Hiihto - välineurheilua

Hiihto on hyvä harrastus. Välineurheilua se on toki siinä mielessä, että siihen tarvitaan sukset, sauvat ja monot. Lapsuudessani sukset oli tehty puusta (ennen vanhaan sukset olivat puuta ja lapset rautaa, kuten laulussakin osuvasti sanotaan) ja ne olivat sopivat, kun hiihtäjä nosti käden pystyyn ja ulottui koskettamaan pystyssä olevan suksen kärkeä. Sauvat olivat oikeanmittaiset, kun ne ylsivät lattialla seisottaessa kainaloon.

1970-luvulla vanhempani ostivat minulle hyvät lasikuituiset Peltosen kilpasukset. Uutena innovaationa niiden kantaosassa oli kolme olasta ohjattavuutta parantamassa. Peltoset olivat aina niin liukkaat, että niillä saattoi vaivattomasti vaihtaa hiihtotyylin luisteluksi 80-luvulla.


Heti 2000-luvun alussa mieheni alkoi puhua uusien, varsinaisten luistelusuksien hankinnasta. Estelin, sillä Peltoset olivat mielestäni täydelliset. En ollut kasvanut pituutta sitten 70-luvun, ylsin edelleen sormillani suksen kärkeen. Mutta sehän ei enää riittänyt, nyt piti hiihtäjän seisoa suksien päällä ja paperin liikkua suksen alla tietyn matkaa. Mitä painavampi ihminen sitä pidemmät sukset siis. Painoa oli saattanut tulla joku kilo lisää sitten aktiivihiihtourani, jolloin Peltoset hankittiin. Epäilin, että minun painollani suksien pitäisi olla noin viisi metriä pitkät. Sellaisia olisi hankala hallita eikä hiihtää voisi kuin suoralla merenjääladulla.


Trenditietoisen välineurheilijamieheni mielestä Peltoseni olivat auttamatta vanhanaikaiset ja nolot terävine kärkineen. Ne olivat kuulemma vaarallisetkin – silmä tai keuhko puhkeaa, jos niiden päälle sattuu kaatumaan. Suksien korkea ikä paljastui myös niissä olevista Hopeasompa-kisojen leimoista vuodelta 1978 ja dymo-tarrasta, jossa oli tyttönimeni (ei oltu vielä ehditty vaihtaa tarraa, naimisissa tuolloin sentään vasta vajaat 20 vuotta).


Eräänä päivänä mieheni sitten soitti minulle töihin, ilmoitti olevansa ostamassa minulle syntymäpäivälahjaksi suksia ja kysyi painoani. Painoani!!? Tietoa, jota olin pitänyt huolellisemmin salassa kuin pankkitunnuksiani. Yritin kiemurrella, että eihän suksia voi ostaa, ellei hiihtäjä ole paikalla nostamassa kättä pystyyn. Ei kuulemma tarvinnut. Suksia tehdään eri jäykkyyksillä ja pitää vaan tietää hiihtäjän elopaino.


Koska oli erittäin harvinaista, että mieheni ylipäätään ostaa minulle lahjan ja myyjäkin kuulemma odotteli vieressään innokkaana tietoa kilomäärästäni, oli pakko keksiä jotain. Menin työpaikan vessaan jatkamaan puhelua kuiskaten, jotta ainakaan kukaan työkaveri ei kuulisi lukemia. Pyöristin kymmenkunta kiloa alaspäin ja väitin ovelasti ilmoittamani kilomäärän sisältävän myös yleensä hiihtoretkillä kantamani noin kymmenkiloisen eväsrepun painon.


No, ainakaan tilanne ei ollut niin nolo kuin eräällä rouvalla, joka kuiskasi painonsa hiljaa suksimyyjälle ja myyjä kajautti kauempana olevalle toiselle myyjälle: ”Onko meillä vielä suksipaketteja yli satakiloisille?” (Huomautuksena, että tuo rouva en ollut minä eikä myöskään eräs lapsuudenystäväni, jos joku meitä epäili.)


Eihän ne uudet Fischerit Peltosille pärjänneet liukkaudessa. Jossain vaiheessa joku ammattilainen totesi, että uusissa suksissani oli vesikelin profiili. Kun se hiottiin toisenlaiseksi, sukset alkoivat luistaa ja suostuin lopulta siirtämään Peltoset eläkkeelle. Olen nyt sitten toistakymmentä vuotta hiihdellyt (luistellut) uusilla Fischereilläni. Jotka eivät ole lähellekään viisimetriset.