikko, päätimme siirtyä Mikkeliin motorisoidulla kulkuneuvolla ja startata pyöräilyn sieltä. Juna tuntui ensin hyvältä vaihtoehdolta, mutta lippujen hinnat hirvittivät – parisataa per naama olisi uponnut niihin. Päädyimme siis valitsemaan siirtymäkulkuneuvoksi Ooppelimme.


Peurasaaren erkkinystén tarkkaili sääennusteita, jotka alkoivat näyttää pyöräilyyn sopivilta siten, että starttasimme Ooppelin kotipihaltamme Kemistä torstaina 7.7. klo 11:00. Ooppelin bensamittari ei toimi eikä kirjanpitomme ole kovin tarkkaa, joten tankkailemme tiheänlaiseen. Tällä kertaa Kärkkäisen pihan Teboililla, jonka valitsemalla saavutimme merkittävän 0,1 sentin säästön per litra verrattuna Kärkkäisen omaan bensaan. Säästöstä ilahtuneina innostuimme ostamaan uuden kätevän Thulen kahden pyörän kuljetustelineen entisen karvalakkimallimme tilalle. Koska sääennusteet pitivät ja vettä sateli reippaanlaisesti, emme vielä vaihtaneet telinettä paikalleen.


Haukiputaalla vesisade yltyi todella kovaksi ja tuulilasinpyyhkimet pysähtyivät. Ja eteneminen pysähtyi moottoritien varteen. Täsmälleen samaan paikkaan sattumoisin, johon Micran pyyhkimien hajoaminen pysäytti etenemisen pari vuotta sitten. Pysäköimme Ooppelin niin pitkälle pientareelle kuin uskalsimme. Moottoritielle pysäköiminen ei ole miellyttävää, varsinkaan kaatosateella. Auto tärisi, kun rekat karauttelivat ohi taustapeilejä hipoen. Koska Haukiputaan liittymä oli näköetäisyydellä, päätimme madella ojanpohjia pitkin sinne. Sade vähän laantui, joten pääsimme jopa Halpa-Hallin pihalle.

Mieheni kävi tuijottelemassa konepellin alle ja epäili pyyhkimien moottorin palaneen. Uutta moottoria joutuisi varmasti odottelemaan ainakin vuorokauden. Ehdotin kotiinpaluuta, kunhan sade vähän hellittäisi. Mieheni närkästyi moisesta lannistumisesta ja ehdotti puolestaan, että sidomme narut pyyhkimiin, jätämme sivuikkunat raolleen ja vetelemme vuorotellen rytmikkäästi naruista liikuttaen täten pyyhkimiä. Kun ne kerran kuitenkin manuaalisesti liikkuivat. Ajaisimme niin Mikkeliin. Vielä noin 470km. Vesisadetta ennustettu koko välille koko päiväksi. Tosissaan ehdotti, otsa kurtussa.


Vaikka olemme olleet yhdessä noin 36 vuotta, hän jaksaa vielä yllättää. Pää meinasi haljeta ehdotuksesta enkä tiennyt, alkaisinko itkeä vai nauraa. En tehnyt kumpaakaan, vaan pakotin mieheni soittamaan läheiselle autokorjaamolle. Varikkomekaanikko kyseli oireet ja tiesi vian jo puhelimessa. Seikkailimme vain vähän eksyen Karppisen huoltamolle, jossa huoltamoherra napsautti jonkun vivun konepellin alta paikalleen. Lisäksi hän opetti korjauskikan miehelleni. Vipu tulee jatkossa lähtemään helposti uudelleen irti. Huoltoherra totesi Ooppelia vilkaistuaan, että uutta vivustoa ei kannata ostaa, auton arvo vähintään tuplaantuisi eikä sopivaa ehkä löytyisikään.


Korjaus ei maksanut mitään! Eivät huolineet edes tyrkyttämäämme kahvirahaa! Turvallista matkaa myhäillen toivottivat – maanpäällisiä enkeleitä tällaiset herrat!

