sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Pyöräreissu 2016, 4/6

Sunnuntai 10.7.2016


Ei tätä pyöräreissubloggailua voi nyt oikein tykitykseksi sanoa, kun tulee päivityksiä harvemmin kuin normaalisti. Mutta kun etenkin kesällä on kaikenlaista... Työtön on niin kiireinen, ettei oikein ehdi tekemään mitään.


Hotelli Anna Kernin aamiainen ei ollut parhaita syömiämme, mutta nälkä siirtyi. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, kun kymmeneltä lähdimme polkemaan kohti Ruokolahtea. Vaatetusta piti vaihtaa tien poskessa kevyemmäksi heti kohta lähdön jälkeen.


Miten saat autiolle seudulle muita ihmisiä? Riisaseppa tarpeeksi vaatteita, kyllä jostain ilmaantuu. Ja nyt en puhu ihailijoista.


Poikkesimme Äitsaaren reitille upeisiin järvimaisemiin. Aivan alkoi tuntua, ettemme sittenkään kierrä Saimaata niin kauhean kaukaa. 


Päiväkahvi painoi päälle ja näytti siltä, että valitsemallemme reitille ei ehkä osuisi kahviloita, joten päätimme poiketa Ruokolahden keskustaan. Kirkonmäeltä laskeuduimme Kesäkahvila Kaikuun. Idyllinen vanha pihapiiri, tarjolla herkullisia piirakoita ja Ruokolahden Ellin valintatilaisuus, jota ihana kansallispukuinen naiskuoro juhlisti perinteisin kesälauluin.

Istuimme helteisellä pihalla pitkään ja soittelimme ensinnäkin Utulan venekuskille, että soutaisiko hän mahdollisesti meidät tänään vesireitin yli. Ei joutanut soutamaan, oli rippijuhlissa. Valitsimme siis maareitin. Pöydässämme ehti istua useita mukavia asiakkaita, jotka kukin jaksoivat hetken kuunnella pyöräreissukehuskelujamme. McGyverini korjaili siinä puhelujani odotellessa naisretkipyöräilijän pyörän.



Kahvilan isäntä tarjoili santsikupit pöytään ja antoi samalla muiden paikallisten kanssa vinkkejä seuraavaksi yöpaikaksi. Ei vaan meinannut löytyä. Joku oli täynnä, Pistohiekan leirintäalueen toiminta oli loppunut vuosia sitten, jossakin olisi ollut hyvin alkeellinen aitta. Kun kysyin, löytyisikö aitan lähistöltä paikkaa, jossa voisi katsoa illan EM-jalkapallon loppuottelun, aittaisäntä vastasi, että siellä lähellä ei ollut mitään. Ei yhtään mitään. Paitsi järvi. Rehellinen oli hän.


Koska miehelleni jalkapallo-ottelun näkeminen oli tärkeämpää kuin katto yöksi pään päälle, en valinnut aittaa, vaan jatkoin soittelua. Nettitietoihin ei voi nimittäin välttämättä luottaa, majoitustilaa saattaa löytyä, vaikka netti ilmoittaisi täyteen buukatuksi.


Olimme ajatelleet ajavamme vähän kauemmas kuin Puumalaan. Näytti kuitenkin siltä, ettei ollut valinnanvaraa, joten varasimme mökin Puumalan Koskenselän leirintäalueelta. Mikä olennaisinta, respassa saisi katsoa ottelun. Jutusteltuamme vielä hetken mukavan kahvilaisännän kanssa jatkoimme matkaa.


Kuuma oli ja juomaa menee paljon, joten poikkesimme ensimmäiseen kauppaan ostamaan pari litraa vichyä. Tietä 62 oli vähän ikävä ajaa, sillä piennar on valkoisen viivan levyinen ja liikennettäkin aivan riittävästi. Ohi suhahtelevat autot pelottivat varsinkin raskaiden ylämäkien – joita riittää edelleen – loppuvaiheissa, jolloin pitää olla tarkkana, ettei kieli jää kettingin tai pinnojen väliin ja pitää myös yrittää jäljellä olevilla vähillä voimilla saada pyörä etenemään kohtuullisen suoraan, ettei koukkaisi auton eteen. Vauhti hiipui jyrkkien ja pitkien mäkien lopussa niin hiljaiseksi, että luovimalla eteneminen oli ainoa vaihtoehto, jotta ylipäätään pysyi pystyssä.


Siksi tuntuikin hyvältä vaihtoehdolta poiketa sivutielle Hauklapin lenkille. Aluksi tie oli päällystettyä ja mäet kohtalaisia niin, että alamäistä saattoi nauttia allit, leuat ja posket hulmuten. Ja ottaa hyödyn seuraavaa ylämäkeä varten. Kunnes tuli Kelkkamäki. Aivan kauhea. Minun oli pakko luovuttaa ja taluttaa. Mieheni sotki senkin ylös. Juuri ja juuri pääsin kävelemällä mäen päälle. Henki ja ajatus ei hetkeen kulkenut, oli pakko seisahtaa juomaan ja nauttimaan silmät sumeina hämärästä maalaismaisemasta.


Kivat alamäethän siitä taas seurasi. Paitsi että navigoiva mieheni bongasi alamäessä pienen hiekkatien, jonne ehkä olisi pitänyt kääntyä. Melkein aloin itkeä. Pitäisikö tuo sama mäki könytä takaisin ylös?


Tuijottelimme pyöräilijän GT-karttaa, jota minä halusin tulkita niin, että jatkaisimme edelleen samaa päällystettyä tietä eteenpäin. Navigaattorista ei saanut oikein selvää. Kohdallamme oli kärrytie, joka kääntyi melkein takaisin menosuuntaan. Mieheni väitti, että pääsisimme sitä pitkin takaisin tielle 62. Opasteita ei luonnollisesti ollut missään.


Jatkoimme ehdottamaani reittiä kilometrin verran, kunnes yleinen tie päättyi. Meillä oli paperikartta, puhelimen navigaattori ja Garmin-navigaattori emmekä edelleenkään saaneet kunnolla selvää, mihin menisimme. Päät olivat maitohapoilla. Olin edelleen sitä mieltä, että valitsemamme tie oli oikea, mutta onneksi lopulta uskoin pitkin hampain miestäni ja palasimme takaisin etenemään sitä pientä hiekkatietä. Ensin kuitenkin tasasimme nestevajetta, sykettä, hengitystä ja hermoja vilttitauolla järven rannalla.


Jonkin matkaa hiekkatietä ajettuamme bongasimme puuhun kiinnitetyn erittäin haalistuneen pyöräreittimerkin. Miksi ihmeessä ne harvat ja lähes näkymättömiksi hiutuneet pyöräreittimerkit ovat vaan suoran reitin varrella? Niiden pitäisi olla risteyksissä! Toki on kiva jossain vaiheessa havaita ajavansa oikeaa reittiä, mutta olisi todella miellyttävää tietää oikea reitti jo valintatilanteessa!


Pyörätieopasteet ovat valitettavasti suurelta osin samaa laatutasoa. Ottakaa pyörätiemerkitsijät mallia autoteiden opasteista! Tai testauttakaa opasteet sellaisella pyöräilijällä, joka ei reittiä ennestään tunne. Väsyksissä jo muutaman kilometrin harhareitti harmittaa (lievä ilmaus) kohtuuttomasti.


Mäkisen matkan edetessä Puumalassa yöpyminen alkoi tuntua loistavalta vaihtoehdolta. Varsinkin kun näimme Puumalan upean sillan, jonka päältä pääsi pyörien kanssa näköalahissillä suoraan rantabulevardille palautusoluille. Unohtuivat kaikki eksymisharmitukset saman tien. Koska sää oli loistava ja bulevardilla mukavaa, päätimme syödä saman tien ja polkea vasta sen jälkeen leirintäalueelle. Oikein maittavat hampurilaismätöt siis nautimme. Jotta leuat säilyvät.




Leirintäalueelle poljimme kioskin kautta, mieheni hankki varalta matsinkatsomisoluet ja sipsit. Hänen piti ostaa myös vichy minulle, mutta se sattui unohtumaan. Jännää, että ostoslistan kolmesta asiasta juuri se unohtui. Vettäkin voi kuulemma juoda.


Mökkiä vastaanottaessamme varmistimme vielä, että respaan pääsee katsomaan jalkapalloa. Respa olisi kahteentoista asti auki, mutta mikäli peli menisi jatkoajalle, mieheni pyysi respaa jättämään TV:n auki, jotta matsin voisi katsoa loppuun ikkunan takaa.


Hyvin yksinkertainen oli mökki, mutta kaunis ja rauhallinen järvenranta-alue. Siistiydyimme, lepäsimme, istahdimme hetken rannalla ja siirryimme venäläisturistien seuraan katsomaan matsia Ranska-Portugali. Venäläiset kannattivat Portugalia. Me emme oikein selvästi kumpaakaan eli siis seuran painostamana Portugalia. Peli meni jatkoajalle, mutta sen sai silti katsoa kokonaan sisällä – kiitos siitä ystävälliselle respan naiselle, joka jäi vuoksemme ylitöihin. Portugali voitti ja me ja respa pääsimme nukkumaan.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti