”Köyhän perä kestää” -kirjaa viimeistellessä retkipyöräilykuume taas kesää kohti nousi. Suunnittelimme tälle vuodelle laiskan ihmisen triathlonin: Ooppelilla Kuopioon, sieltä pyörillä jotakin teitä pitkin Iittiin, Kotkaan ja rantaviivaa pitkin Helsinkiin, josta junalla paluu Kuopioon.
Sääennusteet määräsivät lähtöpäiväksi keskiviikon 5.7., jolloin hurhautimme Ooppelilla Kuopioon. Ooppeli toimi hyvin, joten matka oli niin mitäänsanomaton ja tylsä, ettei siitä ole mitään kerrottavaa. Vain yhden kerran piti Pulkkilan ABC:llä työntää Ooppeli käyntiin, sillä Pulkkilan maasto on niin tasainen, ettei löytynyt mäkistarttiin sopivaa parkkipaikkaa. Yleisöäkään ei työntöstartillemme ollut paria autokuntaa enempää.
Yövyimme Kuopion Rauhalahden leirintäalueen pienessä mökissä, joka oli vähän kälyinen, mutta ei se paljoa maksanutkaan. Lämpöasteita oli muutama, joten sänkyjen ja pöydän lisäksi ainoa varuste lämpöpatteri tuli tarpeeseen, varsinkin kun meillä on edelleen käytössämme ne liian pienet makuupussit. Emme ole vielä ehtineet ostaa uusia.
Söimme alueen ravintolassa pizzat ja vetäydyimme nukkumaan. Molemmille puolin mökkiämme oli majoittunut nuoria, jotka tekivät keskenään äänekkäästi tuttavuutta. Jos olisin ärhäkämpi, olisin voinut mennä hyssyttelemään kovaäänisille. En ole erityisen ärhäkkä ja Timo kuitenkin jo kuorsasi eikä minun untani äänet yleensä haittaa, joten en mennyt. Vaikka kello oli sentään jo vähän yli kahdeksan.
Kohtalaisesti nukutun yön jälkeen söimme aamiaisen leirintäalueen keittiössä. Hyvästelimme Ooppelin leirintäalueen viereiselle parkkipaikalle ja pakkasimme tavarat pyöriin. WC-rakennuksen edessä vanhempi herra tuli kyselemään, kuinka pitkällä reissulla olemme. Kerroimme pyöräilleemme tähän mennessä noin sata metriä, mutta että edessä pitäisi olla joitakin satoja kilometrejä.
Sää oli kylmä. Siis todella kylmä. Seitsemän astetta. Plussia kuitenkin. Tihkusade sentään onneksi loppui lähtiessämme. En ollut pakannut hiihtohanskoja turhaan mukaan. Muukin varustus oli suunnilleen sama kuin hiihtolenkeillä paitsi että persauspehmusteita ei talvella tarvitse ainakaan meren jäällä hiihtäessä.
Starttimme on aina vähän haastava. Garmin-navigaattorimme tykkää ajatuttaa pyöräilijät matkaan volttilähdöllä. Hermostuin toikkarointiin ja kysyin suuntia paikalliselta mieheltä, joka opasti täsmälleen vastakkaiseen suuntaan kuin Timon navigaattori. Närkästyneenä Timo kysyi minulta, kumpaa uskon, miestä vai navigaattoria. En vastannut mitään, mutta katsoin Timoa pitkään ja mielestäni paljonpuhuvasti. Sovun säilymiseksi suostuin vääräuskoisuuteen ja lähtemään navigaattorin perään. Ja oikeassahan se oli.
Timo oli suunnitellut reitin Puutossalmen lossin kautta Leppävirralle, josta olimme varanneet majoitukseksi Laavun (neljällä seinällä, katolla ja lattialla sentään) Mansikkaharjun leirintäalueelta. Olimme jo etukäteen päättäneet, että tänä vuonna ajamme lyhyempiä päivämatkoja, jotta iltaisin jää vähän aikaa katsella majoituspaikkakuntaa tai vaan oleilla.
Odotimme pääsevämme Lossikahvilaan pullakahveille, mutta kaikista aukiolomainoksista – jopa kahvilan vieressä olevasta – huolimatta kahvila oli kiinni! Kauhea pettymys. Ihme Tupa – nimensä veroinen. Itkeskelimme hetken kahvilan terassilla. Lossi onneksi kulki.
Oikaisimme hiekkatietä pitkin Konnuslahdelle ja sitähän ei Timon eturengas kestänyt. Kaikkien aikojen ensimmäinen rengasrikko pitkillä pyöräretkillämme. Talottomalla taipaleella jostakin käveli lupsakka mies korjausta kannustamaan. Hyvinhän se siis sujui ja matka pääsi jatkumaan.
Koko päivänä reitille ei osunut yhtään ainoaa kahvilaa! Ja pyöräilypäiviimme on AINA kuulunut päiväkahvilla käynti. Eivätkö savolaiset tiedä sitä? Mäkiä puolestaan riittää. Korkeita ja pitkiä ja monipolvisia. Hiekkatiellä ei uskalla alamäissäkään oikein päästellä, ettei lähde kulkuväline alta. Timolla meinaa väsyä jalat ja minua vaivaa kokonaisväsymys. Tekisi mieli torkahtaa, mutta ajaessa se on hankalaa. Pieni tihkusade piristää meitä välillä.
Olemme joskus pikaisesti käväisseet Leppävirralla, mutta en muistanut sen olevan noin mäkisellä ja kauniilla paikalla! Pysähdyimme korkealle sillalle valokuvaamaan maisemia ja itseämme. Päätimme leiriytyä ja peseytyä ennen ruokailua. Onneksi leirintäalueen vieressä mäen alla oli ruokapaikka, sillä en olisi jaksanut polkea enää yhtään ylämäkeä.
Leirintäalue ja pieni Laavumme olivat todella siistit ja mukavat, järvimaisemakin terassilta. Kävimme ruokailemassa Sibyllassa, ostimme seuraavan päivän eväät Lidlista ja Timo korjasi puhjenneen renkaansa vararenkaaksi. Sitten nukkumaan. Unta ei tarvinnut odotella yhtään.
Ajokilometrejä kertyi vain 65. Melkein hävettää. Tosin mäkisyys kompensoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti