Pyöräreissu 2017, kotia kohti

Tiistai 18.7.2017


Seikkailtuamme Helsingissä muutaman päivän ostamme liput tiistaiaamuiseen Kuopion junaan. Ostan liput soittamalla, sillä pyöräpaikkojen varaaminen netissä vähän kangertaa. Saamme istumapaikat pyörien viereisestä lemmikkieläinvaunusta. Junien istumapaikat ovat nykyään tarkkaan profiloituja, meille osoitettiin vanhan miehen ja lihavan naisen paikat. Sopiva niissä on istua.

Salakuuntelemme matkan ratoksi kanssamatkustajan vuodatusta konnarille. Koiran ja lasten kanssa matkustavan henkilön mielestä vaunu on pöyristyttävän sotkuinen, niin sotkuinen, että he tuskin voisivat siinä eväitäänkään nauttia. Matkustaja näyttää puhelimestaan kuvia myös edellisestä matkastaan neljän vuoden takaa, silloinkin oli ollut pöyristyttävän sotkuista. Konnari ei vaikuta kovin kiinnostuneelta noista lähihistorian kuvista. Niin sitkaasti kovia kokenut matkustaja kuitenkin tykittää, että saa lopulta lahjakortin ravintolavaunuun. Me emme huomaa mitään sotkua. Päinvastoin, meistä vaunu on siisti varsinkin lemmikkieläinvaunuksi. 


Mukavaa katsella junan ikkunasta osittain samoja maisemia, joita olimme juuri pyöräilleet. Emme ole aiemmin tätä rataa matkustaneetkaan. Saavumme Kuopioon puolenpäivän maissa. Sää on todella kuuma ja aurinkoinen, mutta mustia ja uhkaavia ukkospilviä on joka puolella. Täytyy pitää kiirettä, jotta ehtii polkea Rauhalahteen ennen sadetta.


Startti aiheuttaa taas päänvaivaa ja pientä säksätystä. Navigaattori näyttää eri suuntaa kuin vaistoni ­- joka ei ole aivan luotettava sekään. Poljemme muutaman korttelin ja pysähdyn kysymään vastaan tulevalta rouvalta tietä. Rouva seisoo hetken hiljaa ja näyttää, ettei hän aio sano mitään, mutta sitten alkaa ohjetta pulputa. Tarkkaan ja seikkaperäisesti kuopiolainen neuvoo tien. Lumoudun ja vakuutun ohjetulvasta, mutta unohdan jo ensimmäisen käännöksen jälkeen loput ohjeet, joten seuraamme taas navigaattoria.


Mäkiä riittää täälläkin. Hurhautamme jossakin alamäessä sen risteyksen ohi, josta olisi pitänyt kääntyä vasemmalle ja eksymme vähän. Ei se muuten haittaisi, mutta ukkospilvet hipovat jo niskaa. 

Olemme väärällä puolella viitostietä. Lopulta löydämme siltarummun, jonka kautta kömyämme Rauhalahden puolelle. Vähän jännittää, odottaako Ooppeli meitä vai onko sen voro vienyt. Ei ollut. Siellä se nököttää samassa paikassa – riemullinen jälleennäkeminen! Ja aurinkokin vielä paistaa, joten ehdimme kastumatta pakata pyörät ja tavarat autoon ja käydä leirintäalueen terassilla juomassa kahvit härpäkkeineen. Lämpötila on kolmenkymmenen asteen tienoilla, sää on todella painostava.













Ooppeli hörähtää käyntiin. Avaimella virtalukosta. Suuntaamme kohti pohjoista ja silloin alkaa sataa ja ukkostaa. Sade on niin voimakas, että Siilinjärvellä meidän on pakko pysähtyä pari kertaa tien reunaan, koska emme näe mitään. Tai sen verran näemme, ettemme ole ainoat pysähtyneet. Miten hyvä tuuri, että ehdimme pyöräillä tämän sään alta pois! Kaikki kaksipyöräiset eivät ehtineet.

Täytyy kyllä olla onnellinen myös siitä, että Ooppelissa on pitävä katto. Ja seinät. Ei kastuta yhtään, vaikka sade on todella rankka. Kun se vähän hellittää, jatkamme matkaa Iisalmeen, jossa on tankattava. Suoritamme lentokonetankkauksen eli emme sammuta moottoria tankatessa. Pysäytämme ooppelin sentään. Jopa meitä nolottaisi, jos Ooppeli ei tankkauskatoksessa käynnistyisi ja joutuisimme käynnistämään sen työntämällä tai konepellin alta. Huoltoaseman piha on mäkinen, joten kahvittelun jälkeen on lapsellisen helppoa startata alamäkilähdöllä. Ei huomaa iisalmelaiset mitään outoa lähdössämme.


Loppumatka menee hyvin, paitsi että Oulun jälkeen huomaamme, että eturenkaat ovat kuluneet aivan sileiksi. Aurauskulmat ovat kuulemma pielessä. En hengitä loppumatkalla, toivon, ettei ala sataa ja että renkaat kestävät kotiin asti.


Kestivät.

Pyöräreissu 2017, päivä 9: Porvoo - Helsinki

Perjantai 14.7.2017


Niin sikeästi nukuimme yön, ettemme kuulleet isäntäväen aikaisia töihin lähtöjä ollenkaan, vaan heräilemme vasta kahdeksan maissa. Teemme pitkästä aikaa itse aamiaisen, jonka jälkeen pakkailemme pyörät ja tarkistamme moneen kertaan, että asunnon ikkunat ja ovet ovat varmasti kiinni.

Päivä on taas aurinkoinen ja päätämme edetä reissun viimeisen pyöräilyetapin hiljalleen, sillä seuraavakin yöpaikka ottaa meidät vastaan mihin aikaan vaan. Ystävämme neuvoi minulle alkureitin puhelimitse, mutta navigaattoriahan se taas on uskottava ja se opastaa meidät osittain eri kautta. Kiusaako se tekee, sillä se löytää reitin, jonka hiekkatiellä on pystysuora mäki? Onneksi mäki ei ole kovin pitkä, mutta aamutuimaan, kun pumppuni ei vielä ehdi mukaan, sekin tuntuu riittävän pahalta.


Kuulostanee siltä, että minulle on kehittynyt ylämäkikammo? Mikä on totta. Mukavaa asua Meri-Lapissa, jossa on keskimäärin yksi mäki per kunta. Kemissä on Rovan mäki ja Torniossa on Puuluodon mäki, mutta Simossa ei oikeastaan ole mäkiä. Paitsi Alminkallio ja Montaja, joiden päälle juuri ja juuri pääsee kiipeämään ilman lisähappea, mutta jonne ei ole pyöräreittejä. Pekkalan mäki on siinä rajoilla. Pitää siinä vaihteita keventää, joten ehkä se tulkitaan mäeksi. Mutta missään nimessä se ei ole vaahtopursuaasuustamäki.


Liikkeellä on nyt muitakin pyöräilijöitä. Retkipyöräilijöitä vähemmän, mutta maantiepyöräilijöitä sitäkin enemmän. Heidän vauhtinsa on pääasiassa kova eivätkä he jouda retkipyöräilijöitä moikkailemaan. Tosin joukossa on niitäkin, joiden polkunopeus on hurja, mutta matka ei etene. Tekisi mieli antaa vinkki vähän raskaammaan vaihteen hyödyistä matkan joutumista ajatellen.


Nyt taas muistaa, miksi me tätä harrastamme. Ihana ilma, sopiva maasto, kauniit maisemat, yösija tiedossa sopivan matkan päässä ja kahviloita reitin varrella niin, että valitsemaan pääsee. Välillä pidämme lyhyitä juomataukoja linja-autopysäkeillä. Kuumalla auringonpaisteella ne ovat mukavia, kun pääsee vähän varjoon istumaan kunnon puupenkille.

Pysähdyskahvilaksi valitsemme Boxin Sipoossa. Se näyttää Tankki täyteen -tyyppiseltä korjaamon/huoltamon ja kahvilan yhdistelmältä. Ihana! Olen aivan varma, että tapaamme Vilenit. Timo näkee korjattavana olevan ruohonleikkurin ja muistaa, että omaamme pitää ostaa joku kalvo ja menee huoltamon puolelle kaupantekoon. Kalvo on postikortin kokoinen, joten se mahtuu matkatavaroihimme. Onneksi ei koko leikkuria innostu ostamaan.

Minä menen kahvilaan ja käännän kieleni ruotsi-asentoon, mutta vastassa onkin tutun kuuloisesti puhuva rouva. Ihastelen nostalgisesti sisustettua kahvilaa, jonka Rovaniemeltä lähtöisin oleva omistajarouva kertoo olevan aivan vasta avattu. Nautimme todella tuoreet kahvit, munkit ja voileivät terassilla ja jatkamme onnistuneen tauon ilahduttamina matkaa.

Söderkullassa ohitamme kirkon rakennustyömaan – harvemmin näkee rakenteilla olevia kirkkoja Suomessa, enemmän ovat vanhemmanpuoleisia. Pysähtelemme hörppytauoille muutamia kertoja ja ostamme vaihteeksi jäätelöt. 

Liikenne vilkastuu myös pyöräteillä, onnekseni muistin alkaa varovaiseksi, sillä kovassa alamäessä eteeni tormaa metsittyneeltä ja siksi melko huomaamattomalta sivutieltä auto. Aika lujaa tormasi, kuski ei pyöräilijöitä tarkkaillut. Suttijarrutuksen sain vetää - onneksi jarrut toimivat ja pyörä pysähtyi kokonaan. Muuten olisi pyörä pysähtynyt auton kylkeen, mutta pyöräilijä olisi saattanut jatkaa matkaa ilmateitse. Säikäytti aika lailla. Pyöräilijä häviää kolareissa, vaikka olisi oikeassakin. Toivottavasti autoilijakin säikähti sen verran, että muistaa olla jatkossa tarkkaavaisempi.


Ajelemme mukavia pyöräteitä välillä meren rannassa, välillä puiden siimeksessä ja välillä hyvinkin urbaanissa ja baarisessa Itä-Helsingin ympäristössä. Kallio lähestyy. Ajamme navigaattorin ohjein. Sen tiedot rakennus-/purkutyömaista eivät ole ihan ajan tasalla, sillä nyt menee ympäristö melko rujoksi. Timo painaa menemään samaa vauhtiaan pitkin kivilouhikkoa. Minun pitää välillä taluttaa pyörää, renkaat eivät varmasti kestäisi ryttyytystä. Timo vilahtelee betoniröykkiöiden ja kaivinkoneiden välissä, yritän pysyä perässä. Välillä pitää puikkelehtia kapeista verkkoaidan raoista, juuri ja juuri mahdun sivulaukkuineni. Itse olen sentään vähän kapeampi kuin pyöräni laukkuineen, mutta kun minun ja pyöräni pitäisi yhtä aikaa mahtua sujahtamaan, niin ei ole helppoa. Siinä mitataan, kumpi antaa periksi, teräsaita vai myöhäiskeski-ikäinen pyöräilijärouva.

Piikkilanka-aitoja ei onneksi ole, jos jotain positiivista hakee. Ne sopisivat kyllä tähän ympäristöön. En ole aivan varma, olemmeko luvallisella alueella, mutta joitakin muitakin puikkelehtijoita näkyy. Toisin kuin meillä, heillä ei ole kahdenkymmenen kilon kantamuksia mukanaan. Onneksi olemme jo sen verran tutuilla seuduilla, että osaisin maaliin ilman navigaattorimiestäni, jos hän sattuisi kokonaan katoamaan näköpiiristäni. Lopulta kuitenkin löydän ja saavutan Timon ja pääsemme oikeille ihmiskaduille! Ohittamamme alueen jälkeen Kurvi ja Helsinginkatu näyttävät kauppapuutarhalta.


Neljän tienoilla saavumme maaliin Kallioon. Siistiydymme, lepäämme hetken, käymme ostamassa ruokaa, grillaamme ja syömme hyvin ja runsaasti jälkikasvumme kanssa taloyhtiön mukavalla pihalla.


Siinä se oli taas.

Ajoimme reissun viimeisenä retkipäivänä tasan 50 kilometriä. Nousua oli 1506 metriä, lasku jäi kirjaamatta, mutta luultavasti suunnilleen saman verran kuin nousua. Keskinopeus oli reissun pienin, vauhti hyytyi maalin lähestyessä – vain 15,1 km/h.


Tähän päättyneen pyöräreissun (tietenkin ajelimme vielä Helsingissä ja paluumatkalla Kuopiossa, mutta niitä ei nyt lasketa) kokonaiskilometrimääräksi kertyi 542. Koska nuo ylämäet niin rassasivat, niin laskin myös nousut: yhteensä noin 11300 metriä. Onneksi nousu ei ollut yhtäjaksoinen.


Ensi vuonna uudestaan?

Pyöräreissu 2017, päivä 8: Pyhtää - Porvoo

Torstai 13.7.2017


Hyvin saimme yön nukuttua. Joko kummituksia ei varmoista odotuksista huolimatta ollut tai sitten ne eivät saaneet meitä hereille. Siispä hyvälle aamiaiselle hienoon ravintolasaliin.


Päätämme jättää alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneen Kotkan käymättä. Erityisesti minua alkaa ajaminen jo vähän hyydyttää, Kotkassa on Meripäivät ja siten majoitus olisi varmasti tiukassa ja aikaakin on mennyt enemmän kuin etukäteen olimme ajatelleet. Porvoo on sopivan matkan päässä ja ystävämme asuvat siellä, joten kutsumme itsemme seuraavaksi yöksi heille. He ilahtuvat kovasti. Luulemme me.


Päivästä on tulossa lämmin ja aurinkoinen. Aamu on kuitenkin vähän viileä ja asettaa aivokapasiteettimme lujille, kun yritämme päättää, millaisella asulla starttaamme. Aika kevyisiin päädymme ja alkumatka on vähän vilpoisa, mutta pian lämpenemme.


Loviisaan on parikymmentä kilometriä ja siellä on ensimmäinen pitstoppimme. Maasto on mukavan loivamuotoista ja sää juuri sopiva pyöräilyyn. Jonkin matkaa edettyämme ihmettelemme, miksi jokaisessa ohittamassamme kyltissä Loviisaan on 13 kilometriä, vaikka luulemme ajavamme reippaasti eteenpäin. Onko tässä kohti joku aikalukko, joka estää matkan lyhenemisen vai onko ”Loviisa 13” kylteistä saatu merkittävä paljousalennus? Lopulta kilometrimäärät alkavat onneksi vähentyä ja saavumme kuin saavummekin kauniiseen Loviisaan.

Ihastelemme kaupunkia ja telakoidumme rantaan Cafe Saltbodanin terassille kahvittelemaan. Vähän ihmetyttää paikallinen tapa parkkeerata pyörät, mutta kaupungissa kaupungin tavalla toki mekin. 

Loviisa houkuttaisi pidempäänkin oleiluun, mutta hetken ihasteltuamme jatkamme matkaa kohti Porvoota.


Päätämme koukata Pernajan kautta. Tie on mutkainen ja välillä semmoinen mukavan mäkinen, jossa alamäen vauhdilla pääsee seuraavan ylämäen päälle. Jos tie olisi koko ajan sellainen, tarvitsisiko ollenkaan polkea? Tulisiko pyörästä silloin ikiliikkuja?


Pernaja on viehättävä. Löydämme vanhan keltaisen puutalon pihapiiristä pienen Bric à Brac -kahvilan. Ihastuttava isäntäväki esittelee kahvin valmistumista odotellessamme piharakennusten antiikkiliikkeensä tavaroita ja taidenäyttelyn maalauksia. 

Saamme todella tuoreen kahvin ja elämämme parhaat raparperipiirakat! Ja jutustelemme hauskan isäntäväen kanssa aiheesta jos toisestakin. Ehkä istuisimme siellä vieläkin, ellei pihaan karauttaisi kymmenkunta suunnilleen ikäistämme retkipyöräilijää. Vaihdamme muutaman sanan heidänkin kanssaan. Ovat tulossa Saimaan tienoilta ja matkalla tänään Porvooseen samoin kuin mekin.


Lähdemme jatkamaan matkaa. Ihan rauhassa. Juuri yhtään ei hermostuta se, että pyöräilijäporukka tulisi kohta perässämme. Ehkä ohittaisikin meidät. Omaa suoritustamme vaan ajamme.


Jokunen mäki on vielä rannikollekin ripoteltu. Kuuma ilma ja kahdeksas peräkkäinen ajopäivä vaikuttavat niin, että meinaan mäissä taas hyytyä. Ärsyttää aivan suunnattomasti, että Timo ei hyydy yhtään. Tikuttaa vaan menemään samaa tuhat kierrosta minuutissa -tahtiaan. Mulkoilen selkäänsä ja kiroilen itsekseni. Veemäinen jätkä. Kuulemma helpottuu vaan ajonsa päivä päivältä. Todella veemäinen jätkä.


Maisemat ovat sentään kauniit. Ja mäetkin harvenevat. Vaikka toistaiseksi on aurinkoista, alkuillaksi on ennustettu sadetta, joten siksikin pidämme vähän kiirettä (ja siksi, ettei retkipyöräilyretkue meitä ohittaisi). Ilolassa maltamme sentään pysähtyä Noarkiin jätskille ja limsalle.

Porvoossa käymme Hua Wussa syömässä hyvän aterian ja selvittelemme samalla loppureitin ystäviemme luo. Citymarketista haemme pienet tuliaiset. Sillä aikaa on alkanut sadella. Poljemme Vanhan Porvoon halki, mukava olisi pysähdelläkin, mutta sateessa ei viitsi.


Ystävien kanssa vaihdellaan muutama tunti kuulumisia ja illan päätteeksi pääsemme saunomaan. Uni tulee heti, kun kroppa laskeutuu vaakatasoon hyvälle sängylle.


Päivän kilometrimäärä oli 67, keskinopeus 16 km/h, maksiminopeus 46,5 km/h. Ylämäkeä oli 1384 metriä ja alamäkeä 1426 metriä.