Tosiasiassa siitä on huvi kaukana. Tapahtumasta on muutama päivä aikaa ja vieläkin pelottaa. Kaikkien muidenkin vaatekappaleiden sovittelu on kammottavaa hommaa, mutta uima- ja alusasut ovat ylivoimaisia, varsinkin talvella.
En edes tietoisesti ollut hakemassa uutta uimapukua, vaan ihan vaan puseroa ja housuja olin menossa sovittamaan. Ale-rekistä tuijotteli kuitenkin pinkki kokouimapuku, jonka kokonumero vaikutti sellaiselta, että se saattaisi sopia päälle. Optimistisesti siis mukaan sekin.
Kun sitten sovituskopissa sain sen pujoteltua ylleni, säikähdin tietenkin ensin peilikuvaani, mutta vielä enemmän sitä, että uimapuvussa ei ollut haarakiilaa ollenkaan! Rohkea uimapuku! Kunnes tajusin, että se olikin rantaMEKKO. Helma vaan ei oikein päässyt ylläni hulmuamaan, pitäisi ehkä sittenkin olla (muutamaa) numeroa isompi? Alle pitäisi vielä mahtua vähintäänkin bikinit.
Aivan kauheaa. En uskaltanut enää katsoa peiliin. Joku ehkä tietää tunteen? Valkoinen talvi-iho, sovituskopin kova valo, ”vähän” ylipainoa, pinkki hieman liian piukka ”uimapuku”. Huhhuh.
En näköjään olekaan vielä tarpeeksi radikalisoitunut hankkiakseni pinkin rantavaatteen. Pärjään vanhalla vähän venähtäneellä turvallisen sinisenmustalla uimapuvullani tulevankin kesän oikein hyvin.
Yritän yleensä hakea asioista positiivisia puolia. Tässä tapauksessa onneksi sovituskopin oviverho ylsi maahan asti. Olen joskus äheltänyt kopeissa, jossa on saluunatyyppiset ovet, jotka peittävät vain osan oviaukosta ja ovat niin korkealla, että minä persjalkamallinen ihminen näyn vyötäröstä alaspäin kopin ulkopuolelle. Siinä on ikävä sovitella esimerkiksi pinkkiä uimapukua. Ja muunkin värisiä.
Saluunanovityyppiset sovituskopit olisivat tirkistelijöille helppo apaja. Lohduttaudun sillä, että eivät tirkistelisi kauaa. Saattaisivat jopa päättää tirkistelijän uransa siihen.
Saluunanovikoppi oli sentään kohtuullisen tukevatekoinen. Sovitin joskus samaan masokistiseen tyyliin keskellä talvea uimapukua urheiluliikkeen kopissa, joka oli kyhätty keskelle liikettä. Alle kouluikäinen tyttäreni halusi tulla koppiin mukaan. Ahdaskin se oli, kyynärpäät kolisivat seiniin ja koppi huojahteli pelottavasti. Tyttäreni kauhisteli kirkkaalla äänellä, että mitä jos tämä koppi kaatuu. Ei olisi ollut kyllä kenelläkään mukavaa silloin. Ei kaatunut.
Kymmenkunta vuotta sitten ajattelin ostaa pikkujouluun uudet vaatteet. Tuolloin oli muodissa ihanasti valuvat kankaat, jotka olisivat varmasti mukavia päällä ja näyttivät kauniilta. Hengareissa. Mikään koko ei päässyt kauniisti valumaan ylläni. Loisteputkivalaistuksessa joka mutka ja muhkura erottui oikein kunnolla valuvan (=nuolevan) kankaan läpi. Totesin kopissa ääneen, että kyllä naisvartalo voi olla kaunis. Menin siis tuonakin vuonna pikkujouluun samassa lempeässä mustassa mekossani, jossa olin käynyt useiden vuosien ajan kaikki muutkin juhlat. Ja silti oli mukavat pikkujoulut.
Sovituskoppien valaistus saisi olla armeliaampi. Esimerkiksi kynttilä. Tai paloturvallisempi led-tuikku. Tai ei mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti