Kierrätimme mekin kaatopaikkakäynnillämme sen verran, että sieltä lähti mukaan metallinen järeä Tonka-kaivinkone (lelu siis) ja Sebu. Tai tarkkaan ottaen Sebun pää, joka oli hyvin mieluinen tuliainen ja on toiminut vuosien saatossa monissa tehtävissä. Hän on ollut lahjomaton päätuomari naapureitamme vastaan pelatuissa juhannusfutis-matseissa. Lisäksi hän on toiminut riippumattotelineen päänä ja vartioinut päämiehenä ansiokkaasti taloamme poissaollessamme – pää ikkunassa säikäyttää arimmat konnat.
Itselle tuli kaatopaikkakäynnin jälkeen entistä voimakkaampi tarve käyttää tavarat tarkasti loppuun ennen niiden hävittämistä. Joku saattaa nähdä sen saituutena. Saattaa se osittain sitäkin olla.
Autoissamme tämä tietenkin näkyy selvästi. Aiemmin meillä oli Lada Samara, jolla ajettiin niin kauan, että pellit alkoivat putoilla. Moottorilla olisi kai vielä ajanut pitkään ja blyysipenkit olivat edelleen näyttävät, mutta ulkokuori alkoi kaivata kokovartalotukea.
Torniossa oli metalliromunkeräys, jolloin eri puolille Torniota sai tien varsille viedä romua, jotka kerääjä sitten vei mennessään. Mieheni oli tuolloin Torniossa töissä ja pelkäsi, että jos joutuu jostain syystä pysähtymään Samaralla tien varteen, saattaa romunkerääjä tulla ja napata kuormaan. Pysähtymisen pelossa Tornion alueen kimppakyytiläisten piti keräyspäivinä hypätä pienestä vauhdista Samaraan ja siitä ulos.
Olisin minä tietenkin voinut virkata vaikka kalastajanlangasta suojaverkon Samaran ympärille peltejään tukemaan, mutta päädyimme lopulta viemään sen romuttamolle. Mieheni ajoi Samaran ja minä menin Ooppelilla hakemaan miestäni. Ei meinannut löytyä miestä eikä Samaraa. Säikähdin jo, että Samara oli puristettu paaluksi eikä mieheni ehkä ollut muistanut poistua siitä. Kohta hän kuitenkin loikki ulos toimistosta kahdenkympin seteliä voitonriemuisesti heilutellen. Samarasta oli maksettu rahaa.
Ooppeli on ikiliikkuja eikä ymmärtääksemme lopu koskaan. Mieheni osti sen käytettynä vuonna 1996 silloiselta työkaveriltaan. Samalla hän osti itselleen samaiselta työkaverilta upean havunvihreän Sastan toppapuvun. Ensimmäiset 15 vuotta hän käytti sitä parempana pukuna. Viimeiset viitisen vuotta puku on ollut päällä lähinnä hämärähommissa eli pimeällä kotipihalla lumi- yms. töissä. Jatkuvassa käytössä kuitenkin. Mutta nyt sen hihansuut alkavat jo rispaantua! Mikään ei enää nykyään kestä. Kenen on vastuu? Voiko korvauksia vaatia puvun valmistajalta? Tai saisiko myyjältä vielä hinnanalennusta?
Sukat käytän loppuun. Jos varret ovat hyvät ja komeat, ei pohjan mahdollisilla rei'illä ole niin väliä. Jos joku kuitenkin sattuu reiän huomaamaan, selitän, että sukat olivat kyllä kotoa lähtiessä ehjät. Tarkoitan lapsuudenkotoa lähtöäni. Muutin sieltä pois syksyllä 1980.
Niin ja onhan minulla tuo sama mieskin edelleen. Hänkin on ollut käytössäni syksystä 1980.
Sulla on kerrassaan hauskoja juttuja. Taidanpa lukea niitä jatkossakin. Ps. pidän hurtista huumoristasi ja roisista asenteestasi. Itseironiasi on huippua! Kaikki eivät siihen pysty, mutta terve itsetunto sallii sen. Kiitos sinulle päivän piristämisestä.
VastaaPoista