Kävin läpi lapsuudenkotini tavaroita ja ihastuksekseni löysin
sieltä kadoksissa olleet hiihtohaalarimme, joiden materiaali on
aitoa polyamidia ja elastaania elikkä lycraa!
Nyt alkaa MAWILilla (=Middle-Aged Woman in Lycra) hiihto taas
kulkea ja väki edestä laota – ei ole ylimääräistä
tuulenvastusta eikä paina vyötärösaumat puhumattakaan
lepattavista paidan helmoista!
Pieni haittapuoli on tosin se, että haalarini vetoketju ei mahdu
kiinni. Haalari on peräisin 1970-luvun loppupuolelta, jolloin olin
ilmeisesti vähän hoikemmassa kunnossa. Mieheni sai haalarinsa vasta
40-vuotislahjaksi, joten se istuu tietenkin hänelle edelleen
napakasti. Käsityöihmisenä ajattelin fixata oman haalarini
virkkaamalla samasta lähteestä löytämästäni vihreästä
kalastajanlangasta vetoketjun alle kiilaksi tuuletusverkon.
Hiihtotakissani on tällainen verkko vetoketjun alla ja sen avulla
saa kivasti tarpeen tullen ilmanvaihtoa lisättyä. Haalarissani tuon
verkon pitää olla koko ajan avoimena.
Tuuletusverkko vaatteissa on hyvä olemassa, sillä
hiihtoreissulle tulee helposti puettua liikaa vaatetta. Reijo Jylhä
opasti hiihtokoulussaan, että yleisin luisteluhiihdon tekniikkavirhe
eli liian leveä haara-asento korjataan kaventamalla haara-asentoa.
Samalla logiikalla voin neuvoa, että jos on pukenut liikaa vaatetta,
virhe voidaan korjata vähentämällä vaatetta (pitäisikö kuvata
tästä opetusvideo youtubeen?). Tai jos aletaan kikkailla,
käyttämällä tuuletusverkkoa.
Hiihtokäsineet ovat yllättävän tärkeä osa onnistunutta
hiihtolenkkiä. Käsineiden pitää ehdottomasti olla tuulenpitävät.
Ja jos muuhun varustukseen pätee, että se on luultavasti sopiva,
kun lähtiessä vähän vilu kappasee, niin käsiin tämä ei yleensä
päde. Sormien on hyvä olla lämpimät koko ajan. Kuitenkaan
käsineet eivät saa olla liian paksut, jottei sauvatekniikka kärsi.
Säännöllinen avantouintiharrastukseni (joka vuosi kerran, joskus
vähän harvemmin) on ilmeisesti saanut vereni kiertämään, sillä
minulle parhaat hiihtokäsineet ovat äidiltä ennakkoperintönä
saamani nahkaiset vuorettomat Suomi-hanskat. Ne istuvat kuin hansikas
käteen! Ne kädessäni tunnen kiitäväni kuin Marja-Liisa
Kirvesniemi tai Marjatta Kajosmaa.
Mononi ovat 2000-luvun alusta. Esikoisemme käytti niitä ensin,
sitten keskimmäisemme, jonka jälkeen minä sain ne käyttööni.
Nyt ne ovat niin mieluiset ja jalkaani sopeutuneet, että pelottaa
aika, jolloin ne hajoavat ja joudun ostamaan uudet. Olen korjaillut
niitä entisen työkaverini esimerkin innoittamana nitojalla. Nyt
saumat alkavat repeillä sellaisista paikoista, ettei taida nitoja
riittää. Mutta jos edes ”one more year”!
Mieheni monot ovat vielä vanhemmat. Hän kävi työkavereidensa
kanssa mononostoreissulla Ylitorniolla joskus 1990-luvulla. Ei
sentään yön yli reissu kestänyt, mutta motkotin silti aiheesta
muutaman vuoden. Mielestäni reissun tarkoitus oli vaan paeta
vauva-arkea yhdeksi arki-illaksi. Ja monot maksoivatkin satoja
markkoja, vaikka juuri edullisuuden vuoksi ne piti hakea nimenomaan
Ylitorniolta. Nyt olen joutunut pitkin hampain myöntämään, että
ovat ne hintansa haukkuneet. Mieheni muistuttaa tästä joka kerta,
kun laittaa ne jalkaansa. Joka kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti