Nyt alkaa MAWILilla (=Middle-Aged Woman in Lycra) hiihto taas kulkea ja väki edestä laota – ei ole ylimääräistä tuulenvastusta eikä paina vyötärösaumat puhumattakaan lepattavista paidan helmoista!
Pieni haittapuoli on tosin se, että haalarini vetoketju ei mahdu kiinni. Haalari on peräisin 1970-luvun loppupuolelta, jolloin olin ilmeisesti vähän hoikemmassa kunnossa. Mieheni sai haalarinsa vasta 40-vuotislahjaksi, joten se istuu tietenkin hänelle edelleen napakasti. Käsityöihmisenä ajattelin fixata oman haalarini virkkaamalla samasta lähteestä löytämästäni vihreästä kalastajanlangasta vetoketjun alle kiilaksi tuuletusverkon. Hiihtotakissani on tällainen verkko vetoketjun alla ja sen avulla saa kivasti tarpeen tullen ilmanvaihtoa lisättyä. Haalarissani tuon verkon pitää olla koko ajan avoimena.
Tuuletusverkko vaatteissa on hyvä olemassa, sillä hiihtoreissulle tulee helposti puettua liikaa vaatetta. Reijo Jylhä opasti hiihtokoulussaan, että yleisin luisteluhiihdon tekniikkavirhe eli liian leveä haara-asento korjataan kaventamalla haara-asentoa. Samalla logiikalla voin neuvoa, että jos on pukenut liikaa vaatetta, virhe voidaan korjata vähentämällä vaatetta (pitäisikö kuvata tästä opetusvideo youtubeen?). Tai jos aletaan kikkailla, käyttämällä tuuletusverkkoa.
Hiihtokäsineet ovat yllättävän tärkeä osa onnistunutta hiihtolenkkiä. Käsineiden pitää ehdottomasti olla tuulenpitävät. Ja jos muuhun varustukseen pätee, että se on luultavasti sopiva, kun lähtiessä vähän vilu kappasee, niin käsiin tämä ei yleensä päde. Sormien on hyvä olla lämpimät koko ajan. Kuitenkaan käsineet eivät saa olla liian paksut, jottei sauvatekniikka kärsi. Säännöllinen avantouintiharrastukseni (joka vuosi kerran, joskus vähän harvemmin) on ilmeisesti saanut vereni kiertämään, sillä minulle parhaat hiihtokäsineet ovat äidiltä ennakkoperintönä saamani nahkaiset vuorettomat Suomi-hanskat. Ne istuvat kuin hansikas käteen! Ne kädessäni tunnen kiitäväni kuin Marja-Liisa Kirvesniemi tai Marjatta Kajosmaa.
Mononi ovat 2000-luvun alusta. Esikoisemme käytti niitä ensin, sitten keskimmäisemme, jonka jälkeen minä sain ne käyttööni. Nyt ne ovat niin mieluiset ja jalkaani sopeutuneet, että pelottaa aika, jolloin ne hajoavat ja joudun ostamaan uudet. Olen korjaillut niitä entisen työkaverini esimerkin innoittamana nitojalla. Nyt saumat alkavat repeillä sellaisista paikoista, ettei taida nitoja riittää. Mutta jos edes ”one more year”!
Mieheni monot ovat vielä vanhemmat. Hän kävi työkavereidensa kanssa mononostoreissulla Ylitorniolla joskus 1990-luvulla. Ei sentään yön yli reissu kestänyt, mutta motkotin silti aiheesta muutaman vuoden. Mielestäni reissun tarkoitus oli vaan paeta vauva-arkea yhdeksi arki-illaksi. Ja monot maksoivatkin satoja markkoja, vaikka juuri edullisuuden vuoksi ne piti hakea nimenomaan Ylitorniolta. Nyt olen joutunut pitkin hampain myöntämään, että ovat ne hintansa haukkuneet. Mieheni muistuttaa tästä joka kerta, kun laittaa ne jalkaansa. Joka kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti