torstai 14. syyskuuta 2017

Pyöräreissu 2017, päivä 9: Porvoo - Helsinki

Perjantai 14.7.2017


Niin sikeästi nukuimme yön, ettemme kuulleet isäntäväen aikaisia töihin lähtöjä ollenkaan, vaan heräilemme vasta kahdeksan maissa. Teemme pitkästä aikaa itse aamiaisen, jonka jälkeen pakkailemme pyörät ja tarkistamme moneen kertaan, että asunnon ikkunat ja ovet ovat varmasti kiinni.
Päivä on taas aurinkoinen ja päätämme edetä reissun viimeisen pyöräilyetapin hiljalleen, sillä seuraavakin yöpaikka ottaa meidät vastaan mihin aikaan vaan. Ystävämme neuvoi minulle alkureitin puhelimitse, mutta navigaattoriahan se taas on uskottava ja se opastaa meidät osittain eri kautta. Kiusaako se tekee, sillä se löytää reitin, jonka hiekkatiellä on pystysuora mäki? Onneksi mäki ei ole kovin pitkä, mutta aamutuimaan, kun pumppuni ei vielä ehdi mukaan, sekin tuntuu riittävän pahalta.


Kuulostanee siltä, että minulle on kehittynyt ylämäkikammo? Mikä on totta. Mukavaa asua Meri-Lapissa, jossa on keskimäärin yksi mäki per kunta. Kemissä on Rovan mäki ja Torniossa on Puuluodon mäki, mutta Simossa ei oikeastaan ole mäkiä. Paitsi Alminkallio ja Montaja, joiden päälle juuri ja juuri pääsee kiipeämään ilman lisähappea, mutta jonne ei ole pyöräreittejä. Pekkalan mäki on siinä rajoilla. Pitää siinä vaihteita keventää, joten ehkä se tulkitaan mäeksi. Mutta missään nimessä se ei ole vaahtopursuaasuustamäki.


Liikkeellä on nyt muitakin pyöräilijöitä. Retkipyöräilijöitä vähemmän, mutta maantiepyöräilijöitä sitäkin enemmän. Heidän vauhtinsa on pääasiassa kova eivätkä he jouda retkipyöräilijöitä moikkailemaan. Tosin joukossa on niitäkin, joiden polkunopeus on hurja, mutta matka ei etene. Tekisi mieli antaa vinkki vähän raskaammaan vaihteen hyödyistä matkan joutumista ajatellen.


Nyt taas muistaa, miksi me tätä harrastamme. Ihana ilma, sopiva maasto, kauniit maisemat, yösija tiedossa sopivan matkan päässä ja kahviloita reitin varrella niin, että valitsemaan pääsee. Välillä pidämme lyhyitä juomataukoja linja-autopysäkeillä. Kuumalla auringonpaisteella ne ovat mukavia, kun pääsee vähän varjoon istumaan kunnon puupenkille.

Pysähdyskahvilaksi valitsemme Boxin Sipoossa. Se näyttää Tankki täyteen -tyyppiseltä korjaamon/huoltamon ja kahvilan yhdistelmältä. Ihana! Olen aivan varma, että tapaamme Vilenit. Timo näkee korjattavana olevan ruohonleikkurin ja muistaa, että omaamme pitää ostaa joku kalvo ja menee huoltamon puolelle kaupantekoon. Kalvo on postikortin kokoinen, joten se mahtuu matkatavaroihimme. Onneksi ei koko leikkuria innostu ostamaan.

Minä menen kahvilaan ja käännän kieleni ruotsi-asentoon, mutta vastassa onkin tutun kuuloisesti puhuva rouva. Ihastelen nostalgisesti sisustettua kahvilaa, jonka Rovaniemeltä lähtöisin oleva omistajarouva kertoo olevan aivan vasta avattu. Nautimme todella tuoreet kahvit, munkit ja voileivät terassilla ja jatkamme onnistuneen tauon ilahduttamina matkaa.
Söderkullassa ohitamme kirkon rakennustyömaan – harvemmin näkee rakenteilla olevia kirkkoja Suomessa, enemmän ovat vanhemmanpuoleisia. Pysähtelemme hörppytauoille muutamia kertoja ja ostamme vaihteeksi jäätelöt. 

