Poliisin kohtaaminen jännittää aina vähän. Kun vaan näenkin
poiisin, alan kelata mahdollisia epärehellisyyksiä, joita olen
tahallaan tai vahingossa harrastanut. Olisin huono rikollinen.
Naamastani näkee puolen kilometrin päähän, jos yritän
valehdella, huijata tai tehdä jotain muuta sopimatonta tai
kiellettyä.
Onneksi en ole juurikaan joutunut tekemisiin poliisien kanssa,
joskus kuitenkin. Seurustelumme alkuaikoina ajelimme mieheni
kuplavolkkarilla kuudenkympin rajoitusalueella reiluhkoa ylinopeutta
kohti Kemin keskustaa. Keskustassa huomasimme perässämme ajavan
auton vilkuttelevan punaista valoa, joten pysähdyimme kadun reunaan.
Poliisi koputti kuplan sivulasiin ja sanoi ironiseen sävyyn
miehelleni: ”Taisit ajaa kuuttakymppiä?” Mieheni vastasi, että
no niimpä taisin, sitähän siinä sai ajaa. Jos minä olisin ollut
kuski, olisin heti tunnustanut ajaneeni ainakin kahdeksaakymppiä ja
saanut sakot. Poliisit eivät olleet saaneet todennettua ylinopeutta,
joten tilanne kuivui nolohkosti siihen.
Kahdeksankymmentäluvulla omistimme lähes Ooppelin veroisen
autopersoonan, keltaisen Ford Escort Sportin vuosimallia 1972.
Syystalvella 1984 muutimme Vaasasta Helsingin Kallioon. Palautimme
muuttoauton Helsingissä huoltoasemalle ja suuntasimme marraskuisen
sumuisena lauantai-iltana Escortillamme kohti Pengerkatua. Helsinki
oli meille kohtuullisen outo kaupunki ja Linnanmäen kohdalla mieheni
huomasi ryhmittäytyneensä väärin. Oli pakko koukata sääntöjen
vastaisesti takaisin Helsinginkadulle johtavalle kaistalle, sillä
muuten emme ehkä ikinä olisi osanneet uuteen kotiimme. Poliisit
sattuivat näkemään kaistakoukkauksen ja pysäyttivät meidät.
Poliisit huomauttivat väärästä kaistanvaihdosta ja Escortin
antennista, joka oli muuttohässäkässä lipsahtanut sojottamaan
turvaviirimäisesti sivulle. Ajokorttia ei löytynyt, huomasimme sen
unohtuneen huoltoasemalle vuokra-autoa palautettaessa. Mieheni oli
viikkoa aiemmin tärvännyt kasvonsa heittäessään epäonnistuneen
volttisarjan läksiäisissä Vaasassa: kasvoissa oli tikkiarpia ja
etuhammas oli poikki. Ulkonäkönsä oli hyvin kalliouskottava. Siksi
poliisit tiedustelivat, oliko mieheni mahdollisesti ollut tappelussa.
Selostimme yhdessä äänet hätäännyksestä väristen
kasvovammojen syntyhistorian, muuttotilanteemme ja että olisimme
eksyneet, jos olisimme ajautuneet Sturenkadulle. Poliiseja jo vähän
hymyilytti. Monenlaista pikkuvikaa Escortista löytyi. Renkaat saivat
kuitenkin kehuja, ne olivat uudehkot. Antenni kiristettiin yhdessä
takaisin oikeaan asentoon.
Vikoja ja rikkeitä riitti niin paljon, että mojovat sakot
olisivat voineet hyvinkin rapsahtaa, mutta poliiseja jo suorastaan
nauratti tilanteemme, joten he antoivat meille kehoituksen noutaa
ajokortti, korjata Escortin pikkuviat ja ajaa vastaisuudessa
liikennesääntöjen mukaan eksymisuhasta huolimatta. Toivottivat
sitten ystävällisesti pärjäämistä ”Helsingin humussa ja
sumussa”.
Ihan kaikkia vikoja ei heti ehditty, muistettu tai jaksettu
korjata ja uusiakin oli saattanut ilmaantua, kun
moottoripyöräpoliisit myöhemmin pysäyttivät työreissulla
ajelleen mieheni Escorteineen. Tällä kertaa poliisit kasvattivat
sakon määrää jokaisesta viasta. Työreissulta palasi siten
kohtalaisen pahantuulinen mies. Reissun ansiot päivärahoineen ja
kilometrikorvauksineen käytettiin sakkoihin.
Nämä tapahtumat tuoreena muistissaan mieheni ajeli eräänä
aamuna Mannerheimintietä pitkin töihin. Pipo syvällä päässä ja
unisena, tuskin heränneenä. Viereiselle kaistalle ajoi poliisauto,
jonka pelkääjänpaikan poliisi viittoili vasemmalle. Mieheni
havahtui siihen ja oletti poliisin viittoilevan hänelle ja mietti,
että mikähän nyt taas on vikana. Poliisi viittoili uudestaan ja
poliisiauto kääntyi vasemmalle sivutielle. Mieheni seurasi heitä,
mutta koska poliisit eivät pysähtyneetkään, mieheni ajoi heidän
perässään, tyyttäili ja vilkutteli valoja saaden poliisiauton
lopulta pysähtymään kadun varteen. Poliisit olivat kohtuullisen
hölmistyneen näköisiä, kun mieheni koputti heidän sivuikkunaansa
ja kysyi: ”Mikä minulla on vikana?”
Epäilemättä poliisien mieleen oli tullut montakin asiaa, mikä
miehelläni saattaisi olla vikana, mutta autoansa eivät olleet edes
noteeranneet. Olivat toisilleen osoitelleet ajoreittiään. Kun
tilanne sitten molemmille osapuolille selkeni, mieheni päästi
poliisit jatkamaan partiointiaan ja palasi itse normaalille
työmatkareitilleen Mannerheimintielle.
Ei sentään kysynyt poliiseilta ajokorttia ja rekisteriotetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti