perjantai 23. syyskuuta 2016

Kanssakulkijat ja -puhujat

Ajellessani eilen Kemin keskustaan huomioni kiinnittyi pyörätiellä kävelevään oudosti käyttäytyvään nuoreen mieheen. Hän ei kuitenkaan näyttänyt varsinaisesti pelottavalta. Vaatteetkin olivat täti-ihmisen silmään siistit ja hiusten malli varmaankin varsin trendikäs. Mietin hetken, että onko minulla niin vahva intuitio, että yksinkertaisesti vaan aistin nuorukaisessa jotain sisäistä hämäryyttä.


Sitten sen tajusin: Nuorukaisella ei ollut kädessään älylaitetta! Enkä huomannut kuulokkeitakaan korvissaan! Siinä vaan käveli rauhallisesti molempia käsiään heilutellen ja avoimesti ympäristöään tarkkaillen. Varmasti noteerasi vastaantulevan pyöräilijänkin! Todella outoa. Ehkä sittenkin vähän pelottavaa?


Havainnostani sitten herkistyin muistelemaan omaa nuoruuttani, kuten ikäiselläni ihmisellä tapana on: Kun minä olin nuori – siinä buurisotien tienoilla – tilanne oli päinvastainen. Jos tiellä tuli vastaan ihminen, joka tuijotteli esinettä kädessään, hän oli todennäköisesti pahasti reitiltään eksynyt suunnistaja (suunnistustaitonsa ja silti sitkeän lajiyrityksensä tuntien olisin voinut törmätä maantiellä nykyiseen mieheeni niin). Tai sitten hän oli turisti paperi(!)kartta kädessään. Tosin turistit olivat aika harvassa 70-luvun Simossa. Yhden kerran Simoniemeen eksyi kaksi saksalaista turistityttöä. Viihdytimme heitä ystäviemme kanssa esittelemällä metsää, merta ja maitolaitureita. Hyvin viihtyivät. Monta tuntia.


Jos nuoruudessani joku kanssakulkija puhui itsekseen, kyseessä oli luonnollisesti jonkinasteinen kylähullu. Jos yksinpuhuja ei ollut tuttu kylähullu, piti vähän varautua, pitää piikkarit spurttivalmiina ja vaihtaa toiselle puolen tietä. Ja varsinkin kannatti olla varuillaan, jos kyseinen henkilö näytti jahtaavan jotain otuksia, vaikkapa pokemoneja. Joista me muut emme tienneet silloin yhtään mitään.


Tuttuja kylähulluja ei tietenkään ihmetelty. Kuten ei nykyäänkään ihmetellä yksinpuhujia. Handsfreehän heillä tänä päivänä on. Ja jos ei olekaan, ei silti erotu enää joukosta. Kaikki kuitenkin olettavat, että meneillään on puhelu toisen ihmisen kanssa.


Handsfree -oletuksella ratsastan autoillessani yksin valoisaan aikaan, sillä laulelen ajaessani useimmiten antaumuksella. Koska vastaantulijat saattavat noteerata ammollaan liikkuvan suun, painan samalla ovelasti toista korvaani kädelläni ja huijaan näin pitäväni handsfreetä paremmin korvalla. Luulevat sitten vastaantulijat, että siinä on vähän kiivassanaisempi puhelu meneillään, kun tykitän täysillä naitvissii, vilkkumaata tai muuta menevää nuorisomusiikkia.

Toki tuota handsfree -hämäyskikkaa voi käyttää muulloinkin. Höpöttelen paljon itsekseni tai robotti-imurille tai pihan eläimille ja ihmisten ilmoille lähtiessäkin höpöttäminen jää helposti päälle. Jos huomaan ajoissa puhuneeni itsekseni julkisella paikalla, painan nopeasti käden korvalle peittämään puuttuvaa handsfreetä ja sanon kuuluvalla äänellä: NYT KUULUU HUONOSTI, LOPETETAAN, SOITAN SULLE MYÖHEMMIN. Ja sujautan kuvan (alla) handsfreen nopeasti taskuuni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti