Ajellessani eilen Kemin keskustaan huomioni kiinnittyi pyörätiellä
kävelevään oudosti käyttäytyvään nuoreen mieheen. Hän ei
kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti pelottavalta. Vaatteetkin olivat
täti-ihmisen silmään siistit ja hiusten malli varmaankin varsin
trendikäs. Mietin hetken, että onko minulla niin vahva intuitio,
että yksinkertaisesti vaan aistin nuorukaisessa jotain sisäistä
hämäryyttä.
Sitten sen tajusin: Nuorukaisella ei ollut kädessään
älylaitetta! Enkä huomannut kuulokkeitakaan korvissaan! Siinä vaan
käveli rauhallisesti molempia käsiään heilutellen ja avoimesti
ympäristöään tarkkaillen. Varmasti noteerasi vastaantulevan
pyöräilijänkin! Todella outoa. Ehkä sittenkin vähän pelottavaa?
Havainnostani sitten herkistyin muistelemaan omaa nuoruuttani,
kuten ikäiselläni ihmisellä tapana on: Kun minä olin nuori –
siinä buurisotien tienoilla – tilanne oli päinvastainen. Jos
tiellä tuli vastaan ihminen, joka tuijotteli esinettä kädessään,
hän oli todennäköisesti pahasti reitiltään eksynyt suunnistaja
(suunnistustaitonsa ja silti sitkeän lajiyrityksensä tuntien olisin
voinut törmätä maantiellä nykyiseen mieheeni niin). Tai sitten
hän oli turisti paperi(!)kartta kädessään. Tosin turistit olivat
aika harvassa 70-luvun Simossa. Yhden kerran Simoniemeen eksyi kaksi
saksalaista turistityttöä. Viihdytimme heitä ystäviemme kanssa
esittelemällä metsää, merta ja maitolaitureita. Hyvin viihtyivät.
Monta tuntia.
Jos nuoruudessani joku kanssakulkija puhui itsekseen, kyseessä
oli luonnollisesti jonkinasteinen kylähullu. Jos yksinpuhuja ei
ollut tuttu kylähullu, piti vähän varautua, pitää piikkarit
spurttivalmiina ja vaihtaa toiselle puolen tietä. Ja varsinkin
kannatti olla varuillaan, jos kyseinen henkilö näytti jahtaavan
jotain otuksia, vaikkapa pokemoneja. Joista me muut emme tienneet
silloin yhtään mitään.
Tuttuja kylähulluja ei tietenkään ihmetelty. Kuten ei
nykyäänkään ihmetellä yksinpuhujia. Handsfreehän heillä tänä
päivänä on. Ja jos ei olekaan, ei silti erotu enää joukosta.
Kaikki kuitenkin olettavat, että meneillään on puhelu toisen
ihmisen kanssa.
Handsfree -oletuksella ratsastan autoillessani yksin valoisaan
aikaan, sillä laulelen ajaessani useimmiten antaumuksella. Koska
vastaantulijat saattavat noteerata ammollaan liikkuvan suun, painan
samalla ovelasti toista korvaani kädelläni ja huijaan näin
pitäväni handsfreetä paremmin korvalla. Luulevat sitten
vastaantulijat, että siinä on vähän kiivassanaisempi puhelu
meneillään, kun tykitän täysillä naitvissii, vilkkumaata tai
muuta menevää nuorisomusiikkia.
Toki tuota handsfree -hämäyskikkaa voi käyttää muulloinkin.
Höpöttelen paljon itsekseni tai robotti-imurille tai pihan
eläimille ja ihmisten ilmoille lähtiessäkin höpöttäminen jää
helposti päälle. Jos huomaan ajoissa puhuneeni itsekseni julkisella
paikalla, painan nopeasti käden korvalle peittämään puuttuvaa
handsfreetä ja sanon kuuluvalla äänellä: NYT KUULUU HUONOSTI,
LOPETETAAN, SOITAN SULLE MYÖHEMMIN. Ja sujautan kuvan (alla)
handsfreen nopeasti taskuuni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti