Ei kovin nuoren akateemisen pohjoissuomalaisen rouvan mietteitä ja sattumuksia. Älkää antako kirjoittajan lokeron hämätä, saattaa kiinnostaa muitakin ihmisryhmiä. Sisältää pientä huumoria.
Seikkailtuamme
Helsingissä muutaman päivän ostamme liput tiistaiaamuiseen
Kuopion junaan. Ostan liput soittamalla, sillä pyöräpaikkojen
varaaminen netissä vähän kangertaa. Saamme istumapaikat pyörien
viereisestä lemmikkieläinvaunusta. Junien istumapaikat ovat nykyään
tarkkaan profiloituja, meille osoitettiin vanhan miehen ja lihavan
naisen paikat. Sopiva niissä on istua.
Salakuuntelemme
matkan ratoksi kanssamatkustajan vuodatusta konnarille. Koiran ja lasten kanssa
matkustavan henkilön mielestä vaunu on pöyristyttävän sotkuinen,
niin sotkuinen, että he tuskin voisivat siinä eväitäänkään
nauttia. Matkustaja näyttää puhelimestaan kuvia myös edellisestä
matkastaan neljän vuoden takaa, silloinkin oli ollut pöyristyttävän
sotkuista. Konnari ei vaikuta kovin kiinnostuneelta noista
lähihistorian kuvista. Niin sitkaasti kovia kokenut
matkustaja kuitenkin tykittää, että saa lopulta lahjakortin
ravintolavaunuun. Me emme huomaa mitään sotkua. Päinvastoin,
meistä vaunu on siisti varsinkin lemmikkieläinvaunuksi.
Mukavaa katsella
junan ikkunasta osittain samoja maisemia, joita olimme juuri
pyöräilleet. Emme ole aiemmin tätä rataa matkustaneetkaan.
Saavumme Kuopioon puolenpäivän maissa. Sää on todella kuuma ja
aurinkoinen, mutta mustia ja uhkaavia ukkospilviä on joka puolella.
Täytyy pitää kiirettä, jotta ehtii polkea Rauhalahteen ennen
sadetta.
Startti aiheuttaa
taas päänvaivaa ja pientä säksätystä. Navigaattori näyttää
eri suuntaa kuin vaistoni -
joka ei ole aivan luotettava sekään. Poljemme muutaman korttelin ja
pysähdyn kysymään vastaan tulevalta rouvalta tietä. Rouva seisoo
hetken hiljaa ja näyttää, ettei hän aio sano mitään, mutta
sitten alkaa ohjetta pulputa. Tarkkaan ja seikkaperäisesti
kuopiolainen neuvoo tien. Lumoudun ja vakuutun ohjetulvasta, mutta
unohdan jo ensimmäisen käännöksen jälkeen loput ohjeet, joten
seuraamme taas navigaattoria.
Mäkiä riittää
täälläkin. Hurhautamme jossakin alamäessä sen risteyksen ohi,
josta olisi pitänyt kääntyä vasemmalle ja eksymme vähän. Ei se
muuten haittaisi, mutta ukkospilvet hipovat jo niskaa.
Olemme
väärällä puolella viitostietä. Lopulta löydämme siltarummun,
jonka kautta kömyämme Rauhalahden puolelle. Vähän jännittää,
odottaako Ooppeli meitä vai onko sen voro vienyt. Ei ollut. Siellä
se nököttää samassa paikassa – riemullinen jälleennäkeminen!
Ja aurinkokin vielä paistaa, joten ehdimme kastumatta pakata
pyörät ja tavarat autoon ja käydä leirintäalueen
terassilla juomassa kahvit härpäkkeineen. Lämpötila on
kolmenkymmenen asteen tienoilla, sää on todella painostava.
Ooppeli hörähtää
käyntiin. Avaimella virtalukosta. Suuntaamme kohti pohjoista ja
silloin alkaa sataa ja ukkostaa. Sade on niin voimakas, että
Siilinjärvellä meidän on pakko pysähtyä pari kertaa tien
reunaan, koska emme näe mitään. Tai sen verran näemme, ettemme
ole ainoat pysähtyneet. Miten hyvä tuuri, että ehdimme pyöräillä
tämän sään alta pois! Kaikki kaksipyöräiset eivät ehtineet.
Täytyy kyllä
olla onnellinen myös siitä, että Ooppelissa on pitävä katto. Ja
seinät. Ei kastuta yhtään, vaikka sade on todella rankka. Kun
se vähän hellittää, jatkamme matkaa Iisalmeen, jossa on
tankattava. Suoritamme lentokonetankkauksen eli emme sammuta
moottoria tankatessa. Pysäytämme ooppelin sentään. Jopa meitä
nolottaisi, jos Ooppeli ei tankkauskatoksessa käynnistyisi ja
joutuisimme käynnistämään sen työntämällä tai konepellin
alta. Huoltoaseman piha on mäkinen, joten kahvittelun jälkeen on
lapsellisen helppoa startata alamäkilähdöllä. Ei huomaa
iisalmelaiset mitään outoa lähdössämme.
Loppumatka menee
hyvin, paitsi että Oulun jälkeen huomaamme, että eturenkaat ovat
kuluneet aivan sileiksi. Aurauskulmat ovat kuulemma pielessä. En
hengitä loppumatkalla, toivon, ettei ala sataa ja että renkaat
kestävät kotiin asti.
Niin sikeästi
nukuimme yön, ettemme kuulleet isäntäväen aikaisia töihin
lähtöjä ollenkaan, vaan heräilemme vasta kahdeksan maissa. Teemme
pitkästä aikaa itse aamiaisen, jonka jälkeen pakkailemme pyörät
ja tarkistamme moneen kertaan, että asunnon ikkunat ja ovet ovat
varmasti kiinni.
Päivä on taas
aurinkoinen ja päätämme edetä reissun viimeisen pyöräilyetapin
hiljalleen, sillä seuraavakin yöpaikka ottaa meidät vastaan mihin
aikaan vaan. Ystävämme neuvoi minulle alkureitin puhelimitse, mutta
navigaattoriahan se taas on uskottava ja se opastaa meidät osittain
eri kautta. Kiusaako se tekee, sillä se löytää reitin, jonka
hiekkatiellä on pystysuora mäki? Onneksi mäki ei ole kovin pitkä,
mutta aamutuimaan, kun pumppuni ei vielä ehdi mukaan, sekin tuntuu
riittävän pahalta.
Kuulostanee
siltä, että minulle on kehittynyt ylämäkikammo? Mikä on totta.
Mukavaa asua Meri-Lapissa, jossa on keskimäärin yksi mäki per
kunta. Kemissä on Rovan mäki ja Torniossa on Puuluodon mäki, mutta
Simossa ei oikeastaan ole mäkiä. Paitsi Alminkallio ja Montaja,
joiden päälle juuri ja juuri pääsee kiipeämään ilman
lisähappea, mutta jonne ei ole pyöräreittejä. Pekkalan mäki on
siinä rajoilla. Pitää siinä vaihteita keventää, joten ehkä se
tulkitaan mäeksi. Mutta missään nimessä se ei ole
vaahtopursuaasuustamäki.
Liikkeellä on
nyt muitakin pyöräilijöitä. Retkipyöräilijöitä vähemmän,
mutta maantiepyöräilijöitä sitäkin enemmän. Heidän vauhtinsa
on pääasiassa kova eivätkä he jouda retkipyöräilijöitä
moikkailemaan. Tosin joukossa on niitäkin, joiden polkunopeus on
hurja, mutta matka ei etene. Tekisi mieli antaa vinkki vähän
raskaammaan vaihteen hyödyistä matkan joutumista ajatellen.
Nyt taas muistaa,
miksi me tätä harrastamme. Ihana ilma, sopiva maasto, kauniit
maisemat, yösija tiedossa sopivan matkan päässä ja kahviloita
reitin varrella niin, että valitsemaan pääsee. Välillä pidämme
lyhyitä juomataukoja linja-autopysäkeillä. Kuumalla
auringonpaisteella ne ovat mukavia, kun pääsee vähän varjoon
istumaan kunnon puupenkille.
Pysähdyskahvilaksi
valitsemme Boxin Sipoossa. Se näyttää Tankki täyteen -tyyppiseltä
korjaamon/huoltamon ja kahvilan yhdistelmältä. Ihana! Olen aivan
varma, että tapaamme Vilenit. Timo näkee korjattavana olevan
ruohonleikkurin ja muistaa, että omaamme pitää ostaa joku kalvo ja
menee huoltamon puolelle kaupantekoon. Kalvo on postikortin kokoinen,
joten se mahtuu matkatavaroihimme. Onneksi ei koko leikkuria
innostu ostamaan.
Minä menen
kahvilaan ja käännän kieleni ruotsi-asentoon, mutta vastassa onkin
tutun kuuloisesti puhuva rouva. Ihastelen nostalgisesti sisustettua
kahvilaa, jonka Rovaniemeltä lähtöisin oleva omistajarouva kertoo
olevan aivan vasta avattu. Nautimme todella tuoreet kahvit, munkit ja
voileivät terassilla ja jatkamme onnistuneen tauon ilahduttamina
matkaa.
Söderkullassa
ohitamme kirkon rakennustyömaan – harvemmin näkee rakenteilla
olevia kirkkoja Suomessa, enemmän ovat vanhemmanpuoleisia.
Pysähtelemme hörppytauoille muutamia kertoja ja ostamme vaihteeksi
jäätelöt. Liikenne vilkastuu myös pyöräteillä, onnekseni
muistin alkaa varovaiseksi, sillä kovassa alamäessä eteeni tormaa
metsittyneeltä ja siksi melko huomaamattomalta sivutieltä auto.
Aika lujaa tormasi, kuski ei pyöräilijöitä tarkkaillut.
Suttijarrutuksen sain vetää - onneksi jarrut toimivat ja pyörä
pysähtyi kokonaan. Muuten olisi pyörä pysähtynyt auton kylkeen,
mutta pyöräilijä olisi saattanut jatkaa matkaa ilmateitse.
Säikäytti aika lailla. Pyöräilijä häviää kolareissa, vaikka
olisi oikeassakin. Toivottavasti autoilijakin säikähti sen verran,
että muistaa olla jatkossa tarkkaavaisempi.
Ajelemme mukavia
pyöräteitä välillä meren rannassa, välillä puiden siimeksessä
ja välillä hyvinkin urbaanissa ja baarisessa Itä-Helsingin ympäristössä. Kallio lähestyy. Ajamme navigaattorin ohjein. Sen
tiedot rakennus-/purkutyömaista eivät ole ihan ajan tasalla, sillä
nyt menee ympäristö melko rujoksi. Timo painaa menemään samaa
vauhtiaan pitkin kivilouhikkoa. Minun pitää välillä taluttaa
pyörää, renkaat eivät varmasti kestäisi ryttyytystä. Timo
vilahtelee betoniröykkiöiden ja kaivinkoneiden välissä, yritän
pysyä perässä. Välillä pitää puikkelehtia kapeista verkkoaidan
raoista, juuri ja juuri mahdun sivulaukkuineni. Itse olen sentään
vähän kapeampi kuin pyöräni laukkuineen, mutta kun minun ja
pyöräni pitäisi yhtä aikaa mahtua sujahtamaan, niin ei ole
helppoa. Siinä mitataan, kumpi antaa periksi, teräsaita vai myöhäiskeski-ikäinen pyöräilijärouva.
Piikkilanka-aitoja
ei onneksi ole, jos jotain positiivista hakee. Ne sopisivat kyllä
tähän ympäristöön. En ole aivan varma, olemmeko luvallisella
alueella, mutta joitakin muitakin puikkelehtijoita näkyy. Toisin
kuin meillä, heillä ei ole kahdenkymmenen kilon kantamuksia
mukanaan. Onneksi olemme jo sen verran tutuilla seuduilla, että
osaisin maaliin ilman navigaattorimiestäni, jos hän sattuisi
kokonaan katoamaan näköpiiristäni. Lopulta kuitenkin löydän ja
saavutan Timon ja pääsemme oikeille ihmiskaduille! Ohittamamme
alueen jälkeen Kurvi ja Helsinginkatu näyttävät
kauppapuutarhalta.
Neljän tienoilla
saavumme maaliin Kallioon. Siistiydymme, lepäämme hetken,
käymme ostamassa ruokaa, grillaamme ja syömme hyvin ja runsaasti
jälkikasvumme kanssa taloyhtiön mukavalla pihalla.
Siinä se oli
taas.
Ajoimme reissun
viimeisenä retkipäivänä tasan 50 kilometriä. Nousua oli 1506
metriä, lasku jäi kirjaamatta, mutta luultavasti suunnilleen saman
verran kuin nousua. Keskinopeus oli reissun pienin, vauhti hyytyi
maalin lähestyessä – vain 15,1 km/h.
Tähän
päättyneen pyöräreissun (tietenkin ajelimme vielä Helsingissä
ja paluumatkalla Kuopiossa, mutta niitä ei nyt lasketa)
kokonaiskilometrimääräksi kertyi 542. Koska nuo ylämäet niin
rassasivat, niin laskin myös nousut: yhteensä noin 11300 metriä.
Onneksi nousu ei ollut yhtäjaksoinen.
Hyvin saimme yön
nukuttua. Joko kummituksia ei varmoista odotuksista huolimatta ollut
tai sitten ne eivät saaneet meitä hereille. Siispä hyvälle
aamiaiselle hienoon ravintolasaliin.
Päätämme
jättää alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluneen Kotkan käymättä.
Erityisesti minua alkaa ajaminen jo vähän hyydyttää,
Kotkassa on Meripäivät ja siten majoitus olisi varmasti tiukassa ja
aikaakin on mennyt enemmän kuin etukäteen olimme ajatelleet. Porvoo on
sopivan matkan päässä ja ystävämme asuvat siellä, joten kutsumme itsemme seuraavaksi yöksi heille. He ilahtuvat
kovasti. Luulemme me.
Päivästä on
tulossa lämmin ja aurinkoinen. Aamu on kuitenkin vähän viileä ja
asettaa aivokapasiteettimme lujille, kun yritämme päättää,
millaisella asulla starttaamme. Aika kevyisiin päädymme ja alkumatka
on vähän vilpoisa, mutta pian lämpenemme.
Loviisaan on
parikymmentä kilometriä ja siellä on ensimmäinen pitstoppimme.
Maasto on mukavan loivamuotoista ja sää juuri sopiva pyöräilyyn.
Jonkin matkaa edettyämme ihmettelemme, miksi jokaisessa
ohittamassamme kyltissä Loviisaan on 13 kilometriä,
vaikka luulemme ajavamme reippaasti eteenpäin. Onko tässä kohti
joku aikalukko, joka estää matkan lyhenemisen vai onko ”Loviisa
13” kylteistä saatu merkittävä paljousalennus? Lopulta
kilometrimäärät alkavat onneksi vähentyä ja saavumme kuin
saavummekin kauniiseen Loviisaan.
Ihastelemme
kaupunkia ja telakoidumme rantaan Cafe Saltbodanin terassille
kahvittelemaan. Vähän ihmetyttää paikallinen tapa parkkeerata
pyörät, mutta kaupungissa kaupungin tavalla toki mekin.
Loviisa
houkuttaisi pidempäänkin oleiluun, mutta hetken ihasteltuamme
jatkamme matkaa kohti Porvoota.
Päätämme
koukata Pernajan kautta. Tie on mutkainen ja välillä semmoinen
mukavan mäkinen, jossa alamäen vauhdilla pääsee seuraavan ylämäen
päälle. Jos tie olisi koko ajan sellainen, tarvitsisiko ollenkaan
polkea? Tulisiko pyörästä silloin ikiliikkuja?
Pernaja on
viehättävä. Löydämme vanhan keltaisen puutalon pihapiiristä
pienen Bric à Brac -kahvilan. Ihastuttava isäntäväki esittelee
kahvin valmistumista odotellessamme piharakennusten
antiikkiliikkeensä tavaroita ja taidenäyttelyn maalauksia.
Saamme
todella tuoreen kahvin ja elämämme parhaat raparperipiirakat! Ja
jutustelemme hauskan isäntäväen kanssa aiheesta jos toisestakin.
Ehkä istuisimme siellä vieläkin, ellei pihaan karauttaisi
kymmenkunta suunnilleen ikäistämme retkipyöräilijää. Vaihdamme
muutaman sanan heidänkin kanssaan. Ovat tulossa Saimaan tienoilta ja
matkalla tänään Porvooseen samoin kuin mekin.
Lähdemme
jatkamaan matkaa. Ihan rauhassa. Juuri yhtään ei hermostuta se,
että pyöräilijäporukka tulisi kohta perässämme. Ehkä
ohittaisikin meidät. Omaa suoritustamme vaan ajamme.
Jokunen mäki on
vielä rannikollekin ripoteltu. Kuuma ilma ja kahdeksas peräkkäinen
ajopäivä vaikuttavat niin, että meinaan mäissä taas hyytyä.
Ärsyttää aivan suunnattomasti, että Timo ei hyydy yhtään.
Tikuttaa vaan menemään samaa tuhat kierrosta minuutissa -tahtiaan.
Mulkoilen selkäänsä ja kiroilen itsekseni. Veemäinen jätkä.
Kuulemma helpottuu vaan ajonsa päivä päivältä. Todella veemäinen
jätkä.
Maisemat ovat
sentään kauniit. Ja mäetkin harvenevat. Vaikka toistaiseksi on aurinkoista, alkuillaksi on ennustettu sadetta, joten
siksikin pidämme vähän kiirettä (ja siksi, ettei
retkipyöräilyretkue meitä ohittaisi). Ilolassa maltamme sentään
pysähtyä Noarkiin jätskille ja limsalle.
Porvoossa käymme Hua Wussa syömässä hyvän aterian ja selvittelemme samalla loppureitin
ystäviemme luo. Citymarketista haemme pienet tuliaiset. Sillä aikaa
on alkanut sadella. Poljemme Vanhan Porvoon halki, mukava olisi
pysähdelläkin, mutta sateessa ei viitsi.
Ystävien kanssa
vaihdellaan muutama tunti kuulumisia ja illan päätteeksi pääsemme
saunomaan. Uni tulee heti, kun kroppa laskeutuu vaakatasoon hyvälle
sängylle.
Päivän
kilometrimäärä oli 67, keskinopeus 16 km/h, maksiminopeus 46,5
km/h. Ylämäkeä oli 1384 metriä ja alamäkeä 1426 metriä.