Isä

Isä-Onni täyttäisi tänään 90 vuotta. Tai tarkkaan ottaen Matti-isänsä ja Henny-äitinsä olivat kertoneet, että oikea syntymäpäivä oli joku toinen, mutta ei se niin viikon päälle silloin ollut, kirkonkirjoihin merkittiin 21.1.1928.

psaha=pokasaha, ksaha=kaarisaha, msaha=moottorisaha, pvur=päiväurakka, halk=halkoja

Isä oli hyvä isä. Hän oli yksi kilteimmistä ja ystävällisimmistä tuntemistani ihmisistä. Isä oli huolehtivainen. Kun veljeni tai minä lainasimme isän autoa, piti aina varata vähintään varttitunti siihen, että isä esitteli auton hallintalaitteet, jotta matka sujuisi turvallisesti. Kuplavolkkarissahan oli ratin ja polkimien lisäksi lyhyet ja pitkät valot sekä vilkku. Isä esitteli aina myös lämmityslaitteen vimpstaakelit (suora lainaus) maininnalla ”ne eivät toimi”. Eivät toimineet myöhemminkään kohtaamissani kuplissa. Ovatko ne jossain kuplassa joskus toimineet?

Isän lapsuudenkoti Viantienjoella oli köyhä. Isosiskopuoli ja isovelipuoli kuolivat sota-aikana ns. lentävään keuhkotautiin. Isä ja kuusi vuotta nuorempi pikkusiskonsa Aino sijoitettiin muutaman kilometrin päähän naapuriin tartunnan välttämiseksi. Etenkin pikku-Ainon koti-ikävän käytyä ylivoimaiseksi, isä oli ottanut Ainoa kädestä ja sanonut, että nyt lähdetään kotiin. Vaara oli onneksi ohi ja kotiin kävelleet isä ja Aino säästyivät.

Sairastin itse lapsena rajun keuhkokuumeen. Toipilasaikana menin välillä piiloon yskimään, jottei isä niin huolestuisi. Aikuisena opin ymmärtämään isän huolestumisen johtuneen lapsuutensa keuhkotautipelosta. Isällä oli kyllä tehokas yskänlääke: pikiöljyllä marinoitu sokeripala imeskeltäväksi. Lääkärille lääkkeestä ei saanut mainita, mutta ei yskittänyt enää. Tyhjentäessäni kotitaloa vuosi sitten, löysin lääkekaapista pikiöljypullon. Ehkä käytän sitä seuraavan sitkaan yskän nujertamiseen.

Isä kertoi usein lapsuutensa joulusta, jolloin oli saanut lahjaksi appelsiinin. Vaikka se oli ainoa lahja, se oli ollut juhlaa! Oli myös toinen lapsuuden joulu, jolloin isälle ei ollut riittänyt yhtään lahjaa. Isä kertoi tietenkin kovasti pettyneensä ja menneensä talliin Poku-hevosen luo salaa itkemään. Poku oli ollut rakas hevonen. Isä oli yrittänyt ratsastaakin sillä, mutta niin kaveri kuin olikin, Poku ei ratsastamista sallinut. Aina kun isä oli yrittänyt kiivetä selkään, Poku oli tarttunut hampailla isän saappaan kärjestä ja nykäissyt isän maahan. Joku raja ystävyydelläkin.

13-vuotiaana isä aloitti metsätyöt ja työskenteli metsurina 45-vuotiaaksi asti, jolloin terveyssyistä siirtyi Veitsiluodon tehtaalle kirvesmieheksi. Vuonna 1955 isä asettui kotivävyksi Erkinpaikan Hellin luo Simoniemeen. Vanhaemäntä Hilja oli kuollut jo 40-luvun lopulla ja vanhaisäntä Jannekin kuoli vajaan vuoden kuluttua. Veljeni Risto syntyi 1956 ja minä 1962. Isä ja äiti rakensivat samalle tontille talon, joka valmistui jouluna 1966 ja jossa vanhempani asuivat elämänsä loppuun asti.

Urheilu, erityisesti hiihto, oli isän intohimo. Nuorena hän hiihti kilpaa ja pärjäsikin piirikunnallisella tasolla. Vanhempana hän valmensi meitä nuoria hiihtäjiä ja toimi huoltojoukoissa voitelumestarina. Äiti ja isä järjestivät parinkymmenen vuoden ajan joka kevät kotonamme Simoniemessä ”Halosen hiihdot” lähinnä lapsille, joinakin vuosina kisassa oli aikuistenkin sarjoja. Osallistujia oli aina kymmeniä. Isä ylläpiti 2,5 km:n latua lähimaastossa ja teki kisoja varten lisäksi lyhyempiä nappuloille sopivia latuja.

Totuimme veljeni ja äitimme kanssa hyvään suksihuoltoon. Latu lähti takaoven edestä, joten sukset saattoi laittaa vaikka sisällä jalkaan. Jos vähänkään vihjasimme hiihtolenkistä, isä lähti hinkkaamaan rexit tai swixit suksen pohjiin, testautti ja tenttasi, että sukset varmasti olivat hyvät. Mikään ei hänen mukaansa tapa hiihtämisen iloa niin kuin huonosti toimivat välineet ja väärä pukeutuminen. Mikä on totta.

Isä halusi kaikille hyvää. Meille lapsille hän tasoitteli tietä ja jopa kehui ja kannusti, vaikka meidän lapsuutemme aikaan se oli vähän kiellettyä. Lapsi menee pilalle, jos häntä kehuu. Aikuisena olen miettinyt, että isä käsitteli sillä tavalla oman köyhän lapsuutensa traumoja. Hyvällä tavalla. Miniän ja vävyn isä otti sydämellisesti osaksi perhettä ja lapsenlapset sulattivat sydämensä täysin.

Isä sairastui Alzheimeriin noin 70-vuotiaana. Kun diagnoosi oli jo tehty, mutta kunto kohtuullinen, isä yritti vielä mieheni avuksi harvennushakkuisiin, kuten aina aiemminkin. Harvennustyömaalle oli muutaman kilometrin kävelymatka metsätietä pitkin. Isä oli tullut metsässä jo työskennelleen mieheni luo kantaen raskasta raivaussahaa ja muuta välineistöä. Ennen helposti sujunut reitti oli nyt vienyt voimat. Isä oli istunut nuotiolle ja hyvin murheissaan todennut miehelleni, että ”Et usko, kuinka vituttaa”.  Isä, joka ei juuri koskaan kiroillut. Liikuttunut mieheni tarjosi isälle kipinämikon paikkaa, joka on talvisissa metsätöissä tärkeä. Ja erityisen tärkeää on nuotiokeskustelu. Se oli isän viimeinen metsätyö.

Pikkuhiljaa isä hiipui pois. Huumorintaju, joka oli isän leimallinen luonteenpiirre, pilkahteli viimeiseen asti. Isä oli jo vuodepotilaana eikä juurikaan reagoinut mihinkään. Kertoilin hänelle lastemme kuulumisia. Kerroin, että esikoisemme oli päässyt varusmiespalvelukseen Lapin sotilassoittokuntaan. Aprikoin isälle, että onkohan perinyt häneltä musikaalisuutensa. Että onko käynyt niin kuin miehelleni, joka epäilee lasten perineen kaiken musikaalisuutensa häneltä. Että hänelle ei ole jäänyt mitään. Juuri mihinkään reagoimaton isäni hymyili leveästi, suorastaan naurahti. Isä oli aina sanonut, että hän ei voi tietää, osaako laulaa, koska ei ole ikinä tullut kokeilleeksi.

Isän kuolemasta tuli viime lokakuun lopulla kymmenen vuotta. Äiti-Helli nukkui pois vuosi sitten ja siunattiin isän viereen päivälleen vuosi sitten. Illalla vien kynttilän haudoilleen.

Helli ja Onni