Välillä tulee voimakas inspiraatio, että pitäisi aloittaa uusi
liikuntaharrastus. Ja joskus innostuksen puuskassa tulee jopa
aloitettuakin.
Olen aloittanut esimerkiksi lukuisia ryhmäjumppia. Yleensä
syksyisin. Jostain syystä ne vaan eivät ole minun juttuni eivätkä
siten jatku kovin pitkään. Hirveän helposti juolahtaa mieleen
syitä, joiden vuoksi juuri tällä kertaa en voi lähteä
jumppaamaan: vatsa saattaa ehkä olla kohta vähän kipeä,
mahdollisesti voi tulla vaikka Tukholman serkku käymään, WC:t
pitää siivota, joululiinat pestä ja juhlakengät kiillottaa.
En keksi muuta syytä ryhmäliikunnan vieroksumiseeni, kuin että
ne muistuttavat liikaa koulun tamburiinijumppia, joita kammosin.
Tömisteltiin jumppasalia ympäri rummutuksen tahdissa, kun oltaisiin
voitu pelata pallopelejäkin.
Jytäjumppa ja Jane Fondan aerobic paransivat vähän
ryhmäjumppakammoani. Zumbasta sen sijaan oikein innostuinkin. Siitä
innostui aika moni muukin. Urheilutalo oli ääriään myöten täynnä
ja piti olla tarkkana, ettei eläytyessään tyrmää vieruszumbaajia
tai tule tyrmätyksi.
Zumbatessa tunsin itseni parhaimmillaan hyvinkin brassimaiseksi.
Seurasin tarkkaan vetäjän liikkeitä ja luulin olevani
samannäköinen liikehdinnässäni. Seurasin vetäjän liikesarjoja
jopa niin intensiivisesti, että kun hän nosti housujaan, minäkin
nostin. Rytmikkäästi. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin epäillä
brassimaisuuttani. Kaikki muut paikat kropassani liikkuivat ja
hytkyivät (pitkään) paitsi se, minkä olisi missäkin
liikesarjassa pitänyt liikkua ja hytkyä. Mutta brassi mikä brassi
– nopea ja
temperamenttinen kuin brasilialainen nauta.
Vesiliikuntaankin
suhtaudun vähän ristiriitaisesti. Toisaalta kesääni kuuluu
ehdottomasti luonnonvesissä uiminen. Tai oikeastaan kastautuminen,
sillä olen erittäin huono uimaan. Missään nimessä en halua uida
uppivesille. Uintitekniikkani on surkea enkä osaa hengittää
oikein. Uimahallissa ärsyttää, kun siellä on muita uimareita ja
vesi räiskyy suuhun ja nenään. Lähes pystysuorassa asennossa ja
hengittämättä ei jaksa kovin pitkästi uida. 25 metriä on jo
paljon ja loppumatkasta naama sinertää ja silmät pullistuvat
päästä.
Joskus ajattelin
aloittaa säännöllisen uimahallissa käymisen. Hyvinkin
säännöllisesti kävin sitten kaksi kertaa vuodessa. Joskus
harvemmin.
Mieheni on ehkä
vielä huonompi uimaan kuin minä. Olimme muinoin Manamansalossa
Oulujärvellä, ilma oli helteinen ja veden lämpötila varmasti
lähellä kolmeakymmentä, koska miehenikin riehaantui ja tuli
veteen. Hän on hyvin kilpailuhenkinen ja ehdotti heti matka- ja
nopeusuintikisaa: kumpi jaksaisi uida pidemmän matkan tai nopeammin
saman matkan. Toki tarkoitus oli vaan kiertää muutaman metrin
päässä oleva kivi ja palata takaisin – turvallisuus ennen
kaikkea. Hetken räpiköityämme sanoin miehelleni, että ajattele,
jos rannalla olijat tietäisivät, että uimme kilpaa. Etenemisemme
saattoi näyttää kellumiselta. Ajatus sekoitti mieheni tarkkaan
ajatellun uintitekniikan ja voitin siten pienellä viekkaudella
kisan.
Vesijuoksu on
ihan mukavaa. Varsinkin jos sitä voi harrastaa kaverin kanssa
rinnakkain ja päivittää samalla maailman tapahtumat. Mutta niinhän
ei saa tehdä. Ymmärrän toki, että rinnakkain kävely on
kiellettyä, jos juoksijoita on paljon ja se häiritsee muiden
etenemistä. Mutta vaikka altaassa ei olisi ketään muita (Kemissä
on joskus sopivaan aikaan niinkin), jostain ilmestyy joku
rinnakkainkävelystä mielensä pahoittanut kanssauimari nuhtelemaan.
Kävimme yhden
talven ystäväni kanssa kerran viikossa vesijuoksemassa. Ellemme
kumpikaan millään keksineet mitään syytä olla lähtemättä.
Uimahallissa tulee aina nälkä. Vaikka olisi lähtiessä syönyt
perhepizzan. Haaveilimme höyrymakkaroista ja joskus kun lähtö
hallille meni niin myöhäiseksi, ettemme enää olisi ehtineet
altaaseen, suunnittelimme kuitenkin ehtivämme höyrymakkaroille. Kun
makkaran syö uimahallissa, se tuntuu melkein kuntoliikunnalta.
Mieheni ehdotti meille yhteiseksi uudeksi harrastukseksi
parkouria. Se olisi kivan nuorekas laji. En ole Kemissä juurikaan
nähnyt parkourin harrastajia – varsinkaan ikäisiämme
pariskuntia. Olisimme varmasti edelläkävijöitä. Talviseksi lajiksemme hän ehdottaa leijahiihtoa. Sekin olisi dynaaminen ja nuorekas laji. Mietimme vielä.
Eikä pidä nyt luulla, etten pitäisi liikunnasta –
päinvastoin. Ulkoliikunta on mukavaa ja hiihto ja pyöräily
lienevät jatkossakin pysyvimmät liikuntaharrastukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti