perjantai 19. helmikuuta 2016

Taakat kasaantuvat

Työpaikoilla on muistaakseni usein ihmisiä, joille jostain syystä kasaantuu selvästi enemmän tekemistä kuin toisille. Ne, joille töitä kasaantuu, voivat olla erityisen hyviä työssään. Tai nopeita. Tai vastuunkantajia, jotka tekevät, kun näyttää, että muuten ei tule tehtyä. Tai liian kilttejä sanomaan ei, jolloin työaremmat ihmiset käyttävät tilannetta hyväkseen pitääkseen oman työmääränsä leppoisampana. Tai oman työpaikkansa puolesta pelkääviä, jotka eivät uskalla sanoa ei. Tai huonon organisaattorin alaisia. Tai kaikkia näitä.


Joskus töiden (ja kantamusten) kasaantuminen yhdelle voi olla vaan sattumien summa.


Näin kävi sillä samaisella Ylläksen reissulla, jonka alkajaisiksi tulin unohdetuksi huoltoasemalle:


Syötyämme aamiaiseksi ystäväperheen isännän valmistamia puurokuutioita, pakkasimme kaksi isoa reppua täyteen evästä ja lähdimme koko poppoo hiihtoretkelle. Seurueen 1½ -vuotias juniori pakattiin ahkioon, jota mieheni veti. Kaksi neljävuotiasta aloitti matkan hiihtämällä, mutta hiihtomatkan ei odotettu olevan kovin pitkä. Kaksi seitsemänvuotiasta, 13-vuotias ja me neljä aikuista hiihdimme. Emme olleet päättäneet tarkkaa reittiä, suunnittelimme hiihtävämme jollekin laavulle matkan sujumisesta riippuen.


7-vuotiaat innostuivat hyvistä hiihto-olosuhteista ja lähtivät painamaan hurjaa vauhtia edellä. Kun heitä ei enää näkynyt eikä kuulunut, huomasimme, että laduthan risteilevät, joten he saattavat eksyä. Ystäväperheen isäntä jätti reppunsa ahkioon ja lähti 13-vuotiaansa kanssa hiihtämään lapsia kiinni.


4-vuotiaat eivät jaksaneet enää hiihtää, joten heidät ja suksensa soviteltiin ahkioon. Päätimme muuttaa suunnitelmaa ja hiihtää lähimmälle, Kesänkijärven laavulle. Koska edellä hiihtävillä oli eri tieto päämäärästämme, mieheni lähti hiihtämään heitä kiinni. Hän puolestaan jätti reppunsa ystäväperheen rouvan selkään ja minä aloin vetää ahkiota.


Matka eteni kohtuullisesti, kunnes tulimme Kesänkijärvelle, joka piti ylittää. Järvellä oli vain pehmeä latu, ei luistelubaanaa. Minulla oli luistelusukset, jotka eivät tietenkään pitäneet yhtään. Ja vedettävänä ahkio, jossa oli kolme lasta, kahdet sukset ja eväsreppu.


Laavulle oli pari kilometriä, mutta nyt ei enää matka edistynyt. Pehmeällä ladulla ei voinut luistella. Potkaista ei voinut, koska suksissa ei ollut pitoa. Luistokin oli aika huono. Aina tasatyönnöllä perässä oleva raskas ahkio nykäisi minua taaksepäin. Jouduin pinnistelemään, etten lentänyt selälleni. Aloin olla aika tuskastunut varsinkin kun näimme, että muu seurue oli jo laavulla eikä kukaan näyttänyt tulevan vastaan auttamaan.


Ystäväni ei jaksanut vetää ahkiota yhtään paremmin, joten hänkin jätti eväsreppunsa ahkioon ja lähti hiihtämään laavulle pyytämään, että jompikumpi miehistä tulisi auttamaan. Olin todella väsynyt marttyyri. ”Hiihtäminen” oli niin vaikeaa, että melkein itketti. Ahkion kyydissä olevalla kolmikolla sentään oli hauskaa ja heitä nauratti kovasti. Koska keli ei ollut kummoinen eikä ystäväni aivan kilpahiihtäjätasoa, hän ei ollut laavulla kovinkaan paljon ennen minua. Mieheni tuli vetämään ahkion viimeiset kymmenet metrit jäältä maalle.


Seurue istui laavulla hyväntuulisena ja rentona, miehillä oluttuopit käsissään. Moitiskelivat hitauttani – olivat joutuneet nälissään odottelmaan eväsmakkaroitaan. Minä kömysin naama maksanvärisenä maihin enkä ole ikinä ollut niin katkera toisten iloisuudesta. Ei kulkenut kunnolla henki eikä puhe. Seurue sai pitkän aikaa asetella sanansa hyvin tarkkaan ennen kuin lopetin hengityksen pidättämisen ja puhumattomuuden. Makkara, olut ja hienot maisemat löysäsivät tunnelman pikku hiljaa.


Paluumatkalla en raahannut ketään enkä mitään muuta kuin itseni.



Huippuhauska Ylläksen reissu oli silti sekin. Terveisiä vaan ystäväperheelle.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti