Perjantai 7.7.2017
Hyvä oli Laavussa nukkua ja aamulla on virkistävää herätä
auringonpaisteeseen ja lämpimään ilmaan. Syömme buffet-aamiaisen
Mansikkaharjun päärakennuksessa moottoripyöräjengin kanssa. Ihan
puhuvat hekin vaan säästä, politiikasta ja taloudesta, eivätkä
esimerkiksi suunnittele rikoksia, kuten ennakkoluuloisena epäilin ja
siksi jutustelujaan jännittyneenä kuuntelin.
Nyt saa pukeutua aivan eri asuun kuin edellisenä päivänä,
hiihtohanskoja ei tarvita ollenkaan. Sortseja ja lyhythihaisia
tuijotellaan. Suunnitelmana on ajaa Jäppilän kautta kohti
Pieksämäkeä ja miettiä päivän aikana, mistä varaamme seuraavan
majoituksen ja mihin asti jaksamme ajaa. Tavoitteena on, että
jaksaisimme ajaa majoitukseen saakka.
Alkumatkan maasto on kohtalaista, mutta ei kauaa. Tappomäkiä
alkaa olla niin tiheään, että etenemme kuin Ooppelilla konsanaan –
kolmen kilometrin välein pitää pysähdellä levähtämään ja
jäähdyttelemään. Vaikka lämpöasteita ei ole kuin parikymmentä,
se tuntuu ylämäissä asfalttia vasten vähintään
viideltäkymmeneltä. Melkein alan kaivata eilisen kymmentä astetta.
Mutta en ihan.
Saavumme Sorsakoskelle, mutta keskitymme mäkien laskemiseen ja
nousemiseen niin että ohitamme vahingossa keskustan, jonne olisi
pitänyt vähän koukata. Mietimme mäen päällä, palaammeko
takaisin. Emme palaa, saman mäen kiipeäminen uudelleen ei
kiinnosta. Sen sijaan pidämme pienen vilttitauon (makoilua
piknik-peitolla) pyörätien viereisellä nurmikolla. Siinä
puhallellessamme paikallinen rouva kävelee ohi ja kysyy, mistä
kaukaa olemme tulossa. Itsestämme tuntuu, että olemme jo tehneet
melkoisen ajosuorituksen ja kerromme, että Leppävirralta olemme
tänään ajaneet. Rouva ei isommin suoritustamme taivastele,
toivottaa hyvää matkaa ja jatkaa omaa matkaansa. Huomaamme, että
olemme ajaneet nippanappa 10km, joten ei se kovin merkittävä
suoritus kyllä ole. Paikalliset pyöränkäyttäjät tuskin
pysähtyvät tien viereen makaamaan moisen etapin jälkeen.
Jatkamme kohti Jäppilää, josta löydämme viehättävän Tahon
Cafen järven rannalta. On kyllä hyvä, että kahviloihin on
opasteita teiden varsilla, muuten ne jäisivät helposti löytymättä
ja käymättä. Toki kahviloita voi kysellä, jos paikallisia
sopivalle hollille sattuu, mutta helpompi on bongata opasteita. Tuuli
on aika railakas, mutta lämpimällä sisäpihalla tarkenee hyvin
kahvitella. Pääskyset suhahtelevat päiden vierestä, taitaa olla
pesä jossain lähistöllä.
Ja mäet jatkuvat, kyllästyttääkin vähän: miksi pitää olla
niin paljon mäkiä, joku kohtuus voisi maastossakin olla! Olimme
ajatelleet, että matka Pieksämäelle on liian lyhyt päiväreissuksi,
mutta nyt se alkaa tuntua juuri sopivalta etapilta.
Keskustelemme taas mäkiajotekniikasta. Siis siitä usein
mainitsemastani, että minä haluaisin ottaa ennen ylämäkeä pitkän
ja kovan vauhdin ja päästä sen avulla mäen päälle pikku hiljaa
vaihteita pienentäen. Timo ajelee hissukseen voimia keräillen mäen
alle, vaihtaa pienen vaihteen ja alkaa sotkea tuhat kertaa minuutissa
ja polkee aluksi melkein paikallaan, mutta jatkaa samalla
kierrosnopeudella helposti ylös asti. Haluan kuitenkin ajaa
peesissä, koska se on kaiken kaikiaan helpompaa, joten jos en muista
tai ehdi jättää tarpeeksi pitkää välimatkaa Timoon ennen
ylämäkeä, joudun lähes pysähtymään mäen alla ja ajamaan
samalla taktiikalla kuin Timo. Paitsi, etten jaksa polkea riittävän
nopesti ja irvistelen sitten mutkitellen ja kiroillen sinnillä
loppumäen, sillä pysähtyminen ja raskaslastisen pyörän
taluttaminen ylämäkeen on vielä raskaampaa kuin polkeminen.
Asfalttitiellä metallipohjakengätkin lipsuvat. Timokin vihdoin
uskoo minun mäkiajotaktiikkani hyvät puolet ja kokeilee sitä aina
välillä, jolloin perässäajokin helpottuu.
Timon pyörästä irtosi eilisessä renkaanvaihtohässäkässä
taustapeili, joten Timo ei voi niin helposti ihailla minun ajoani.
Huutelen välillä, että polje lujempaa, ettei minun tarvitse
jarruttaa. Timo ehdottaa, että huutamisen sijaan rimpauttaisin
kelloa. Sepä onkin hyvä idea. Kun huomaan sen toimivan, huvittelen
ajan kuluksi itseäni silloin tällöin matkan aikana rimpauttamalla
kelloa, vaikken lujempaa tulisikaan. On hauskaa seurata, miten saan
pienellä eleellä miehen vinttaamaan todella nopeasti.
Pysähdymme Pieksämäellä helteiselle huoltoaseman terassille
selvittelemään yösijaa. Timo hakee sisältä kahvit ja jätskit.
Timon automatkalla kipeytynyt kantapää vaikeuttaa kovasti kävelyä
- ei onneksi haittaa pyöräilyä. Kävelynsä on niin vaikean
näköistä, että ystävällinen kahvilamyyjä tarjoutuu kantamaan
ostostarjottimen ulos. Se kyllä helpottaa kovasti Timoa, jonka pitää
ehtiä vielä kinkata vessaankin ennen kuin housut kastuvat.
Auto ajaa viereemme terassille ja miehet sen sisällä kyselevät
matkastamme. Ihmettelevät kovasti touhuamme. Kieltämättä päivän
mäkimäärän jälkeen itsekin ihmettelemme samaa.
Varaan majoituksen hotelli Savon Solmusta, joka on hienolla
paikalla Pieksänjärven rannalla. Vaikka hotellin yleisilme on jo
vähintäänkin kulahtanut, huone on siisti ja mikä parasta, siihen
kuuluu järvelle avautuva iso ikkuna ja parveke. Hotellissa on
alkamassa Blues&Beach -tapahtuma, joka sinänsä olisi ihan
kiinnostava, mutta käytyämme syömässä hyvin thai-ravintola
Anassa ja palautusoluilla Irish Pub Mollyssa ja kauniin illan
houkuttelemana vielä hotellin terassillakin, emme jaksa mitään
muuta ajatellakaan kuin nukkumista.
Päivän ajomatkaksi kertyi vain 48 km. Mäkisyyttä kuvaa se,
että maksiminopeudeksi nousi jossain (ala)mäessä 49km/h, nousua
päivän aikana oli 1886m ja laskua 1890m.
Täällä odotellaan jatkoa mukaville tarinoille. Itsekseni hihitellyt sinun jutuille, sohvalta tullut niitä viipyileviä...katseita. terv simoniestä
VastaaPoistaKiva kuulla! Vähän hitaasti kirjoittelen, koska kesä on niin äärettömän kiireistä aikaa... mutta päivä 3 on nyt julkaistu
VastaaPoista