Matka kohti Mikkeliä jatkui, pyyhkimet toimivat ja aurinkokin alkoi paistaa. Hengitin jälleen. Pulkkilan ABC:llä piipahdimme kahvilla ja asensimme samalla uuden kätevän pyöränkuljetustelineen. Ei ollut ihan helppoa saada siihen kahta pyörää sopimaan. Oli suorastaan tuskastuttavaa. Lopulta ne siihen jotenkin asettuivat.

Kuopion tienoilla sateet alkoivat taas. Juvan tienoilla alkoivat todella kovat ukkoskuurot. Pyyhkimet pysähtyivät. Vaikka korjauskeinon nyt tiesi, veti naamat vakavaksi pysähtyä pientareettomalle tielle, kun näkyvyys oli nolla, liikenne kova ja vesisade vielä kovempi. Lisäksi ulkona kastui sekunnin sadasosassa läpimäräksi. Kun pyyhkimet pysähtyivät kolmannen kerran, mcgyver tukki vivun kiinnityskohtaan palasen kirjekuoripaperia. Sen jälkeen pyyhkimet eivät ole irronneet.


Ukkoskuurot olivat niin voimakkaita, että linja-autopysäkeillä oli ruuhkaa, kun muutkin autot joutuivat pysähtelemään huonon näkyvyyden vuoksi. Vaikka pyyhkimet toimivatkin.


Jotta matkustamisessa säilyisi mielenkiinto ja vire, myös matka- ja nopeusmittari lakkasivat toimimasta. Se ei kuulemma haittaa. Pienellä loogisella ajattelulla ja laskutoimituksella nopeuden voi nimittäin päätellä kierroslukumittarista, joka toimi edelleen! Ja olihan meillä myös Garminin pyöräilynavigaattori, jonka saattoi kätevästi asentaa roikkumaan toimimattoman radion nupeista ja tarkkailla nopeutta siitä.

Yllättäen pääsimme illalla perille Mikkeliin ja majoituimme Hotelli Uusikuuhun. Aikaa jäi vielä syömässä käymiseenkin ennen EM-jalkapallo-ottelun alkua. Ehdotin pyörillä lähtemistä, mutta mieheni halusi lähteä Ooppelilla. Joka ei sitten enää lähtenyt käyntiin. Ei sanonut mitään. Sillähän on se ominaisuus, että jos se joutuu etenemään pitkän matkan ja sen sammuttaa, se ei enää käynnisty ennen kuin on saanut nukkua yön yli. Tai mäkilähdöllä käynnistyy. Koska Mikkeli on mäkistä seutua, parkkipaikaltakin sai kivasti mäkilähdön ja Ooppelin hyrisemään. Ruokapaikka piti valita niin, että Ooppelin saattoi parkkeerata mäkeen. Helppo homma Mikkelissä.


Kebabit naamaan, Ooppeli käyntiin, hotelliin peliä katsomaan ja nukkumaan.



Niin, tämän piti kertoa pyöräilystä. Kyllä me pyöräilimmekin, seuraavissa jaksoissa siitä sitten. Ja palaan muutaman pyöräilyblogin jälkeen taas muihinkin päivänpolttaviin aiheisiin.

Luulosairas

Joskus pelottaa kovastikin, että sairastuu. Karttelen lääkärikirjoja, sillä oireista lukiessa ne ilmaantuvat. Minut kuitenkin vapautti turhasta pelosta lukemani ajatus (muistaakseni Tommy Hellstenin), jonka mukaan on turhaa alituiseen pelätä sairastuvansa vakavasti, sillä jos koko elämänsä pelkää eikä sairastukaan koskaan, on murehtinut aivan turhaan. Tai jos sairastuu, asiaa kyllä käsittelee diagnoositiedon kanssa ja on siten turhaan murehtinut etukäteen.


Yhtenä yönä heräilin vähän väliä tunteeseen, että vyötäröä kiristää ikään kuin ympärillä olisi vyö tai vanne. Tunne ahdisti paitsi fyysisesti myös psyykkisesti ja unen seassa mietin kaikenlaisia sairauksia, mistä puristus voisi johtua ja päätin lähteä heti aamulla lääkäriin. Lääkärireissu kuitenkin peruuntui, kun kunnolla herättyäni huomasin, että vyötärölläni tosiaan oli vyö. Olin edellisenä päivänä varmistellut liian löysien housujen (tämä ei ole ihan tavallinen tilanne) pysymistä oikeassa kohdassa vartaloa ja irtovyö oli unohtunut riisua yöksi. Joskus asiat ovat juuri sitä, mitä ne tuntuvatkin olevan.


Keski-ikäinen miesystäväni puolestaan pelkäsi sydänkohtauksen olevan tulossa, kun kädet alkoivat sinertää. Ystäväni kävi suihkussa ennen lääkärille lähtöä. Ja huomasi kuivattuaan, että kädet olivat palautuneet normaalin värisiksi. Toki veri saattaa alkaa kiertää paremmin lämpimässä suihkussa, mutta sinisyyden syyksi paljastuivat uudet hanskat, joiden sininen vuori päästi väriä.


Punkit ja luomet sekoittuvat keskenään helposti. Ystäväni vei tyttärensä lääkäriin nopeasti kasvavan luomen vuoksi. Luomi paljastui lääkärissä jalkojaan sätkyttäväksi punkiksi. Punkki poistettiin ja ystäväni osti itselleen vahvemmat lukulasit. Minulle kävi päinvastoin, kun irrotin yhden pienen punkin jalastani punkkipihdeillä – ei irronnut helposti. Kun yritin irrotella toista samanlaista eikä se meinannut mitenkään onnistua, otin lukulasien lisäksi käyttöön suurennuslasin ja huomasin, että ”punkkini” olikin pieni luomi. Poistetaanhan niitä luomiakin, mutta ei ehkä kannata punkkipihdillä.

Kävin poistattamassa yhden ison ja häiritsevän luomen terveyskeskuksessa. Kun operaatio oli ohi, yritin (ilmeisen epäonnistuneesti) olla humoristinen ja totesin, että ompa nyt kevyt olo, paino putosi varmaan ainakin sata grammaa. Johon hoitaja nopeasti ja hyvin vakavana totesi, että ei se nyt niin iso ollut.

Terveys on niin tärkeää, että helpotuksen tunne on valtava, kun sairaus paljastuukin vyöksi. Tai uusiksi hanskoiksi. Luulosairaus vie turhaan voimia. Kannattaa mieluummin noudattaa sairaudettomuusolettamaa eli olla terve, kunnes toisin todistetaan. 

Liikuntaharrastuksia

Välillä tulee voimakas inspiraatio, että pitäisi aloittaa uusi liikuntaharrastus. Ja joskus innostuksen puuskassa tulee jopa aloitettuakin.


Olen aloittanut esimerkiksi lukuisia ryhmäjumppia. Yleensä syksyisin. Jostain syystä ne vaan eivät ole minun juttuni eivätkä siten jatku kovin pitkään. Hirveän helposti juolahtaa mieleen syitä, joiden vuoksi juuri tällä kertaa en voi lähteä jumppaamaan: vatsa saattaa ehkä olla kohta vähän kipeä, mahdollisesti voi tulla vaikka Tukholman serkku käymään, WC:t pitää siivota, joululiinat pestä ja juhlakengät kiillottaa.


En keksi muuta syytä ryhmäliikunnan vieroksumiseeni, kuin että ne muistuttavat liikaa koulun tamburiinijumppia, joita kammosin. Tömisteltiin jumppasalia ympäri rummutuksen tahdissa, kun oltaisiin voitu pelata pallopelejäkin.


Jytäjumppa ja Jane Fondan aerobic paransivat vähän ryhmäjumppakammoani. Zumbasta sen sijaan oikein innostuinkin. Siitä innostui aika moni muukin. Urheilutalo oli ääriään myöten täynnä ja piti olla tarkkana, ettei eläytyessään tyrmää vieruszumbaajia tai tule tyrmätyksi.

Zumbatessa tunsin itseni parhaimmillaan hyvinkin brassimaiseksi. Seurasin tarkkaan vetäjän liikkeitä ja luulin olevani samannäköinen liikehdinnässäni. Seurasin vetäjän liikesarjoja jopa niin intensiivisesti, että kun hän nosti housujaan, minäkin nostin. Rytmikkäästi. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin epäillä brassimaisuuttani. Kaikki muut paikat kropassani liikkuivat ja hytkyivät (pitkään) paitsi se, minkä olisi missäkin liikesarjassa pitänyt liikkua ja hytkyä. Mutta brassi mikä brassi – nopea ja temperamenttinen kuin brasilialainen nauta.


Vesiliikuntaankin suhtaudun vähän ristiriitaisesti. Toisaalta kesääni kuuluu ehdottomasti luonnonvesissä uiminen. Tai oikeastaan kastautuminen, sillä olen erittäin huono uimaan. Missään nimessä en halua uida uppivesille. Uintitekniikkani on surkea enkä osaa hengittää oikein. Uimahallissa ärsyttää, kun siellä on muita uimareita ja vesi räiskyy suuhun ja nenään. Lähes pystysuorassa asennossa ja hengittämättä ei jaksa kovin pitkästi uida. 25 metriä on jo paljon ja loppumatkasta naama sinertää ja silmät pullistuvat päästä.


Joskus ajattelin aloittaa säännöllisen uimahallissa käymisen. Hyvinkin säännöllisesti kävin sitten kaksi kertaa vuodessa. Joskus harvemmin.


Mieheni on ehkä vielä huonompi uimaan kuin minä. Olimme muinoin Manamansalossa Oulujärvellä, ilma oli helteinen ja veden lämpötila varmasti lähellä kolmeakymmentä, koska miehenikin riehaantui ja tuli veteen. Hän on hyvin kilpailuhenkinen ja ehdotti heti matka- ja nopeusuintikisaa: kumpi jaksaisi uida pidemmän matkan tai nopeammin saman matkan. Toki tarkoitus oli vaan kiertää muutaman metrin päässä oleva kivi ja palata takaisin – turvallisuus ennen kaikkea. Hetken räpiköityämme sanoin miehelleni, että ajattele, jos rannalla olijat tietäisivät, että uimme kilpaa. Etenemisemme saattoi näyttää kellumiselta. Ajatus sekoitti mieheni tarkkaan ajatellun uintitekniikan ja voitin siten pienellä viekkaudella kisan.

Vesijuoksu on ihan mukavaa. Varsinkin jos sitä voi harrastaa kaverin kanssa rinnakkain ja päivittää samalla maailman tapahtumat. Mutta niinhän ei saa tehdä. Ymmärrän toki, että rinnakkain kävely on kiellettyä, jos juoksijoita on paljon ja se häiritsee muiden etenemistä. Mutta vaikka altaassa ei olisi ketään muita (Kemissä on joskus sopivaan aikaan niinkin), jostain ilmestyy joku rinnakkainkävelystä mielensä pahoittanut kanssauimari nuhtelemaan.


Kävimme yhden talven ystäväni kanssa kerran viikossa vesijuoksemassa. Ellemme kumpikaan millään keksineet mitään syytä olla lähtemättä. Uimahallissa tulee aina nälkä. Vaikka olisi lähtiessä syönyt perhepizzan. Haaveilimme höyrymakkaroista ja joskus kun lähtö hallille meni niin myöhäiseksi, ettemme enää olisi ehtineet altaaseen, suunnittelimme kuitenkin ehtivämme höyrymakkaroille. Kun makkaran syö uimahallissa, se tuntuu melkein kuntoliikunnalta.


Mieheni ehdotti meille yhteiseksi uudeksi harrastukseksi parkouria. Se olisi kivan nuorekas laji. En ole Kemissä juurikaan nähnyt parkourin harrastajia – varsinkaan ikäisiämme pariskuntia. Olisimme varmasti edelläkävijöitä. Talviseksi lajiksemme hän ehdottaa leijahiihtoa. Sekin olisi dynaaminen ja nuorekas laji. Mietimme vielä.

Eikä pidä nyt luulla, etten pitäisi liikunnasta – päinvastoin. Ulkoliikunta on mukavaa ja hiihto ja pyöräily lienevät jatkossakin pysyvimmät liikuntaharrastukseni.