Pyöräreissu 2017, päivä 2: Leppävirta - Pieksämäki

Perjantai 7.7.2017


Hyvä oli Laavussa nukkua ja aamulla on virkistävää herätä auringonpaisteeseen ja lämpimään ilmaan. Syömme buffet-aamiaisen Mansikkaharjun päärakennuksessa moottoripyöräjengin kanssa. Ihan puhuvat hekin vaan säästä, politiikasta ja taloudesta, eivätkä esimerkiksi suunnittele rikoksia, kuten ennakkoluuloisena epäilin ja siksi jutustelujaan jännittyneenä kuuntelin.


Nyt saa pukeutua aivan eri asuun kuin edellisenä päivänä, hiihtohanskoja ei tarvita ollenkaan. Sortseja ja lyhythihaisia tuijotellaan. Suunnitelmana on ajaa Jäppilän kautta kohti Pieksämäkeä ja miettiä päivän aikana, mistä varaamme seuraavan majoituksen ja mihin asti jaksamme ajaa. Tavoitteena on, että jaksaisimme ajaa majoitukseen saakka.


Alkumatkan maasto on kohtalaista, mutta ei kauaa. Tappomäkiä alkaa olla niin tiheään, että etenemme kuin Ooppelilla konsanaan – kolmen kilometrin välein pitää pysähdellä levähtämään ja jäähdyttelemään. Vaikka lämpöasteita ei ole kuin parikymmentä, se tuntuu ylämäissä asfalttia vasten vähintään viideltäkymmeneltä. Melkein alan kaivata eilisen kymmentä astetta. Mutta en ihan.


Saavumme Sorsakoskelle, mutta keskitymme mäkien laskemiseen ja nousemiseen niin että ohitamme vahingossa keskustan, jonne olisi pitänyt vähän koukata. Mietimme mäen päällä, palaammeko takaisin. Emme palaa, saman mäen kiipeäminen uudelleen ei kiinnosta. Sen sijaan pidämme pienen vilttitauon (makoilua piknik-peitolla) pyörätien viereisellä nurmikolla. Siinä puhallellessamme paikallinen rouva kävelee ohi ja kysyy, mistä kaukaa olemme tulossa. Itsestämme tuntuu, että olemme jo tehneet melkoisen ajosuorituksen ja kerromme, että Leppävirralta olemme tänään ajaneet. Rouva ei isommin suoritustamme taivastele, toivottaa hyvää matkaa ja jatkaa omaa matkaansa. Huomaamme, että olemme ajaneet nippanappa 10km, joten ei se kovin merkittävä suoritus kyllä ole. Paikalliset pyöränkäyttäjät tuskin pysähtyvät tien viereen makaamaan moisen etapin jälkeen.

Jatkamme kohti Jäppilää, josta löydämme viehättävän Tahon Cafen järven rannalta. On kyllä hyvä, että kahviloihin on opasteita teiden varsilla, muuten ne jäisivät helposti löytymättä ja käymättä. Toki kahviloita voi kysellä, jos paikallisia sopivalle hollille sattuu, mutta helpompi on bongata opasteita. Tuuli on aika railakas, mutta lämpimällä sisäpihalla tarkenee hyvin kahvitella. Pääskyset suhahtelevat päiden vierestä, taitaa olla pesä jossain lähistöllä.

Ja mäet jatkuvat, kyllästyttääkin vähän: miksi pitää olla niin paljon mäkiä, joku kohtuus voisi maastossakin olla! Olimme ajatelleet, että matka Pieksämäelle on liian lyhyt päiväreissuksi, mutta nyt se alkaa tuntua juuri sopivalta etapilta.

Keskustelemme taas mäkiajotekniikasta. Siis siitä usein mainitsemastani, että minä haluaisin ottaa ennen ylämäkeä pitkän ja kovan vauhdin ja päästä sen avulla mäen päälle pikku hiljaa vaihteita pienentäen. Timo ajelee hissukseen voimia keräillen mäen alle, vaihtaa pienen vaihteen ja alkaa sotkea tuhat kertaa minuutissa ja polkee aluksi melkein paikallaan, mutta jatkaa samalla kierrosnopeudella helposti ylös asti. Haluan kuitenkin ajaa peesissä, koska se on kaiken kaikiaan helpompaa, joten jos en muista tai ehdi jättää tarpeeksi pitkää välimatkaa Timoon ennen ylämäkeä, joudun lähes pysähtymään mäen alla ja ajamaan samalla taktiikalla kuin Timo. Paitsi, etten jaksa polkea riittävän nopesti ja irvistelen sitten mutkitellen ja kiroillen sinnillä loppumäen, sillä pysähtyminen ja raskaslastisen pyörän taluttaminen ylämäkeen on vielä raskaampaa kuin polkeminen. Asfalttitiellä metallipohjakengätkin lipsuvat. Timokin vihdoin uskoo minun mäkiajotaktiikkani hyvät puolet ja kokeilee sitä aina välillä, jolloin perässäajokin helpottuu.


Timon pyörästä irtosi eilisessä renkaanvaihtohässäkässä taustapeili, joten Timo ei voi niin helposti ihailla minun ajoani. Huutelen välillä, että polje lujempaa, ettei minun tarvitse jarruttaa. Timo ehdottaa, että huutamisen sijaan rimpauttaisin kelloa. Sepä onkin hyvä idea. Kun huomaan sen toimivan, huvittelen ajan kuluksi itseäni silloin tällöin matkan aikana rimpauttamalla kelloa, vaikken lujempaa tulisikaan. On hauskaa seurata, miten saan pienellä eleellä miehen vinttaamaan todella nopeasti.


Pysähdymme Pieksämäellä helteiselle huoltoaseman terassille selvittelemään yösijaa. Timo hakee sisältä kahvit ja jätskit. Timon automatkalla kipeytynyt kantapää vaikeuttaa kovasti kävelyä - ei onneksi haittaa pyöräilyä. Kävelynsä on niin vaikean näköistä, että ystävällinen kahvilamyyjä tarjoutuu kantamaan ostostarjottimen ulos. Se kyllä helpottaa kovasti Timoa, jonka pitää ehtiä vielä kinkata vessaankin ennen kuin housut kastuvat.


Auto ajaa viereemme terassille ja miehet sen sisällä kyselevät matkastamme. Ihmettelevät kovasti touhuamme. Kieltämättä päivän mäkimäärän jälkeen itsekin ihmettelemme samaa.


Varaan majoituksen hotelli Savon Solmusta, joka on hienolla paikalla Pieksänjärven rannalla. Vaikka hotellin yleisilme on jo vähintäänkin kulahtanut, huone on siisti ja mikä parasta, siihen kuuluu järvelle avautuva iso ikkuna ja parveke. Hotellissa on alkamassa Blues&Beach -tapahtuma, joka sinänsä olisi ihan kiinnostava, mutta käytyämme syömässä hyvin thai-ravintola Anassa ja palautusoluilla Irish Pub Mollyssa ja kauniin illan houkuttelemana vielä hotellin terassillakin, emme jaksa mitään muuta ajatellakaan kuin nukkumista.

Päivän ajomatkaksi kertyi vain 48 km. Mäkisyyttä kuvaa se, että maksiminopeudeksi nousi jossain (ala)mäessä 49km/h, nousua päivän aikana oli 1886m ja laskua 1890m.