Tänä aamuna piti pukea paksumpi toppatakki, fleece-kalsarit
ja pipon lisäksi kaksi buffia naamaa ja korvia suojaamaan. Ja huopakuomat
jalkaan. Pakkasta oli 22 astetta.
Parin korttelin päästä kotoa pääsen pyörätielle. Tai pääsin
ja pääsin. Pyörätietä ei oltu aurattu – näytti siltä, että siinä oli vielä
eilisaamunkin lumet! Saattoi kirosana päästä nostaessani pyörää aurausvallin
yli autotieltä pyörätielle. En ole ikinä valittanut teiden auraamattomuudesta aurauksesta
vastaaville. Nyt kävi mielessä aloittaa, mutta kävikin niin, että aura-auto
tuli vastaan jo ensimmäisessä korttelissa.
Auratulla pyörätiellä on hyvä ajaa, mutta vaatetukseni ei
ole ihan huippu-urheiluvaatetasoa, vaan mallia äitivainaalta peritty toppatakki
ja joustamattomat toppahousut. Ei meinaa ihminen taipua ne päällään
pyöräilyasentoon. Michelin-akalta näyttää ja tuntuu. Juuri kun ajattelin, että
vaihteet sentään toimivat ihmeen hyvin, ne lakkasivat toimimasta ja jäin
sutimaan paikalleen. Onneksi ei isompaa remonttia kuitenkaan tarvittu, polkemalla
tokeni. Paljain sormin tehtävä remontti olisi ollut liian hurjaa.
Hikisen kolmen kilometrin jälkeen työpaikan viileähkö pukuhuone
tuntuu mukavalta. Mielelläni työskentelisin siellä aamupäivän ruumiinlämmön
tasaamiseksi.
Paluumatkalla pakkanen oli pari astetta kireämpi. Lunta ei
ollut tullut päivän aikana lisää, joten pyörätiet olivat kunnossa. Ripset ja
hiukset jäätyivät tönkköön, mutta ei palellut yhtään. Kauaa ei kuitenkaan ajon
jälkeen tarkene ulkona seisoskella. Ei esimerkiksi kannata säheltää mustekaloja
vaihepakan ja kettinkien väliin, ettei joudu niitä sieltä kiroilemalla näpit
jäässä ja nenä vuotaen irrottelemaan. Mutta kenelle nyt niin kävisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti