Pyöräilen työmatkani myös talvisin. Jos talvipyöräily ei ole
tuttu laji, tästä voi lukea sen hienoudesta. Vihreän ja kestävän minäni taka-ajatuksena
on myös, että joku toinenkin innostuisi talvipyöräilystä.
Pyöräni on tavallinen 24-vaihteinen retkipyörä, jossa on
sentään talvirenkaat. Työmatkani pituus on kolme kilometriä. Kuulostaa lyhyeltä,
mutta yksi kilometri kunnon lumimöhjypyöräilyä vastaa kymmentä sulalla asfaltilla
täysin renkain ajettua kilometriä (lähde: akateeminen. Eli minä.).
Tämä talvi on tähän asti ollut kunnon ennenvanhainen – on
riittävästi lunta ja pakkasta. Viime viikkojen yli kahdenkymmenen asteen pakkasten
jälkeen tämän aamun 12 astetta tuntui lähes kesäiseltä. Tuuli ja lumisade toivat
kuitenkin kevyttä arktisuutta ulkoiluun. Oli vähän haasteellista miettiä, mitä
tänään puettaisiin. Se talvipyöräilyssä nimittäin vaikeinta onkin: Kuinka
paljon ja millaisia vaatteita ylleen pukisi? Sormet ja posket paleltuvat
yleensä herkimmin.
Tänä aamuna valikoin ylleni kalsarit, pari paitaa,
toppahousut ja ohuemman toppatakin. Yksi pipo riittää näillä asteilla kypärän
alle. Säällä kuin säällä varustukseen kuuluu lempiasusteeni buffi, jonka saa tarvittaessa
kivasti naaman tai korvien suojaksi. Heijastinliivi kruunaa kokonaisuuden. Se
yllään saa autot pysähtymään jo kymmenen metrin päässä risteyksestä. Lisäksi se
yllään saa kaikki huonetilassa olevat liiketunnistinhanat avautumaan. Ja
kuulemma pisuaaritkin, sitä vaan en ole vielä rohjennut mennä testaamaan.
Aamuajo oli ihmeen helppoa ja mukavaakin, vaikka pyöräteillä monta senttiä lunta. Taisi olla myötätuuli, sillä
odotuksista huolimatta lumisade ei piiskannut naamaa? Yksi pyöräilijä hujautti
läskipyörällä ohi. Läskipyörän jälkiä olikin sitten helppo ajella. Risteyksiin
ajaminen jännitti, sillä yleensä niissä oli tasaisen muhjun lisäksi
aurauskinokset. Hurjuuttani otin vauhtia ja karautin niiden läpi. En kaatunut
tänä aamuna kertaakaan.
Paluumatkalla pyörätiet olivat lumisemmat ja tuulikin vähän
vastainen, mutta yllättävän mukavasti matka silti eteni. Piti vaan ajaa aika
lujaa, jotta pysyi muhjussa pystyssä. Kun hengittämätön ja joustamaton
toppapuku päällä ajaa lujaa (suhteessa omaan kuntooni, absoluuttista vauhtiani
ei kukaan kuvailisi sanalla ”lujaa”), meinaa läkähtyä. Viimeisen korttelin
autotieosuudella pyörän takarengas pyrki etenemään ensimmäisenä ja siihen loppuivat
pyöräilytaitoni. Vaikka olen harjoitellut lajia yli 50 vuotta, en osaa pyöräillä
takarengas edellä. Enkä peruuttaa. Talutin siis pari viimeistä korttelinpätkää.
Jaoimme mieheni kanssa päivän pyöräilykokemukset: toisin
kuin minä, mieheni oli kaatunut kerran, muttei taluttanut yhtään. Totesimme,
että pyöräteillä oli helpompi pysyä pystyssä, koska niillä ei ollut muiden ajajien
uria, toisin kuin autoteillä. Siispä olisi hyvä, jos meidän lisäksemme kukaan
muu ei ajelisi pyöräteillä ainakaan ennen kuin ne on aurattu.
Kivasti oli kotiin tullessa hiki päässä ja selässä – nopeasti
saunaan ja syömään, jottei kalorivaje iske.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti