Mielenkiintoinen koulutus se oli. Koska en ole alan ihminen, tuli paljon uutta tietoa. Toisaalta aloin miettiä, miten ihmeessä olen onnistunut välttämään ruokamyrkytykset tähän asti. Ja muistin lievästi ahdistuen, että jo kertaalleen lämmittämäni ruoka jäi huoneenlämpöön miestäni odottelemaan. Hitaasti jäähtyen. Mikrobeja hellien.
Iskeekö ruokamyrkytys nyt helpommin, kun tiedän, miten mikrobit ruuassa käyttäytyvät? Tieto lisää tuskaa. Ruokamyrkytys on tuskainen. Lisääkö tieto siis myös ruokamyrkytyksiä?
Ruoka-aineiden päivämääristä en ole koskaan ollut kovin tarkka. En oikein usko niihin. Aika vasta kuulin, että esimerkiksi oluessa on parasta ennen päiväykset! Ei sillä, että meillä niistä olisi koskaan huolta ollutkaan. Eivät pääse ylittymään. Viinipöntöissäkin lukee, että säilyy avattuna neljä viikkoa. Ei sekään pidä paikkaansa, ikinä ei ole säilynyt neljää viikkoa.
Tyttäreni huomautti muutama vuosi sitten, että keittiönkaapistamme löytyvän siirapin parasta ennen päiväys oli ollut vuonna 1995. Puolustauduin, ettei siirappi mene miksikään. Äitini pisti paremmaksi ja sanoi vasta käyttäneensä kanelitangon, joka oli tullut Amerikasta sota-aikaan Marshall-apuna. Lievä kellastuneen käärepaperin makuvivahde, mutta muuten hyvä edelleen.
Toki omassa yksityistaloudessa saa käyttää millaisia elintarvikkeita haluaa. Jopa meillä jäi kuitenkin käyttämättä makkarakeitto, jonka opiskeluaikanani keittelin miehelleni lähtiessäni sunnuntai-iltana Helsingin yksiöstämme arkipäiviksi Vaasaan opiskelemaan. Muistutin vielä lähtiessäni, että mieheni laittaisi keiton jääkaappiin, kunhan se olisi vähän jäähtynyt.
Kun palasin Helsinkiin perjantai-iltana, kattila oli epäilyttävän samannäköisesti kuin viisi päivää aiemmin yksiön keittosyvennyksen liedellä. Raotin varovaisesti kantta. Haju ja ”keiton” ulkonäkö oli kammottava. Tivasin vihapäissään mieheltäni, miksei hän ollut syönyt keittoa. Raha oli tiukilla ja junallelähtökiireissäkeittelyn vaivannäkökin kismitti. Mieheni vastasi, että olikin ollut kovin nälissään iltaisin ja oikein ihmetellyt, että mitähän tuossa kattilassa on. Muttei ollut tullut katsoneeksi... puhumattakaan, että olisi muistanut tai kuunnellut, että olin keitosta jotain maininnut.
Tapauksen positiivinen puoli on, että sen jälkeen minulla ei ole ollut mitään paineita ruuan valmistamiseen pelkästään mieheni vuoksi. Jos meinaa kitinää kuulua, sen vaimentamiseen riittää taikasana ”makkarakeitto”.
Ravintolan laatua kuvaavat Oiva-hymyt olisivat saattaneet jäädä saamatta sillä 1980-luvun kemiläisellä baarilla, jossa erehdyin tilaamaan kupillisen teetä. Mieheni osti kahvin ja sai sen sentään kaavittua pannusta kuppiin, mutta teetä piti odotella. Kassamyyjä meni takahuoneeseen ja avoimesta ovesta näin – vaikken olisi halunnut – että teevesi lämhäytettiin valurautaisessa paistinpannussa. Siltähän se sitten maistuikin. Huomasimme kyllä nopeasti, että ko. baarin päämyyntituote oli paremminkin eräs kylmä juoma.
Tästä kokemuksesta viisastuneena tilasin punavuorelaisesta baarista teen sijaan vichyn. Olimme ystäviemme kanssa lähteneet aamuyöstä ajamaan Helsinkiin työhaastatteluihin ja päädyimme seitsemän maissa baariin aamukahville. Ystäväni osti rohkeasti kupin kahvia. Ei olisi kannattanut. Sekoitellessaan kahvia hän huomasi, että kahvin lisäksi kupissa oli purukumi. Joka ei ollut pudonnut ystävältäni. Tämänkään baarin päämyyntituote ei varmaankaan ollut kahvi.
Pidän kirjoittelussa lihastenkasvatustauon. Seuraava blogi ilmestyy perjantaina 29.4.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti