Heräilimme Mikkelin hotelli Uusikuusta puoli kahdeksan maissa ja askartelimme aamupalan huoneessa. Valmispuuron lämhäytimme mikrossa ja sotkimme sekaan vanilja-raparperikiisseliä – hyvin maistui. Pakkasimme kamat kasseihin ja kassit pyöriin. Hotellin respa lupasi, että saamme jättää Ooppelin pyöräreissun ajaksi paalupaikalle valvontakameran alle asiakkaita houkuttelemaan.
Sää oli pilvinen ja tyyni, asteita vähän vajaa parikymmentä eli lähes täydellinen pyöräilysää. Päädyimme lopulta usean arpomisen jälkeen kiertämään Saimaa vastapäivään, joten yhdeksän maissa polkaisimme pyörät käyntiin kohti Ristiinaa. Porrassalmella pysähdyimme ensimmäiselle hörppäystauolle ja samalla otimme päivän kulttuuripläjäyksen tutustumalla taistelumuistomerkkiin.
Hiljaisten hiekkateiden varsilla laidunsi komeita lehmälaumoja, oli pakko pysähtyä niitä vähän kuvaamaan ja jututtamaan. Ei ne juurikaan vastailleet, mutta tuijottivat kyllä ymmärtäväisesti. Kyllä lehmä lehmän tuntee.
Ristiinassa istahdimme viehättävään pieneen kahvila-konditoria Wanhaan Marttaan pullakahveille. Mieheni huolestui kauniiden ruusukuppien pienestä koosta, mutta myyjä lupasi vaikka kaksi santsikuppia samaan hintaan. Mieheni jäi neuvottelemaan mahdollisen kolmannen santsikupin hinnasta ja minä siirryin terassille nauttimaan antimista. Hintaan sisältyvät santsimäärät riittivät lopulta hyvin.
Olihan niitä ylämäkiä – ja kai alamäkiäkin – ollut ennen Ristiinaakin, mutta varsinkin niitä riitti Ristiinan jälkeen. Ajelimme mieheni ja Garminin opastuksella luonnollisesti taas mahdollisimman pieniä, mutkaisia ja mäkisiä hiekkateitä. Vaikka ei satanut, tiet olivat aika pehmeitä, sillä alueella oli satanut tätä ennen kuulemma kauan. Pyöräily pehmeällä hiekkatiellä on aivan eri laji kuin pyöräily asfaltilla. Ja ne mäet! Ei ymmärrä kemiläinen, miksi mäkiä pitää olla koko ajan! Eikö välillä voisi olla aivan tasaista edes pienen matkaa?
Sateen jälkeisessä hiekkatiessä – etenkin mutkaisessa - on vielä se hauskuus, että alamäessäkään ei voi levätä. Pitää jarrutella ja tuijotella tietä, ettei aja ränniin. Ja ettei kurvaa irtokivien päälle, jolloin pyörä lähtee todennäköisesti alta. Liian lähellä pehmeää reunaakaan ei voi ajaa, sillä jos sinne lipsahtaa, ei paluuta tielle ole ainakaan pyörän selässä ainakaan pystyssä. Ja kun noilla pikataipaleilla sitten ajaa keskellä tietä, pelottaa, että mäen takaa tulee Selänne&Kummola lentämällä vastaan.
Ne ylämäet sitten. Jos yhden jaksaa polkea päälle niin seuraavaa ei luultavasti enää. Eikä taluttaminenkaan aivan kevyttä ole. Takapainoista pyörää pitää työntää voimakkaassa etukenossa. Tällaisella vähän yli puolitoistametrisellä tapillakin takamus tulee kolmen metrin päässä perässä. Onneksi ei ollut helle. Minä väitin, että välillä tulee pientä tihkusadetta, mutta mieheni ei ollut huomannut mitään. Minä ajan peesissä, joten ehkä tihku olikin mieheni hikipirskeitä. Onneksi miehelläni on sentään edelleen käytössä käsimerkki, joka varoittaa niistämisistä, joten niitä ehdin väistellä.
Sen verran ylämäissä joutui väkisin runttaamaan, että molemmilla lähti kerran kettinki pois päältä. Huhuilin miestäni asentamaan kettinkini paikoilleen. Hän tupisi, että miksen itse sitä laita. Vastasin, että juuri sen vuoksi hän on reissulle mukaani päässyt, että hoitaa tämmöiset miehekkäät ja likaiset tekniset työt.
Valitsemallamme taipaleella näkyi niin vähän vesistöä ja asutusta, että epäilimme jo pyöräilevämme jossakin muualla kuin Saimaan ympärillä. Halisen laavun evästauolla näimme sentään järven. Ikävän roskainen oli kyllä laavu. Jos pitää nuotiota, eikö siinä voisi polttaa myös paperiroskansa, jos niitä ei jaksa pois kuljettaa? Ja juomatölkit voisi juoja viedä mukanaan.
Suomenniemeltä löytyi kauppa ja voi sitä onnea, kun sai kylmää vichyä! Silmät muljahti nurinpäin päässä, oli se niin hyvää. Ihmisetkin olivat niin ystävällisiä, kaikki tervehtivät meitä. Olimme kai aika säälittävän väsyneen näköisiä. Suomenniemeltä lähtiessä oli onneksi joitakin kilometrejä mukavaa päällystettyä sopivasti kumpuilevaa tietä. Edellisen alamäen vauhdilla pääsi aina seuraavan ylämäen päälle. Ääneen naurattaa sellaista ajella.
Yhden pitkän ja vauhdikkaan alamäen päätteeksi tupsahdimme Partakoskelle. Voi miten kaunis pieni paikka. Istahdimme kosken rantaan oikein maisemia ihastelemaan. Myöhemmin kuulimme, että satamaravintolassa olisi kannattanut käydä pizzalla, on kuulemma hyvää. Toisaalta olemme havainneet parhaaksi tavaksi ajaa päivä pienillä eväillä ja käydä vasta ajon päätteeksi syömässä.
Siispä kiipesimme Savitaipaleelle, jonka Kantri Hotellista olimme varanneet yösijan. Kantri Hotelli sijaitsee vanhassa koulussa, joten se näyttää ulospäin vanhalta koululta, mikä ei liene kovin yllättävää. Mutta hotellihuone oli erittäin viihtyisä, pyörät sai ottaa yöksi turvallisesti aulaan ja hotellissa oli hyvä ja viehättävä ruokapaikka, joten meidän ei tarvinnut lähteä enää mihinkään. Siistiydyttyämme kävimme palautusoluilla ja syömässä ja palasimme nopeasti nukkumaan. Unta ei odoteltu. Ajokilometrejä kertyi 95.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti