sunnuntai 14. elokuuta 2016

Kohtaamisia poliisin kanssa

Poliisin kohtaaminen jännittää aina vähän. Kun vaan näenkin poiisin, alan kelata mahdollisia epärehellisyyksiä, joita olen tahallaan tai vahingossa harrastanut. Olisin huono rikollinen. Naamastani näkee puolen kilometrin päähän, jos yritän valehdella, huijata tai tehdä jotain muuta sopimatonta tai kiellettyä.


Onneksi en ole juurikaan joutunut tekemisiin poliisien kanssa, joskus kuitenkin. Seurustelumme alkuaikoina ajelimme mieheni kuplavolkkarilla kuudenkympin rajoitusalueella reiluhkoa ylinopeutta kohti Kemin keskustaa. Keskustassa huomasimme perässämme ajavan auton vilkuttelevan punaista valoa, joten pysähdyimme kadun reunaan. Poliisi koputti kuplan sivulasiin ja sanoi ironiseen sävyyn miehelleni: ”Taisit ajaa kuuttakymppiä?” Mieheni vastasi, että no niimpä taisin, sitähän siinä sai ajaa. Jos minä olisin ollut kuski, olisin heti tunnustanut ajaneeni ainakin kahdeksaakymppiä ja saanut sakot. Poliisit eivät olleet saaneet todennettua ylinopeutta, joten tilanne kuivui nolohkosti siihen.


Kahdeksankymmentäluvulla omistimme lähes Ooppelin veroisen autopersoonan, keltaisen Ford Escort Sportin vuosimallia 1972. 


Syystalvella 1984 muutimme Vaasasta Helsingin Kallioon. Palautimme muuttoauton Helsingissä huoltoasemalle ja suuntasimme marraskuisen sumuisena lauantai-iltana Escortillamme kohti Pengerkatua. Helsinki oli meille kohtuullisen outo kaupunki ja Linnanmäen kohdalla mieheni huomasi ryhmittäytyneensä väärin. Oli pakko koukata sääntöjen vastaisesti takaisin Helsinginkadulle johtavalle kaistalle, sillä muuten emme ehkä ikinä olisi osanneet uuteen kotiimme. Poliisit sattuivat näkemään kaistakoukkauksen ja pysäyttivät meidät.



Poliisit huomauttivat väärästä kaistanvaihdosta ja Escortin antennista, joka oli muuttohässäkässä lipsahtanut sojottamaan turvaviirimäisesti sivulle. Ajokorttia ei löytynyt, huomasimme sen unohtuneen huoltoasemalle vuokra-autoa palautettaessa. Mieheni oli viikkoa aiemmin tärvännyt kasvonsa heittäessään epäonnistuneen volttisarjan läksiäisissä Vaasassa: kasvoissa oli tikkiarpia ja etuhammas oli poikki. Ulkonäkönsä oli hyvin kalliouskottava. Siksi poliisit tiedustelivat, oliko mieheni mahdollisesti ollut tappelussa. Selostimme yhdessä äänet hätäännyksestä väristen kasvovammojen syntyhistorian, muuttotilanteemme ja että olisimme eksyneet, jos olisimme ajautuneet Sturenkadulle. Poliiseja jo vähän hymyilytti. Monenlaista pikkuvikaa Escortista löytyi. Renkaat saivat kuitenkin kehuja, ne olivat uudehkot. Antenni kiristettiin yhdessä takaisin oikeaan asentoon.


Vikoja ja rikkeitä riitti niin paljon, että mojovat sakot olisivat voineet hyvinkin rapsahtaa, mutta poliiseja jo suorastaan nauratti tilanteemme, joten he antoivat meille kehoituksen noutaa ajokortti, korjata Escortin pikkuviat ja ajaa vastaisuudessa liikennesääntöjen mukaan eksymisuhasta huolimatta. Toivottivat sitten ystävällisesti pärjäämistä ”Helsingin humussa ja sumussa”.


Ihan kaikkia vikoja ei heti ehditty, muistettu tai jaksettu korjata ja uusiakin oli saattanut ilmaantua, kun moottoripyöräpoliisit myöhemmin pysäyttivät työreissulla ajelleen mieheni Escorteineen. Tällä kertaa poliisit kasvattivat sakon määrää jokaisesta viasta. Työreissulta palasi siten kohtalaisen pahantuulinen mies. Reissun ansiot päivärahoineen ja kilometrikorvauksineen käytettiin sakkoihin.


Nämä tapahtumat tuoreena muistissaan mieheni ajeli eräänä aamuna Mannerheimintietä pitkin töihin. Pipo syvällä päässä ja unisena, tuskin heränneenä. Viereiselle kaistalle ajoi poliisauto, jonka pelkääjänpaikan poliisi viittoili vasemmalle. Mieheni havahtui siihen ja oletti poliisin viittoilevan hänelle ja mietti, että mikähän nyt taas on vikana. Poliisi viittoili uudestaan ja poliisiauto kääntyi vasemmalle sivutielle. Mieheni seurasi heitä, mutta koska poliisit eivät pysähtyneetkään, mieheni ajoi heidän perässään, tyyttäili ja vilkutteli valoja saaden poliisiauton lopulta pysähtymään kadun varteen. Poliisit olivat kohtuullisen hölmistyneen näköisiä, kun mieheni koputti heidän sivuikkunaansa ja kysyi: ”Mikä minulla on vikana?”


Epäilemättä poliisien mieleen oli tullut montakin asiaa, mikä miehelläni saattaisi olla vikana, mutta autoansa eivät olleet edes noteeranneet. Olivat toisilleen osoitelleet ajoreittiään. Kun tilanne sitten molemmille osapuolille selkeni, mieheni päästi poliisit jatkamaan partiointiaan ja palasi itse normaalille työmatkareitilleen Mannerheimintielle.


Ei sentään kysynyt poliiseilta ajokorttia ja rekisteriotetta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti