Käynnistys ja pysäytys

Ooppeli ei pidä äkkinäisistä muutoksista, se (pitäisikö sano hän?) saattaa muutoksia kohdatessaan jopa oikkuilla. Jos se lepäilee kaikessa rauhassa, se ei välttämättä halua käynnistyä. Ainakaan ilman maanitteluja. Tai jos se on päässyt vauhdin hurmaan, se ei halua pysähtyä.

Etenkin pidemmillä automatkoilla se käyttäytyy usein niin, että se kehrää ja viilettää kuin gebardi nopeusrajoituksia ja äänivalleja uhmaten, mutta kun pysähdytään ja yritetään uudelleen jatkaa matkaa, se ei sano mitään. On vaan aivan hiljaa paikallaan. Murjottaa ilman näkyvää syytä. Mieheni mielestä Ooppeli on ehdottomasti nainen. Tiedä häntä, onhan sen väri ainakin tyttömäinen.

Yleisimmin Ooppelin möksähdys tapahtuu jossain ABC:llä 4-tien varrella välillä Kemi – Helsinki tai Jyväskylän Naissaaren kahvilan parkkipaikalla.

Sitten sitä joudutaan suostuttelemaan ja keksimään vaihtoehtoisia käynnistyskeinoja. Jos vasara sattuu olemaan mukana, sillä voi nakuttaa konepellin alta jotakin sopivaa kohtaa. Ellei vasaraa ole, lumiharjan varsikin käy. Pitää kuulemma tietää, mitä kohtaa nakuttaa (samoin kuin pitää tietää, mihin pissapojan neste lisätään, ei kuulemma voi vain avata konepeltiä ja pirskotella sinne sun tänne). Apukuski starttailee sopivassa kohdassa ja niin saattaa Ooppeli taas hyrähtää! Voi sitä riemua.

Tai sitten ei hyrähdä. Sitten joudutaan työntämään. Mukana kuljetettavasta isohkosta perheestä (siis nimenomaan perHeestä) ja lasten kavereista on tällöin hyötyä. Ja siitä, että kuski on osannut ennakoida ja valita parkkiruudun huolellisesti niin, että siitä on vapaa lähtö eteenpäin ja mielellään vähän alamaa. Tiedämme tällaiset paikat tarkkaan mm. Viitasaaren ABC:llä ja Naissaaressa.

Varsinkin teini-ikäisiä nolostutti joskus kovastikin käynnistysrituaalimme. Eivät meinanneet kestää. Makasivat littanina takapenkillä, elleivät joutuneet työntöhommiin.

Mieheni lohdutti, että keräämämme viipyilevät katseet johtuivat vaan siitä, että ihmiset ihailivat toimintaamme: kuinka taitavasti auton voikaan käynnistää lumiharjalla! McGyver -ainesta. Työntämisepisodit puolestaan olivat kuin suoraan Little Miss Sunshine -leffasta. Niin raikasta, reipasta, hauskaa ja perhettä yhdistävää toimintaa! Aivan tekisi mieli laulaa kuorossa siinä työnnellessä vaikkapa ikipirteää: ”We're all going on a summer holiday...” Tai ehkä mieluummin suomeksi: ”Pian taas toiveloma meillä eessä on, työtä kuukauteen eipä lain...” Eipä vain.

Käykkiskaapeleista on harvemmin nykyään hyötyä. Enää ei meinaa löytyä niin vanhoja lajitovereita, jotka uskaltaisivat antaa Ooppelille virtaa sekoamatta itse.

Joskus käy myös niin, että Ooppeli ei millään haluaisi keskeyttää matkantekoa. Vaikka pysähdymme tankille ja kuski vääntää autosta virrat pois, Ooppeli vaan hyrskyttää. Suorastaan metelöi. Taas siis ihmemies konepellin alle nippeleitä vääntämään, säätämään ja nakuttelemaan.

Voiko näin toimia uusien autojen kanssa? Kysympä vaan.

Pysähtymiset tuovat odotettua piristystä muuten puuduttaviin pitkiin automatkoihin. On tylsää vaan ajaa, pysähtyä, tankata auto, heittää ABC -hampurilaiset huiviin ja jatkaa mielikuvituksettomasti avaimella käynnistämällä taas matkaa. Pieni jännitys pysähdyshetken sujumisesta pitää ihmiset vireinä ja sykkeet kohdallaan.

Kun Ooppeli sitten pääsee kotiin pitkän matkan jälkeen, sitä on turha yrittää hätyytellä tallista ainakaan vuorokauteen. Ei vaan lähde. Lepäilee vanha rouva. On se sen aina ansainnut.