Hiihtokelityypit, osa 3 – loistava luistava keli

Kevät etenee, joten ehkä aiheetkin pikku hiljaa vaihtuvat. Tällä kertaa kuitenkin vielä hiihtämisen ylistystä: Minulle täydellinen hiihtosää on kevättalven pilvetön taivas, pari astetta plussaa ja pieni tuuli, joka pitää lumen kuivana. Loistava ja luistava, täydellinen keli. Sellainen ettei meinaa raskia hiihtää, ettei matka loppuisi. 

Jos loistavat hiihto-olosuhteet sattuvat viikonlopulle, jäälle ovat yleensä lähteneet kaikki. Siellä näkee hiihtäjien lisäksi kävelijöitä, pyöräilijöitä, moottorikelkkailijoita, autoilijoita, potkukelkkailijoita, pilkkijöitä, koiria, hirviä... hyvä että sekaan mahtuu. Tällöin mekin hiihdämme usein Tour de Skin tuhannen laavun kautta.

Merellä ne samat aurauskepit, joita paskakelillä on hyvin harvassa, vilisevät nyt risuaitana silmissä. Jos sattuu kova myötätuuli, ainoa voimia vaativa ponnistus on saada jarrutettua maihin saapuessa. Tuuli ujeltaa korvissa ja hiihtäminen on niin mukavaa, että ääneen naurattaa. Välillä pitää oikein pysähtyä nauramaan.

Lentokelillä sukset toisinaan menevät lujempaa kuin pumppu ja perse, jolloin tällainen ammattilainenkin saattaa pyllähtää jopa tasaisella. Jos pyllähtää maastossa jäisellä ladulla alamäessä, sukset, sauvat ja luut menevät todennäköisesti poikki. Tasamaalla kaatuminen ei minua haittaa, jos kukaan muu kuin mieheni ei näe. Hän aina kauniisti epäilee tuulenpuuskan kaataneen minut, koska olen niin kevyt. Yrittää näin paikkailla niitä viipyileviä katseita, joita luo minuun, kun tv:stä tulee ohjelma "Rakas, sinusta on tullut pullukka".

Hankikeleillä merellä voi päästää sisäisen anarkistinsa valloilleen ja hiihdellä hurjasti omia reittejään. Jos vauhdin hurma lähtee hiihtohanskasta ja innostutaan liikaa, etenkin miehelläni piilee vaara, että kreisi ramppaa (ammattilaissanastoa). Jos näin käy, luisteluhiihtonsa menee toispuoleiseksi, jolloin minun on otettava vetovastuu, jottemme ala kiertää kehää (mikä ei haittaa, jos kehä sattuu olemaan Tour de Skin kokoinen).

Kun viilettää peiliksi liippaantuneilla metsäladuilla, jää raskaimmaksi tehtäväksi mutkissa jarruttelu. Jos latu on lenkki ja massan saa kunnolla liikkeelle, kierroksia saattaa tulla useita. Latukierrokseen jää helposti luuppiin eikä kehästä pääse pois ennen kuin vauhti vähän hidastuu.

Luisteluhiihtäjänä pääsen lentokelillä yleensä kostamaan alkukauden ohittelijoille ja puolestaan leuhottamaan pertsahiihtäjien ohi. Se tekee kyllä nasupetteriä (meidän ammattilaisten slangia). Ei sillä, että tässä mistään kilpailusta olisi kyse. Varsinkaan vakavasta kilpailusta. Ihan omaa suoritusta vaan teen. Ilman paineita. Rennosti vaan. Jos nyt satun etenemään napsun verran (meidän ammattilaisten sanastoa) nopeammin kuin kanssahiihtäjät, pakkohan se vaan on ohittaa.

Merikotkat ja karhut ei näillä keleillä pelota, keskisormea näytän niille.

Paskakelinhiihdon paras osuus on se, kun pääsee ladulta saunaan. Täydellisen kelin hiihdon jälkeen kunnon luterilainen tasaa euforisen olonsa jollakin jalatmaahanpalauttamisharjoitteella. Silloin on hyvä esimerkiksi pesaista vessa, sauna tai pyykkikorissa odottelevat käsin pestävät joululiinat.

Varustehavainto: Buffi on kätevä lenkkipäähine. Kun toinen pää on litimärkänä hiestä, voi kääntää buffin niin että kuivana hulmunnut lärpäke tulee päähän ja hikinen osa liehuu niskassa. Jos on pitkä lenkki ja sopiva ilma, sekin saattaa ehtiä kuivua ja tempun voi toistaa!