Hiihtopäivitys 23.2.2019

Aamupäivällä olisi ollut upea ilma hiihtää merellä, mutta koska Välipolun aamunukkujaa ei saa ylös sängystä aamulla ja Seefeldin kisatkin vaativat osallistumisemme katsojana, pääsimme hiihtämään vasta yhden maissa (tällöinkin miesten hiihto Seefeldissä piti tallentaa). Sää muuttui pilviseksi ja tuuleskelikin, joten meren sijaan suuntasimme Takajärvelle, jossa valitsimme normikierroksen eli nyt ei lähdetty ollenkaan hulluttelemaan lähtöpaikkojen ja kiertosuuntien kanssa.  

Keli oli ihan kiva: luisti kohtuullisesti, ei roskia baanalla eikä ladulla. Muita hiihtäjiäkin oli vain muutamia: vain yksi kasikymppinen pertsaukko ohitti meidät. Ja huom., tuossa lukee PERTSAUKKO - ei persaukko, jos joku luki väärin.

Kuva on samalta ladulta kolmen vuoden takaa, en tuhlannut voimia kuvaamiseen

Vaikka kuinka rauhallisesti starttaa ilman numerolappua, niin kohta on naama taas maksanvärinen ja hengitys vinkuu niin, että jos Bolshunov sattuisi hiihtämään edellä, hän luulisi varmasti, että taas suomalainen hiihtäjäkollega näyttelee väsynyttä raskaasti hengittäen, vaikka oikeasti voimia on rutkasti jäljellä loppukiritaistoon. Kirjalle on matkaa 2,5 kilometriä ja ajattelen taas kuten joka kerta, että onneksi pitää vaan kirjoittaa nimi kuntokirjaan eikä kyseessä ole ampumapaikka, sillä varmasti olisi sakkokierroksia tulossa, jos tärisevin käsin pitäisi tauluun tähdätä. Metsän eläimetkin saattaisivat olla vaarassa hutilaukausten viuhuessa.

Viinimarjamehutankkaus onnistuu kaatumatta, kun pysähtyy tasamaalle tanakkaan haara-asentoon juomaan. Vinkki Iivolle.

Alamäen luistokisamme meni taas aika tasan, minä liu’uin vähän pidemmälle – olisiko massaetu? Loppusuoralla mieheni varmaan ajatteli kiltisti säästävänsä minut tällä kertaa maaliviivavenytysvauriolta, otti spurtin ja repaisi reippaan kaulan viimeisillä sadoilla metreillä.

On hyvä hakea vähän perspektiiviä Seefeldin MM-kisojen seuraamiseen. Kisaajien vauhti hämmästyttää tv:stä katsottunakin eikä yhtään käy mielessä arvostella kenenkään suoritusta. Ääneen sanoin Klaebolle hänen lonutessaan sippinä ylämäkeen, että NIIN tiedän, miltä tuntuu. Puhumattakaan Iivon kaatumisen aiheuttamasta voimien hupenemisesta.

Hiihtosuoritus

Pitkästä aikaa sää oli tänään niin hieno, että oli lähdettävä hiihtämään. Monta viikkoa on ollut hyviä syitä olla lähtemättä. Nytkin mietin, että tuuli on liian kova, mutta päättelin lopulta, että metsäladulla se ei haittaa.

Nyt seuraa hurja osuus: Ajoimme ERI PARKKIPAIKALLE, mistä yleensä starttaamme! Eikä siinä vielä kaikki: lähdimme kiertämään Takajärven ladun ERI SUUNTAAN kuin yleensä!! Siinä jää keltaliivien anarkismi kakkoseksi, kun Kinnuset irrottelee!

Tämä reittivalinta alkaa pitkällä, loivalla nousulla, mutta hurjat käyttäytymismuutoksemme toivat sen verran adrenaliinia veriin, ettei

tuntunut missään! Keli vaikutti upealta: Asteen verran pakkasta, joten eilisten plus-asteiden jälkeen luisto oli hyvä. Aurinko paistoi eikä tuulikaan tuntunut metsässä. Mutta siihen se ilo loppuikin, sillä kova tuuli oli roskittanut ladun oksilla ja havuilla. Sukset töksähtelivät ja pelotti, että voisin minä hetkenä hyvänsä ylämäessäkin tuiskahtaa nokalleni. Mitenkähän alamäissä kävisi? Jos kaatuisin pehmeälle, en pääsisi ylös. Jos taas kaatuisin kovalle, menisivät ehkä kaikki luut poikki. Vaaran tuntu oli melkoinen.

Me hiihdimme luistellen, mutta yhtään paremmalta ei vaikuttanut pertsalaisten meno. Latu-urat olivat vielä roskaisemmat kuin luistelubaanat. Oli pakko hiihtää maltillista vauhtia (helppoa minulle!) tökkäyksien pelossa. Muuten olisimme hiihtäneet erittäin lujaa. Piti myös muuttaa hiihtotekniikkaa ja edetä hiipimällä, persaus alhaalla (helppoa minulle!).

Roskia riitti kirjalle asti, sen jälkeen oli puhtaampaa – välillä jopa täysin roskattomia pätkiä ja niillä oli kyllä nautinnollista sujutella. Ei kaaduttu kertaakaan.

Kilolasit unohtuivat kotiin, joten silmistä tuli reissun aikana noin kaksi ämpärillistä vettä. 

Tulipahan käytyä, tunnen olevani taas parempi ihminen. Nyt voin hyvällä omalla tunnolla rötköttää sohvalla katsomassa maailman cupin hiihtoja kisaajia syvästi ymmärtäen.

PS. Urheilu ei ole riskitöntä, tein näyttävän venytyksen maaliviivalle (=Ooppelille) päihittääkseni mieheni. Ulkopuoliselle se saattoi näyttää myös voimakkaalta horjahdukselta. Kävi kuten Stina Nilssonille Otepäässä - reisi revähti. Nyt se on kipeä. I feel you, Stina Nilsson.

Talvipyöräilyn iloja, osa 2

Tänä aamuna piti pukea paksumpi toppatakki, fleece-kalsarit ja pipon lisäksi kaksi buffia naamaa ja korvia suojaamaan. Ja huopakuomat jalkaan. Pakkasta oli 22 astetta.

Parin korttelin päästä kotoa pääsen pyörätielle. Tai pääsin ja pääsin. Pyörätietä ei oltu aurattu – näytti siltä, että siinä oli vielä eilisaamunkin lumet! Saattoi kirosana päästä nostaessani pyörää aurausvallin yli autotieltä pyörätielle. En ole ikinä valittanut teiden auraamattomuudesta aurauksesta vastaaville. Nyt kävi mielessä aloittaa, mutta kävikin niin, että aura-auto tuli vastaan jo ensimmäisessä korttelissa.

Auratulla pyörätiellä on hyvä ajaa, mutta vaatetukseni ei ole ihan huippu-urheiluvaatetasoa, vaan mallia äitivainaalta peritty toppatakki ja joustamattomat toppahousut. Ei meinaa ihminen taipua ne päällään pyöräilyasentoon. Michelin-akalta näyttää ja tuntuu. Juuri kun ajattelin, että vaihteet sentään toimivat ihmeen hyvin, ne lakkasivat toimimasta ja jäin sutimaan paikalleen. Onneksi ei isompaa remonttia kuitenkaan tarvittu, polkemalla tokeni. Paljain sormin tehtävä remontti olisi ollut liian hurjaa.

Hikisen kolmen kilometrin jälkeen työpaikan viileähkö pukuhuone tuntuu mukavalta. Mielelläni työskentelisin siellä aamupäivän ruumiinlämmön tasaamiseksi.

Paluumatkalla pakkanen oli pari astetta kireämpi. Lunta ei ollut tullut päivän aikana lisää, joten pyörätiet olivat kunnossa. Ripset ja hiukset jäätyivät tönkköön, mutta ei palellut yhtään. Kauaa ei kuitenkaan ajon jälkeen tarkene ulkona seisoskella. Ei esimerkiksi kannata säheltää mustekaloja vaihepakan ja kettinkien väliin, ettei joudu niitä sieltä kiroilemalla näpit jäässä ja nenä vuotaen irrottelemaan. Mutta kenelle nyt niin kävisi?

Talvipyöräilyn iloja, osa 1

Pyöräilen työmatkani myös talvisin. Jos talvipyöräily ei ole tuttu laji, tästä voi lukea sen hienoudesta. Vihreän ja kestävän minäni taka-ajatuksena on myös, että joku toinenkin innostuisi talvipyöräilystä.

Pyöräni on tavallinen 24-vaihteinen retkipyörä, jossa on sentään talvirenkaat. Työmatkani pituus on kolme kilometriä. Kuulostaa lyhyeltä, mutta yksi kilometri kunnon lumimöhjypyöräilyä vastaa kymmentä sulalla asfaltilla täysin renkain ajettua kilometriä (lähde: akateeminen. Eli minä.).

Tämä talvi on tähän asti ollut kunnon ennenvanhainen – on riittävästi lunta ja pakkasta. Viime viikkojen yli kahdenkymmenen asteen pakkasten jälkeen tämän aamun 12 astetta tuntui lähes kesäiseltä. Tuuli ja lumisade toivat kuitenkin kevyttä arktisuutta ulkoiluun. Oli vähän haasteellista miettiä, mitä tänään puettaisiin. Se talvipyöräilyssä nimittäin vaikeinta onkin: Kuinka paljon ja millaisia vaatteita ylleen pukisi? Sormet ja posket paleltuvat yleensä herkimmin.

Tänä aamuna valikoin ylleni kalsarit, pari paitaa, toppahousut ja ohuemman toppatakin. Yksi pipo riittää näillä asteilla kypärän alle. Säällä kuin säällä varustukseen kuuluu lempiasusteeni buffi, jonka saa tarvittaessa kivasti naaman tai korvien suojaksi. Heijastinliivi kruunaa kokonaisuuden. Se yllään saa autot pysähtymään jo kymmenen metrin päässä risteyksestä. Lisäksi se yllään saa kaikki huonetilassa olevat liiketunnistinhanat avautumaan. Ja kuulemma pisuaaritkin, sitä vaan en ole vielä rohjennut mennä testaamaan.

Aamuajo oli ihmeen helppoa ja mukavaakin, vaikka pyöräteillä monta senttiä lunta. Taisi olla myötätuuli, sillä odotuksista huolimatta lumisade ei piiskannut naamaa? Yksi pyöräilijä hujautti läskipyörällä ohi. Läskipyörän jälkiä olikin sitten helppo ajella. Risteyksiin ajaminen jännitti, sillä yleensä niissä oli tasaisen muhjun lisäksi aurauskinokset. Hurjuuttani otin vauhtia ja karautin niiden läpi. En kaatunut tänä aamuna kertaakaan.

Paluumatkalla pyörätiet olivat lumisemmat ja tuulikin vähän vastainen, mutta yllättävän mukavasti matka silti eteni. Piti vaan ajaa aika lujaa, jotta pysyi muhjussa pystyssä. Kun hengittämätön ja joustamaton toppapuku päällä ajaa lujaa (suhteessa omaan kuntooni, absoluuttista vauhtiani ei kukaan kuvailisi sanalla ”lujaa”), meinaa läkähtyä. Viimeisen korttelin autotieosuudella pyörän takarengas pyrki etenemään ensimmäisenä ja siihen loppuivat pyöräilytaitoni. Vaikka olen harjoitellut lajia yli 50 vuotta, en osaa pyöräillä takarengas edellä. Enkä peruuttaa. Talutin siis pari viimeistä korttelinpätkää.

Jaoimme mieheni kanssa päivän pyöräilykokemukset: toisin kuin minä, mieheni oli kaatunut kerran, muttei taluttanut yhtään. Totesimme, että pyöräteillä oli helpompi pysyä pystyssä, koska niillä ei ollut muiden ajajien uria, toisin kuin autoteillä. Siispä olisi hyvä, jos meidän lisäksemme kukaan muu ei ajelisi pyöräteillä ainakaan ennen kuin ne on aurattu.

Kivasti oli kotiin tullessa hiki päässä ja selässä – nopeasti saunaan ja syömään, jottei kalorivaje iske.