Liikenne vilkastuu myös pyöräteillä, onnekseni muistin alkaa varovaiseksi, sillä kovassa alamäessä eteeni tormaa metsittyneeltä ja siksi melko huomaamattomalta sivutieltä auto. Aika lujaa tormasi, kuski ei pyöräilijöitä tarkkaillut. Suttijarrutuksen sain vetää - onneksi jarrut toimivat ja pyörä pysähtyi kokonaan. Muuten olisi pyörä pysähtynyt auton kylkeen, mutta pyöräilijä olisi saattanut jatkaa matkaa ilmateitse. Säikäytti aika lailla. Pyöräilijä häviää kolareissa, vaikka olisi oikeassakin. Toivottavasti autoilijakin säikähti sen verran, että muistaa olla jatkossa tarkkaavaisempi.


Ajelemme mukavia pyöräteitä välillä meren rannassa, välillä puiden siimeksessä ja välillä hyvinkin urbaanissa ja baarisessa Itä-Helsingin ympäristössä. Kallio lähestyy. Ajamme navigaattorin ohjein. Sen tiedot rakennus-/purkutyömaista eivät ole ihan ajan tasalla, sillä nyt menee ympäristö melko rujoksi. Timo painaa menemään samaa vauhtiaan pitkin kivilouhikkoa. Minun pitää välillä taluttaa pyörää, renkaat eivät varmasti kestäisi ryttyytystä. Timo vilahtelee betoniröykkiöiden ja kaivinkoneiden välissä, yritän pysyä perässä. Välillä pitää puikkelehtia kapeista verkkoaidan raoista, juuri ja juuri mahdun sivulaukkuineni. Itse olen sentään vähän kapeampi kuin pyöräni laukkuineen, mutta kun minun ja pyöräni pitäisi yhtä aikaa mahtua sujahtamaan, niin ei ole helppoa. Siinä mitataan, kumpi antaa periksi, teräsaita vai myöhäiskeski-ikäinen pyöräilijärouva.
Piikkilanka-aitoja ei onneksi ole, jos jotain positiivista hakee. Ne sopisivat kyllä tähän ympäristöön. En ole aivan varma, olemmeko luvallisella alueella, mutta joitakin muitakin puikkelehtijoita näkyy. Toisin kuin meillä, heillä ei ole kahdenkymmenen kilon kantamuksia mukanaan. Onneksi olemme jo sen verran tutuilla seuduilla, että osaisin maaliin ilman navigaattorimiestäni, jos hän sattuisi kokonaan katoamaan näköpiiristäni. Lopulta kuitenkin löydän ja saavutan Timon ja pääsemme oikeille ihmiskaduille! Ohittamamme alueen jälkeen Kurvi ja Helsinginkatu näyttävät kauppapuutarhalta.


Neljän tienoilla saavumme maaliin Kallioon. Siistiydymme, lepäämme hetken, käymme ostamassa ruokaa, grillaamme ja syömme hyvin ja runsaasti jälkikasvumme kanssa taloyhtiön mukavalla pihalla.


Siinä se oli taas.
Ajoimme reissun viimeisenä retkipäivänä tasan 50 kilometriä. Nousua oli 1506 metriä, lasku jäi kirjaamatta, mutta luultavasti suunnilleen saman verran kuin nousua. Keskinopeus oli reissun pienin, vauhti hyytyi maalin lähestyessä – vain 15,1 km/h.


Tähän päättyneen pyöräreissun (tietenkin ajelimme vielä Helsingissä ja paluumatkalla Kuopiossa, mutta niitä ei nyt lasketa) kokonaiskilometrimääräksi kertyi 542. Koska nuo ylämäet niin rassasivat, niin laskin myös nousut: yhteensä noin 11300 metriä. Onneksi nousu ei ollut yhtäjaksoinen.


Ensi vuonna uudestaan?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti