Länsiauto vai itäauto

Meillähän siis on nykyään noita autoja. Tosin vain yksi liikkuu tällä hetkellä. Liikkuva auto on Nissan Micra ja senkin äänimaailma alkaa olla kohtalaisen vivahteikas. Joku äänimies saattaisi saada siitä monenlaista inspiraatiota. Tuulettimen hihna vinkuu, perä (joka pienessä Micrassa on melkein sama asia kuin keula, hankala erottaa toisistaan lyhyessä automallissa) kolisee ja eilen takapenkin tienoilta alkoi kuulua aivan uusi naputtava ja vikisevä saundi. Tarkistin varmuuden vuoksi, ettei sinne ollut unohtunut kukaan tai mikään istumaan - ei ollut.


Ystävämme, joka sentään on opiskellut itselleen autonasentajan tutkinnon nelisenkymmentä vuotta sitten, opasti isontamaan radion volyymia häiritseviä ääniä peittämään. Koska Micran radio ei edelleenkään toimi, ajattelin pyhittää äänenpeittovirkaan lapsuudenkodistani löytämäni pattereilla toimivan kasettisoittimen. Kasetteja kyllä löytyy moneen genre-makuun.

Vaurastumiseksi katsottaneen paitsi se, että omistamme noin monta autoa, myös se, että kaikki automme ovat länsiautoja. Ainakin vielä 1970-80 -luvuilla elintason nousuksi katsottiin, jos esim. Ladan jälkeen sai hankittua jonkin länsimallin. Vaikkapa Datsun 100A:n, Toyota Corollan, Ford Escortin tai Volvo Amazonin.


Nykyinen mieheni haki minua seurustelumme alkuaikana Simosta Kemiin treffeille isänsä Mossella. Lämminhenkinen ystävämme totesi sittemmin miehelleni, että turha valittaa (minusta), ei Mossella parempaa naista voi saada. Toki välillä ajoneuvonaan oli myös veljensä Datsun 100A. Ja koska hän oli ilmeisen vakavalla mielellä minua jallittamassa, hän hankki itselleen oman Volvo Amazonin! Volvon kunto tosin oli sitä luokkaa, että minun piti tarkistaa, kummin päin raha liikkui auton vaihtaessa omistajaa. Amazonin reikiä hän sitten paikkaili sanomalehtien (rötös lienee vanhentunut) ja lasikuidun avulla. Kyllä se tuulta ja vettä piti. No joskus saattoi jalat loskakelillä kastua. Mutta se liikkuikin pääsääntöisesti silloin, kun tarve oli.


Ja oli länsiauto. Se oli siinä. Olin myyty.

Hiihtolomatauko

Ei  malta kirjoittaa, mä vain hiihdän...

Tekstiiliurheilija

Kävin läpi lapsuudenkotini tavaroita ja ihastuksekseni löysin sieltä kadoksissa olleet hiihtohaalarimme, joiden materiaali on aitoa polyamidia ja elastaania elikkä lycraa!
Nyt alkaa MAWILilla (=Middle-Aged Woman in Lycra) hiihto taas kulkea ja väki edestä laota – ei ole ylimääräistä tuulenvastusta eikä paina vyötärösaumat puhumattakaan lepattavista paidan helmoista!

Pieni haittapuoli on tosin se, että haalarini vetoketju ei mahdu kiinni. Haalari on peräisin 1970-luvun loppupuolelta, jolloin olin ilmeisesti vähän hoikemmassa kunnossa. Mieheni sai haalarinsa vasta 40-vuotislahjaksi, joten se istuu tietenkin hänelle edelleen napakasti. Käsityöihmisenä ajattelin fixata oman haalarini virkkaamalla samasta lähteestä löytämästäni vihreästä kalastajanlangasta vetoketjun alle kiilaksi tuuletusverkon. Hiihtotakissani on tällainen verkko vetoketjun alla ja sen avulla saa kivasti tarpeen tullen ilmanvaihtoa lisättyä. Haalarissani tuon verkon pitää olla koko ajan avoimena.


Tuuletusverkko vaatteissa on hyvä olemassa, sillä hiihtoreissulle tulee helposti puettua liikaa vaatetta. Reijo Jylhä opasti hiihtokoulussaan, että yleisin luisteluhiihdon tekniikkavirhe eli liian leveä haara-asento korjataan kaventamalla haara-asentoa. Samalla logiikalla voin neuvoa, että jos on pukenut liikaa vaatetta, virhe voidaan korjata vähentämällä vaatetta (pitäisikö kuvata tästä opetusvideo youtubeen?). Tai jos aletaan kikkailla, käyttämällä tuuletusverkkoa.


Hiihtokäsineet ovat yllättävän tärkeä osa onnistunutta hiihtolenkkiä. Käsineiden pitää ehdottomasti olla tuulenpitävät. Ja jos muuhun varustukseen pätee, että se on luultavasti sopiva, kun lähtiessä vähän vilu kappasee, niin käsiin tämä ei yleensä päde. Sormien on hyvä olla lämpimät koko ajan. Kuitenkaan käsineet eivät saa olla liian paksut, jottei sauvatekniikka kärsi. Säännöllinen avantouintiharrastukseni (joka vuosi kerran, joskus vähän harvemmin) on ilmeisesti saanut vereni kiertämään, sillä minulle parhaat hiihtokäsineet ovat äidiltä ennakkoperintönä saamani nahkaiset vuorettomat Suomi-hanskat. Ne istuvat kuin hansikas käteen! Ne kädessäni tunnen kiitäväni kuin Marja-Liisa Kirvesniemi tai Marjatta Kajosmaa.

Mononi ovat 2000-luvun alusta. Esikoisemme käytti niitä ensin, sitten keskimmäisemme, jonka jälkeen minä sain ne käyttööni. Nyt ne ovat niin mieluiset ja jalkaani sopeutuneet, että pelottaa aika, jolloin ne hajoavat ja joudun ostamaan uudet. Olen korjaillut niitä entisen työkaverini esimerkin innoittamana nitojalla. Nyt saumat alkavat repeillä sellaisista paikoista, ettei taida nitoja riittää. Mutta jos edes ”one more year”!


Mieheni monot ovat vielä vanhemmat. Hän kävi työkavereidensa kanssa mononostoreissulla Ylitorniolla joskus 1990-luvulla. Ei sentään yön yli reissu kestänyt, mutta motkotin silti aiheesta muutaman vuoden. Mielestäni reissun tarkoitus oli vaan paeta vauva-arkea yhdeksi arki-illaksi. Ja monot maksoivatkin satoja markkoja, vaikka juuri edullisuuden vuoksi ne piti hakea nimenomaan Ylitorniolta. Nyt olen joutunut pitkin hampain myöntämään, että ovat ne hintansa haukkuneet. Mieheni muistuttaa tästä joka kerta, kun laittaa ne jalkaansa. Joka kerta.

Hiihtoloman lumitunnelmia ja -tunneleita

Olen hiihtolomalla, kuten kunnon lappilaisen 10-viikolla kuuluu. Siksi kirjoitan nyt vain lyhyen havainnon, jonka jälkeen lähden luonnollisesti hiihtämään.


Tein eilen lumitöitä pihallamme ja mikäpä löytyikään yhdestä kinoksesta! Ooppeli! The Ooppeli. Automaailman Teemu Selänne. Vai joko kohta voi nimittää automaailman Aira Samuliniksi?

Siellä se on talvehtinut pesässään ja nyt kaivoin sen esiin. Kevät tulee ja sen jälkeen kesä. Ilmat lämpenee ja Välipolun mcgyverin näpit tarkenevat kohta askarrella Ooppelin taas ajokuntoon.


Ihan kokonaan en vielä Ooppelia esiin kaivanut, lämpimämpihän sillä on tuolla lumen alla. Lapsuusmuistojen innoittamana kaivelin kuitenkin luolastoja Ooppelin katolle ja konepellille.

Tästä sitten vaan kevättä odottelemaan. Hyviä hiihtokelejä ja muita ulkoiluilmoja siihen asti!

Pallosilmät

Pallopelit ovat kivoja, nykyään vaan ei tule juurikaan enää niitä harrastettua. Nuorena pelailin tietenkin pesäpalloa, mikä oli kunnon simolaisen velvollisuus. En kyllä ollut siinä erityisen hyvä – pelkäsin vähän palloa siitä asti, kun pysäytin sen alaluokilla siepparina ollessani nenälläni. Nenän rusto jäi vinksalleen.


1980-luvulla squash oli erittäin suosittua. Minäkin innostuin. Pelailin opiskelijakaverini kanssa useita kertoja viikossa ja luulin olevani melko kova, koska pärjäsin hyvin kaveriani vastaan. Tuli sitten töissä puhetta peliharrastuksestani ja työkaverini innostui, koska ei ollut löytänyt sopivaa pelikaveria. Otin innoissani haasteen vastaan ja varasimme peliajan. En ehkä ikinä ole tuntenut itseäni niin huonoksi missään lajissa. En pärjännyt yhtään. Sainkohan yhtään lyöntiään palautettua? En ole sen jälkeen pelannut squashia, masennuin. Juuri ja juuri kehtaan tapauksesta puhua nyt, kun siitä on kulunut yli 30 vuotta. Jotain taitojen suhteellisuudesta opin. Kun pelaa aina saman tasaväkisen kaverin kanssa, käsitys todellista taitotasosta vääristyy.


Jos pelivastus on outo, ulkonäkö helposti hämää. Puoleen tai toiseen. Vastustajan hienot varusteet ja timmi olemus saattavat heikommalla itsetunnolla varustetulta viedä erän tai kaksi. Tai voi käydä toisin päinkin. Ystävämme oli iso mies – sekä pitkä että painava. Hän ei koreillut vaatteillaan. Mieheni pyysi hänet pelikaveriksi sulkapallon nelinpelin harrastelijasarjan peliin, kun vakituinen kaverinsa yllättäen estyi. Ystävällämme oli loistava pallosilmä ja kokonsa vuoksi hän oli ulottuva pelaaja. Sulkapalloilijat ovat pääsääntöisesti kuivakampaa ihmismallia, joten vastustajat arvioivat ehkä vähän ylimielisesti ja voitonriemuisesti uutta vastustajaansa. Ystävämme luonnollisesti huomasi tämän ja lisäsi vettä myllyyn kyselemällä vähän yksinkertaisen oloisena pelin säännöistä ja rajojen sijainneista. Hämäystä kaikki. Voitto tuli että napsahti ja epäilemättä ensimmäisten parin erän voitto tuli pääasiassa onnistuneen henkisen ennakkopelin vuoksi. Ei pitäisi koskaan arvioida ihmistä ulkonäön perusteella. Pätee muihinkin elämän alueisiin.


Asianomaisen luvalla saan kertoa seuraavan, kunhan en mainitse nimiä: Nimeltämainitsematon mieheni mieltää itsensä kovaksi pallolajien pelaajaksi. Tai ainakin innokkaaksi. Viime kesänä hän voitti Super(hu)man -tittelin maineikkaassa kisassa, joka järjestetään säännöllisesti noin 1-30 vuoden välein. Ehkä siitä tittelistään innostuneena hän haastoi naispuolisen ystäväni pingis-matsiin. Molemmat olivat parin saunajuoman rohkaisemina vähän kehuskelleet taidoillaan. Siispä kannoimme pingis-pöydän kesäiltaan ja ”leikkimielinen” matsi käyntiin. Nimeltämainitsematon mieheni pukeutui peliasuun ja verrytteli itsensä kisakuntoon. Ystäväni vetaisi odotellessa henkoset ja napanderit. Hän oli pukeutunut kotelomekkoon ja korkokenkiin. Tosin korot eivät olleet kovin korkeat. Toinen ystäväni ja minä asetuimme kisakatsomoon. Nimeltämainitsematon mieheni ei pärjännyt yhtään. Tai yhden erän viidestä sentään voitti. Ystäväni taisi välillä lyöntien välissäkin ehtiä nauttimaan hörpyt tai henkoset.


Tapauksesta on nyt kulunut noin 8 kuukautta eikä nimeltämainitsematon mieheni vieläkään oikein ymmärrä, mitä tapahtui. Mutta hän siis antoi luvan kertoa tämän. Kunhan en mainitse nimiä.


Haluaako joku ostaa pingis-pöydän edullisesti?