Sunnuntai 10.7.2016
Ei tätä pyöräreissubloggailua voi nyt oikein tykitykseksi
sanoa, kun tulee päivityksiä harvemmin kuin normaalisti. Mutta kun
etenkin kesällä on kaikenlaista... Työtön on niin kiireinen,
ettei oikein ehdi tekemään mitään.
Hotelli Anna Kernin aamiainen ei ollut parhaita syömiämme, mutta
nälkä siirtyi. Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, kun kymmeneltä
lähdimme polkemaan kohti Ruokolahtea. Vaatetusta piti vaihtaa tien
poskessa kevyemmäksi heti kohta lähdön jälkeen.
Miten saat autiolle seudulle muita ihmisiä? Riisaseppa tarpeeksi
vaatteita, kyllä jostain ilmaantuu. Ja nyt en puhu ihailijoista.
Poikkesimme Äitsaaren reitille upeisiin järvimaisemiin. Aivan
alkoi tuntua, ettemme sittenkään kierrä Saimaata niin kauhean
kaukaa.
Päiväkahvi painoi päälle ja näytti siltä, että
valitsemallemme reitille ei ehkä osuisi kahviloita, joten päätimme
poiketa Ruokolahden keskustaan. Kirkonmäeltä laskeuduimme
Kesäkahvila Kaikuun. Idyllinen vanha pihapiiri, tarjolla herkullisia
piirakoita ja Ruokolahden Ellin valintatilaisuus, jota ihana
kansallispukuinen naiskuoro juhlisti perinteisin kesälauluin.
Istuimme helteisellä pihalla pitkään ja soittelimme ensinnäkin
Utulan venekuskille, että soutaisiko hän mahdollisesti meidät
tänään vesireitin yli. Ei joutanut soutamaan, oli rippijuhlissa.
Valitsimme siis maareitin. Pöydässämme ehti istua useita mukavia
asiakkaita, jotka kukin jaksoivat hetken kuunnella
pyöräreissukehuskelujamme. McGyverini korjaili siinä puhelujani
odotellessa naisretkipyöräilijän pyörän.
Kahvilan isäntä tarjoili santsikupit pöytään ja antoi samalla
muiden paikallisten kanssa vinkkejä seuraavaksi yöpaikaksi. Ei vaan
meinannut löytyä. Joku oli täynnä, Pistohiekan leirintäalueen
toiminta oli loppunut vuosia sitten, jossakin olisi ollut hyvin
alkeellinen aitta. Kun kysyin, löytyisikö aitan lähistöltä
paikkaa, jossa voisi katsoa illan EM-jalkapallon loppuottelun,
aittaisäntä vastasi, että siellä lähellä ei ollut mitään. Ei
yhtään mitään. Paitsi järvi. Rehellinen oli hän.
Koska miehelleni jalkapallo-ottelun näkeminen oli tärkeämpää
kuin katto yöksi pään päälle, en valinnut aittaa, vaan jatkoin
soittelua. Nettitietoihin ei voi nimittäin välttämättä luottaa,
majoitustilaa saattaa löytyä, vaikka netti ilmoittaisi täyteen
buukatuksi.
Olimme ajatelleet ajavamme vähän kauemmas kuin Puumalaan. Näytti
kuitenkin siltä, ettei ollut valinnanvaraa, joten varasimme mökin
Puumalan Koskenselän leirintäalueelta. Mikä olennaisinta, respassa
saisi katsoa ottelun. Jutusteltuamme vielä hetken mukavan
kahvilaisännän kanssa jatkoimme matkaa.
Kuuma oli ja juomaa menee paljon, joten poikkesimme ensimmäiseen
kauppaan ostamaan pari litraa vichyä. Tietä 62 oli vähän ikävä
ajaa, sillä piennar on valkoisen viivan levyinen ja liikennettäkin
aivan riittävästi. Ohi suhahtelevat autot pelottivat varsinkin
raskaiden ylämäkien – joita riittää edelleen –
loppuvaiheissa, jolloin pitää olla tarkkana, ettei kieli jää
kettingin tai pinnojen väliin ja pitää myös yrittää jäljellä
olevilla vähillä voimilla saada pyörä etenemään kohtuullisen
suoraan, ettei koukkaisi auton eteen. Vauhti hiipui jyrkkien ja
pitkien mäkien lopussa niin hiljaiseksi, että luovimalla eteneminen
oli ainoa vaihtoehto, jotta ylipäätään pysyi pystyssä.
Siksi tuntuikin hyvältä vaihtoehdolta poiketa sivutielle
Hauklapin lenkille. Aluksi tie oli päällystettyä ja mäet
kohtalaisia niin, että alamäistä saattoi nauttia allit, leuat ja
posket hulmuten. Ja ottaa hyödyn seuraavaa ylämäkeä varten.
Kunnes tuli Kelkkamäki. Aivan kauhea. Minun oli pakko luovuttaa ja
taluttaa. Mieheni sotki senkin ylös. Juuri ja juuri pääsin
kävelemällä mäen päälle. Henki ja ajatus ei hetkeen kulkenut,
oli pakko seisahtaa juomaan ja nauttimaan silmät sumeina hämärästä
maalaismaisemasta.
Kivat alamäethän siitä taas seurasi. Paitsi että navigoiva
mieheni bongasi alamäessä pienen hiekkatien, jonne ehkä olisi
pitänyt kääntyä. Melkein aloin itkeä. Pitäisikö tuo sama mäki
könytä takaisin ylös?
Tuijottelimme pyöräilijän GT-karttaa, jota minä halusin
tulkita niin, että jatkaisimme edelleen samaa päällystettyä tietä
eteenpäin. Navigaattorista ei saanut oikein selvää. Kohdallamme
oli kärrytie, joka kääntyi melkein takaisin menosuuntaan. Mieheni
väitti, että pääsisimme sitä pitkin takaisin tielle 62.
Opasteita ei luonnollisesti ollut missään.
Jatkoimme ehdottamaani reittiä kilometrin verran, kunnes yleinen
tie päättyi. Meillä oli paperikartta, puhelimen navigaattori ja
Garmin-navigaattori emmekä edelleenkään saaneet kunnolla selvää,
mihin menisimme. Päät olivat maitohapoilla. Olin edelleen sitä
mieltä, että valitsemamme tie oli oikea, mutta onneksi lopulta
uskoin pitkin hampain miestäni ja palasimme takaisin etenemään
sitä pientä hiekkatietä. Ensin kuitenkin tasasimme nestevajetta,
sykettä, hengitystä ja hermoja vilttitauolla järven rannalla.
Jonkin matkaa hiekkatietä ajettuamme bongasimme puuhun
kiinnitetyn erittäin haalistuneen pyöräreittimerkin. Miksi
ihmeessä ne harvat ja lähes näkymättömiksi hiutuneet
pyöräreittimerkit ovat vaan suoran reitin varrella? Niiden pitäisi
olla risteyksissä! Toki on kiva jossain vaiheessa havaita ajavansa
oikeaa reittiä, mutta olisi todella miellyttävää tietää oikea
reitti jo valintatilanteessa!
Pyörätieopasteet ovat valitettavasti suurelta osin samaa
laatutasoa. Ottakaa pyörätiemerkitsijät mallia autoteiden
opasteista! Tai testauttakaa opasteet sellaisella pyöräilijällä,
joka ei reittiä ennestään tunne. Väsyksissä jo muutaman
kilometrin harhareitti harmittaa (lievä ilmaus) kohtuuttomasti.
Mäkisen matkan edetessä Puumalassa yöpyminen alkoi tuntua
loistavalta vaihtoehdolta. Varsinkin kun näimme Puumalan upean
sillan, jonka päältä pääsi pyörien kanssa näköalahissillä
suoraan rantabulevardille palautusoluille. Unohtuivat kaikki
eksymisharmitukset saman tien. Koska sää oli loistava ja
bulevardilla mukavaa, päätimme syödä saman tien ja polkea vasta
sen jälkeen leirintäalueelle. Oikein maittavat hampurilaismätöt
siis nautimme. Jotta leuat säilyvät.
Leirintäalueelle poljimme kioskin kautta, mieheni hankki varalta
matsinkatsomisoluet ja sipsit. Hänen piti ostaa myös vichy minulle,
mutta se sattui unohtumaan. Jännää, että ostoslistan kolmesta
asiasta juuri se unohtui. Vettäkin voi kuulemma juoda.
Mökkiä vastaanottaessamme varmistimme vielä, että respaan
pääsee katsomaan jalkapalloa. Respa olisi kahteentoista asti auki,
mutta mikäli peli menisi jatkoajalle, mieheni pyysi respaa jättämään
TV:n auki, jotta matsin voisi katsoa loppuun ikkunan takaa.
Hyvin yksinkertainen oli mökki, mutta kaunis ja rauhallinen
järvenranta-alue. Siistiydyimme, lepäsimme, istahdimme hetken rannalla ja siirryimme
venäläisturistien seuraan katsomaan matsia Ranska-Portugali.
Venäläiset kannattivat Portugalia. Me emme oikein selvästi
kumpaakaan eli siis seuran painostamana Portugalia. Peli meni
jatkoajalle, mutta sen sai silti katsoa kokonaan sisällä – kiitos
siitä ystävälliselle respan naiselle, joka jäi vuoksemme
ylitöihin. Portugali voitti ja me ja respa pääsimme nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti