Hiihtokauden päätös(kö?)

Tämä on kummallinen kevät. Hiihtokausi vaan jatkuu ja jatkuu. Olen ollut päättämässä kautta jo monta kertaa, mutta hetken säikäytyksen jälkeen kelit vaan paranee. Hiihtokauden päättämiseksi korkkaamme yleensä mieheni kanssa skumppapullon. Tänä keväänä on mennyt paljon skumppaa. Onneksi se on hyvää eikä korkkaaminen siten ole suinkaan vastenmieleistä.


Viikko sitten (22.4.) olin aivan varma, että hiihdimme silloin kevään viimeisen reissun. Tuolloinen kelin raskaus paluumatkalla toi erittäin autenttista viimeisen lenkin tuntua. Ystäväni soitti kuitenkin toissapäivänä ja kertoi Takajärven metsäladun olevan vielä mainiossa kunnossa ja kelin aamuisin hyvän. Tämä samainen ystäväni kertoi minulle alkutalvesta, että luistelusukset kannattaa voidella pikavoiteella, jolloin luisto paranee helposti. Vähän nolottaa, etten ollut itse sitä älynnyt, ammattilainen sentään.


Kävin sitten eilen hiihtämässä Takajärvellä mielestäni taas talven viimeisen lenkin. Ei mikään VAU-keli, mutta ihan hiihdettävä. Illalla vietimme luonnollisesti hiihtokauden päättäjäiset. Tämä aamu oli eilistä kylmempi ja aurinkoisempi, joten taas oli lähdettävä. Nyt oli kyllä VAU-keli. Osan matkaa suorastaan AIVAN MAHTAVAA -keli (meidän ammattilaisten sanastoa). Kemin hiihtäjät olivat aivan villinä ja heitä tupsahteli ladulle sieltä sun täältä sivuladuilta ja metsästä ruuhkaksi asti. Väistellä ja jarrutella piti.


Itsekin riehaannuin (menikö mahdottomiin?) - hiihdin Takajärven lenkkiä VÄÄRIN PÄIN. Myötäpäivään! Kerran aikaisemmin olen alkutalvesta veritankkaushuuruissani kiertänyt noin päin ja taas sen tein! Vappuko se tekee ihmisestä tällaisen anarkistin? Vaviskaa teekkarit! Teidän Vappu-tempauksenne eivät tunnu missään tämän hurjuuden rinnalla! Adrenaliinit kuohuu veressä vieläkin.

Illalla hiihtokauden päättäjäiset. Varmuuden vuoksi. Huomisen kelistä kun ei voi tietää.


Lähden tästä nyt ostamaan lisää skumppaa, hiihtokausi saattaa päättyä vielä monta kertaa tänä keväänä. Ja Vappukin tulossa.


Mukavaa Vappua ja hyviä hiihtokelejä siis kaikille! Pitäkää huolta!

Halosen mutka

Lapsuuden kotini on vanhan kylätien mutkassa. Ennen tiet tehtiin mutkaisiksi kiertämään taloja ja tientekijöille hankalia maastokohtia. Ei kyläteiden takia räjäytelty kallioita. Tosin ei niitä näillä lakeuksilla oikein räjäytettäväksi riitäkään. Ainoa kallio, jonka lapsuudenkotikylälläni tiedän, on Alminkallio, joka sitten olikin todella korkea. Monet sukset saatiin siellä katkaistua.


Itäsuomalainen ystävämme ei tosin ollenkaan vaikuttunut Alminkallion hurjuudesta sen nähtyään. Hänelle oli kerrottu mahtipontisia juttuja erilaisista vapaalaskuista, joita sen laelta olimme lapsina tehneet. Hyppyreitäkin siinä oli. Ja katajapensaita, joiden läpi piti laskea. Kun paikallinen ystäväni sitten aikuisena lähti itäsuomalaiselle miehelleen Alminkalliota esittelemään, sitä ei meinannut löytyä! Useampaan kertaan piti hiihdellä jokea pitkin, jotta kallion rannalta lopulta bongasi. Onko sitä räjäytetty matalammaksi? Ei siitä silti luultavasti uskaltaisi vapaalaskea alas. Tai jos uskaltaisi, sukset ja sauvat luultavasti menisivät poikki. Ja kaikki luut.


Mutta se lapsuudenkotini tienmutka – Halosen mutkanakin tunnettu – sen sijaan on vaarallinen edelleen. Kotini sijaitsee mutkan ulkokurvissa. Vanhan talon ja tien väliin on noin sata vuotta sitten istutettu viinimarjapensaita, jotka istutusaikaan eivät kärsineet liikenteestä. Päinvastoin - jos jokunen hevosen paska vierähti tieltä pensaiden juuriin, se oli vaan hyvästä. Nykyliikenteen päästöt eivät ole hyvästä, mutta ei niin vanhoja pensaita kannata siirtääkään. Marjanpoimijalla on vaan vähän kuumottavaa, kun tiesorat ropisevat niskaan.

Virallisen talven katsotaan alkavan siitä, kun ensimmäinen onnikka on viinimarjapensaissamme. Taikka vaihtoehtoisesti sisäkurvin ojassa naapurin puolella. Nykyään tie on asfalttia. Aiemmin, kun se oli soratie, tontillemme lenteli enemmän myös henkilöautoja. Eräänä juhannuksena pieni henkilöauto oli lentänyt katon kautta kerien pihallemme. Vanhempani juoksivat hädissään katsomaan, miten kävi. Autossa oli vanhempi pariskunta, jotka huolehtivat vaan, miten juhannuslohelleen kävi. Lohi oli vahingoittumaton, niin onneksi myös pariskunta. Auto sen sijaan lommoutui pahanlaisesti.


Autoja mutka on lommouttanut aika paljon, mutta onneksi kukaan ihminen ei ole siinä loukkaantunut. Fyysisesti. Naapurin sisaruksille saattoi pientä henkistä hittiä tulla, kun isoveli halusi opettaa pikkusiskolleen autolla ajamista. Hän sai nerokkaan idean aloittaa opetus käskyttämällä sisarensa peruuttamaan Ladansa pihaltamme tielle. Mutkaan päin. Vaikeaa kokeneemmallekin kuskille. Pitää toimia rivakasti, sillä näkyvyys on huono ja mutkasta saattaa nopeasti tulla auto. Pikkusisko käynnisti Ladan ja yritti, mutta auto sammui. Keskustelunsa oli aika kovaäänistä. Isoveli neuvoi painamaan enemmän kaasua. Muutaman sammumisen jälkeen ja selväsanaisen ohjeistuksen saattelemana pikkusisko painoi reilusti kaasua. Niin reilusti, ettei tielle pompsahdettuaan ehtinyt kääntää rattia ja auto pyörähti ympyrän ja samalla vauhdilla perä edellä ojaan. Marjapensaaseemme luonnollisesti. Keskustelun volyymi ei yhtään alentunut. Kun totesimme, että kukaan ei loukkaantunut (fyysisesti), yritimme pysyä vakavina, jotta henkisetkin loukkaantumiset minimoitaisiin. Ei ehkä ihan onnistuttu.


Eräänä syysiltana marjapensaisiimme lensi hirvi. Se oli ollut viimeisellä matkallaan hirvestäjien peräkärryssä, mutta kiinnitykset pettivät, tilannenopeus sikaanissa oli liian kova ja silloin lensi hirvi. Onneksi ei lentänyt viinimarjanpoiminta-aikaan.

Pääsiäinen

Hyvää pääsiäistä molemmille lukijoilleni! 

Ehkä ensi perjantaina taas kirjoittelen jotain.

Hiihtokausi päättynee

Hiihtokausi alkaa olla loppusuoralla. Kaunissäinen talvi on ollut, paljon aurinkoa. Aurinkoisiin säihin tottuu niin, että kun on välillä pilvinen ilma, mietityttää, voiko edes lähteä hiihtämään. Mutta pilviselläkin säällä voi hiihtää. Olen testannut. Oikein lämpimällä ilmalla hiihtokeli jopa pysyy parempana pilvisellä säällä, kun aurinko ei pääse muhjuuttamaan (meidän ammattihiihtäjien sanastoa) latuja ja baanoja.


Olimme muutaman päivän Ylläksellä korkeanpaikan läskileirillä ja vaihteluna hiihtoon vaelsimme yhden päivän lumikengillä. Alkumatkan taivalsimme metsässä umpihangessa. Ei ole helppo laji sekään. Raskaan etenemisen lisäksi piti keskittyä, ettei vaan kaatuisi. Jos tuiskahtaisin umpihankeen, en varmasti pääsisi ylös ennen kuin lumet sulavat. Jos olisin kaatunut, retkiseurueeni lupasi kyllä ystävällisesti jättää minulle makkaran ja ehkäpä mehupullonkin ja potkia lunta päälle kiepiksi. Ja tulla toukokuun loppupuolella hakemaan. On turvallista harrastaa, kun mukana on luotettavia kavereita.









Olin kokemattomuuttani (tässä lajissa en ole ammattilainen) valinnut huonot kengät lumikenkäilyyn ja jättänyt huolimattomuuttani varpaankynnet leikkaamatta, joten kynsi painoi varvasta kivuliaasti koko alkumatkan. Odotin pääseväni laavulle laastaroimaan varpaan, siksi kyselin tiheänlaiseen mieheltäni, joka garmineineen toimi reissun välimatkavastaavana, että kuinka paljon on vielä matkaa laavulle. Kun matkaa oli kolmannen kyselyni jälkeen taas 200 metriä, alkoi epäilyttää joko välimatkavastaavan tai suuntavastaavan luotettavuus. Etenimme kuitenkin. Kiersimmekö siis kehää laavun ympärillä vai tulinko huijatuksi, jotta en kitisisi (pois se minusta!)? Vai onko Ylläksellä tosiaan joka paikkaan koko ajan 200 metriä?



Lopulta laavu kuitenkin löytyi ja sain varpaan paikattua. Makkarat ja kaakaot luonnollisesti nautimme, olihan kyse läskileiristä. Loppumatka olikin lapsellisen helppoa taivallusta pitkin leveäksi ja kovaksi ajettua lumikenkämoottoritietä. Aivan maisemia ehti ihailemaan, niin helppoa oli. Alkumatkan raskauden vuoksi katsoimme kuitenkin ansainneemme palautusoluet laskettelukeskuksen Hissi-Bistron terassilla. Kyllä urheilu ja ulkoilu on mukavaa!


Pikkuloman viimeisenä päivänä oli täydellinen hiihtosää: aurinkoa, lämpöä ja luistoa. Ei meinattu raskia hiihtää, jottei matka loppuisi. Ladulla kohtasimme naishiihtäjän, jolla oli pieni koira repussaan. Tässäpä uusi idea suksien ostoon! Kun myyjä kysyy painoa, voin sanoa, että painan itse noin 50 kg, mutta hiihdän aina 45kg painava koira repussani, joten täytynee ostaa noin satakiloisille tarkoitetut sukset.



En lyö suksia puuhun, kuten joku oli tehnyt, vaikka kausi loppunee. Reilun puolen vuoden päästä jatketaan!