Hiihtäjätyypit

Ihmiset kannattaa lokeroida. On helpompi hallita omaa maailmaa, kun voi lokerosta päätellä, millainen kukin ihminen on ja miten hän käyttäytyy. Tässä muutama lokeroitu hiihtäjätyyppi:


Sitkaat papat ja mummot, arviolta yli 70v.
Tämä ryhmä muodostaa varsinkin metsäladuilla ja huonommalla säällä ylivoimaisen hiihtäjäenemmistön. He hiihtävät perinteisellä tyylillä eivätkä yleensä prameile varustuksella. Sukset on osattu voidella erivärisillä Swixeillä ja Rexeillä kulloisenkin kelin mukaan. Heidän vauhtinsa on tasainen ja he voisivat helposti hiihtää esimerkiksi kaksi vuorokautta yhteen menoon väsymättä.


Alkukaudesta ja huonoluistoisella kelillä he vilahtelevat eleettömästi ohitseni. Joskus joku ohittava pappa saattaa säälien lohduttaa, että nyt on huono luisteluhiihtokeli. Lohduttaudun myös sillä, että heillä on ollut 20-30 vuotta enemmän treenausaikaa kuin minulla, joten ehkä minäkin sitten aikanaan...


Latu-mamilit
Mamileilla (Middle-Aged Man In Lycra) tarkoitetaan yleensä täydessä kilpavarustuksessa lujaa polkevia pyöräilijämiehiä, joita singahtelee erityisesti pääkaupunkiseudulla. Laduillakin on vastaavia. He etenevät kovaa vauhtia (ainakin omasta mielestään), omistavat baanan (ainakin omasta mielestään) eivätkä havainnoi muita hiihtäjiä.


Kun he tulevat vastaan, heitä on väistettävä poistumalla baanalta. Baanalle kyllä mahtuisi, jos molemmat siirtyisivät vähän sivummalle ja sovittaisivat potkujaan kohdatessaan. Latu-mamilit eivät väistä. Ehkä he eivät jaksa väistää tai ehkä heidän hiihtotekniikkansa ei salli rytmi- ja suuntavaihdoksia.


Pohdin joskus miehelleni, että jos kyseessä on vaan se näkymättömyysongelmani, että he eivät vaan oikeasti näe minua. Mietiskelin, että jos laittaisin ihanan meikin ja kirkkaanpunaista huulipunaa, näkisivätkö he sitten minut. Mieheni mielestä voisi olla tehokkaampaa, jos maalaisin koko naamani kirkkaanpunaisella huulipunalla. En ole vielä testannut.

Lämpimästi pukeutuneet
Nämä tyypit ovat useimmiten naisia tai joskus nuoria miehiä. He ovat ehkä talven ainoalla hiihtoreissullaan ja ovat onnellisia, kun pääsevät ladulta pois. On se niin tuskaista, kun vaatetta on liikaa eikä sitä yleensä itse huomaa nihkeän menon syyksi. Heidän naamansa ovat tummanpunaiset ja hikiset ja he ovat koko ajan tupehtumaisillaan. Päällä on paksu toppapuku, paksu pipo tai kaksi pipoa, kaulahuivi ja karvakintaat. Alla luultavasti ainakin laamapaita, villapaita, välihousut ja villahousut. Pukeutumisvirhe on helppo ymmärtää, sopiva pukeutuminen on opeteltava. Isävainaani ohje oli, että lähtiessä on hyvä, jos vilu vähän kappasee, kunhan sormet, varpaat ja korvat eivät palele. Isä tiesi, mistä puhui.

Lapsiperheet
Lemmikkejäni. Ilahdun aina, kun näen lapsia ladulla. Itsekin raahasimme omiamme keinolla tai toisella hiihtämään. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen, kun rönsyt ovat unohtuneet ja aika kullannut, muistamme ne mukavina reissuina.


Lapsihiihtäjiä kohdatessa saattaa kuulla yllättäviä kommentteja: ”Minä voisin laulaa jotakin, mitä minä laulaisin?”. Ja kuulla laulua. Siinä on sykkeet hiihtäjällä sopivalla tasolla. Jos hiihtävät lapset ovat alle 10-vuotiaita, pääsen yleensä (ainakin loppukaudesta) ohittelemaan. Siksikin ovat mukavia. Joskus on kyllä käynyt niinkin, etten millään ole meinannut päästä noin neljävuotiaan ohi – ei vaan oma vauhti riittänyt. Silloin tekisi mieli kehottaa lapsia menemään muualle hiihtämään pois aikuisten jaloista.


Peto on irti -tyypit
Kuulun itse tähän ryhmään varsinkin, jos hiihdän ilman sykemittaria tai jarrumiestä. Tällöin startatessa laitetaan virtuaalinen numerolappu rintaan, kiihdytetään heti täyteen vauhtiin ja ohitetaan mahdollisesti muutama sitkeä pertsamummo tai -pappa, lapsiperhe tai liian lämpimästi pukeutunut hiihtäjä. Hiihdetään yleensä muutama sata metriä, kunnes jalat ovat hapoilla, verenmaku suussa ja keuhkot vinkuvat. On noloa, jos juuri komeasti ohitetut hiihtäjät puolestaan ohittavat luistelevan, joten on pysähdyttävä joko vastaamaan puhelimeen – soi se tai ei – tai valokuvaamaan maisemia.

Haluaisin oikeastaan olla tyylikäs mawil, semmoinen hankisääskityyppinen jäähdyttelevä kilpahiihtäjä. Mutta Peltosieni kanssa yhtäaikaa 1970-luvun lopulla hankittu lycrainen kirkkaanvihreä, valkoisin kylkiraidoin somistettu Terinitin hiihtohaalari on nykyään vähän pinkeä. Se joustaa hyvin ja mahtuu siksi kyllä päälle, mutta edessä oleva kokovartalovetoketju ei mene kiinni, mikä syö harmillisesti latu-uskottavuutta. Ja viimakin ottaa ikävästi etuvartaloon.

Jatkan kuitenkin hiihtelyä ajatellen, että peto se on virtahepokin. Ja monet matelijat.