Nyt oli kyllä reissun parhaiten nukuttu yö molemmilla, vaikken ihan makuupussiin mahdukaan. Rauhallinen hirsimökki ilman mitään ylimääräisiä virikkeitä ja hiljainen leirintäalue kai toivat hyvät unet.
Pulahdin virkistävässä järvessä, ostimme aamiaisen respasta ja söimme sen aurinkoisella terassilla. Matkaa jatkoimme puoli yhdentoista maissa. Alunperin oli tarkoitus ajaa Mikkeliin Uusikuuhun Ooppelin luo yöksi, mutta yöpaikka vaihtui Ollinmäen viinitilaan parikymmentä kilometriä ennen Mikkeliä. Sään ennustettiin olevan vielä tämän päivän kaunis, joten ajattelimme, että illasta olisi kiva nauttia rauhallisessa maalaisympäristössä.
Kuumaa oli heti aamusta. Eilisen eksymisestä vähän lannistuneina emme ajatelleet juurikaan poiketa sivureiteille. Yhdelle pienelle kivalle hiekkatielenkille sentään koukkasimme pian Puumalan jälkeen. Mieheni ajoi edellä, kuten aina. Jäin jonkin verran jälkeen – joko pyörässäni on huonommat jouset tai enemmän painoa, sillä en voi ajaa kuoppaisia teitä yhtä nopeasti kuin mieheni. Mäen ja mutkan takaa tullessani näin, että mieheni seisoi pyörän toisella puolella ja sakemannin näköinen koira isotteli toisella puolella. Hidastelin ja tein tilannearviota: jatkanko matkaa kohti parivaljakkoa vai käännynkö vähin äänin takaisin päätielle ja poljeskelen yksin loppumatkan.
Koiran isäntäväki tuli paikalle ja koska minä en lähtökohtaisesti pelkää koiria, jatkoin urheasti matkaa. Isäntäväki kertoi koiran vanhemman kaverin vasta kuolleen ja koiran hakevan vähän asemaansa ja reviiriään. Ei se meitä kumpaakaan syönyt, haisteli vaan haukuttuaan tarpeeksi. Samalla kuulimme paikallishistoriaa viereisessä torpassa asuneesta Kitulan Teutorista. Ja saimme lupauksen, että ylämäkiä riittäisi lopputaipaleellakin, huonommat autotkaan ei kuulemma meinaa jaksaa kiivetä. Onneksi olimme pyörillä.
Pistohiekan entisellä leirintäalueella poikkesimme houkuttelevalle hiekkarannalle vilttitauolle. Mieheni ei ole erityisen innokas kastautuja, joten hän jäi istuskelemaan viltille, kun minä menin pulikoimaan lämpimään järveen. Sain seuraa lapsiperheestä ja kahdesta ihanasta Newfoundlandinkoirasta, joista toinen oli vielä pentu ja yllättäen vähän arka vedessä. Se ei uskaltanut uida, mutta yritti sentään kahlaamalla pelastaa minut. Koirat päättivät myös huomioida yksin kuivalla viltillä istuvan mieheni ja rynnistivät viereensä hulmauttamaan turkkinsa kuiviksi. Ettei sitten miehenikään tarvinnut ihan kuivana istuskella.
Kauniita ovat maisemat ja mäkiä riitti edelleen mäkien peräänkin. Sinnillä poljin ne ylös asti, vaikka välillä tuntui, että taju ehkä lähtee, kun ei kapasiteetti riitä vetämään tarpeeksi happea. Mutta kun mäen päälle oli vaan päästävä ja ainoa vaihtoehto oli hypätä pyörän päältä pientareettomalla kohtalaisen vilkkaalla tiellä ajoradan puolelle näkemättä, tuleeko takaa autoja (ei puhettakaan, että jaksaisi kääntyä katsomaan ja uudesta taustapeilistäkin näkyi vaan vasen kenkä). Lisäksi takapainoista pyörää on raskasta ja hankalaa taluttaa asfaltilla lipsuvat metallipohjaiset pyöräilykengät jalassa, joten ”helpoin” vaihtoehto oli polkea. Tai kiroilla ja polkea.
Sen verran olemme oppineet toistemme erilaisesta mäkitekniikasta, että mieheni antaa minun jättäytyä ennen alamäkeä reilustikin eikä jää enää odottelemaan ja huutelemaan, että onko ongelmia. Pyöräni ensinnäkin liukuu paljon paremmin (johtuuko sekin massasta?) ja toiseksi minä diesel-mallina haluan ottaa erittäin kovan vauhdin ylämäkeä edeltävässä alamäessä ja vaihtaa vaihteita ylämäessä pikku hiljaa keveämmäksi. Mieheni taas formula-mallina ajelee leppoisasti alamäkeä ja melkein pysähtyy (hyvä ettei hyppää pyörän selästä) ylämäen juurella vaihtamaan erittäin keveän vaihteen päälle, jolla sutii hetken paikallaan, kunnes singahtaa matkaan hiekat pöllyten. Jos minä olen tässä vaiheessa aivan peesissään, joudun pysähtymään ja riittävän vauhdin saaminen on erittäin työlästä.
Olemme sopineet, että mieheni tarkkailee aina vaan jossain vaiheessa päivää, että jos minua ei näy pitkään aikaan missään, odottelee sitten.
Lietveden levähdysalueella pysähdyimme kauniisiin maisemiin kahvitauolle. Ostamme yleensä kahvien kanssa yhden suolaisen ja yhden makean syötävän ja jaamme ne puoliksi, jolloin annos on sopiva. Nyt siis nautimme lihapiirakkaa ja pullaa. Könysimme tönkköjaloin näköalapaikalle, kannattihan sekin, vaikka vaikeaa olikin.
Anttolasta löysimme viihtysän satamaravintola Poijun, jonka terassilla söimme hanhiburgerit bataattiranskalaisilla ja minä join tarjoilijan suositteleman Sirpakka-siiderin, joka oli seuraavan yöpaikkamme tuote. Kyllä oli hyvä ateria ja kaunis paikka. Suomi on kaunis.
Haimme kaupasta vielä matkajuomaa ja punnersimme päivän viimeisillä voimilla Poijun tarjoilijan lupaaman hirveän ylämäen ja muutaman pienemmän, kunnes laskettelimme Ollinmäen viinitilalle.
Ostimme respasta aamiaiskorin, pullon tilan Ruhtinatar-skumppaa ja asetuimme mukavaan aittaan. Ihana paikka. Onneksi päätimme yöpyä siellä, vaikka seuraavaksi päiväksi olikin luvattu sadetta ja ukkosta. Respa lupasi, että saamme olla aitassa seuraavana päivänä niin pitkään kuin haluamme. Että ei tarvitse lähteä aamun sateeseen, jos iltapäivä näyttää paremmalta. Se lohdutti varsinkin minua ukkoskammoista.
Respa mainitsi myös, että tilalla juoksentelee irrallaan kaksi koiraa, jotka ovat kyllä kilttejä. Onneksi hän varoitti, sillä jopa minä - puhumattakaan miehestäni – olisin saattanut muuten säikähtää, kun ulkorakennuksen suihkuun mennessäni nurkan takaa rynnisti haukkuen staffi ja amstaffi (jos nyt tunnistin rodut oikein). Mutta kilttejähän ne olivat, vähän arkojakin. Jututin niitä hetken aikaa.
Mieheni jäi aitan eteen tuolille istumaan, kun lähdin suihkuun ja kun palasin, paikalla ei ollut tuolia eikä miestä. Epäilin jo, että josko koirat eivät sittenkään olleet niin kilttejä kuin vaikuttivat. Että meni samalla tuoli ja mies. Mutta sieltähän ne löytyivät molemmat nurkan takaa.
Koska seuraavana päivänä oli ajettavana enää parikymmentä kilometriä – epäilemättä helppoa sellaista, skoolasimme kauniissa kesäillassa ja ympäristössä skumpat ja nukuimme makean yön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti