Hiihtokelityyppejä, osa 2 – paskakeli metsäladulla

Hyviäkin kelejä on. En minä muuten hiihtäisi enkä hiihtämisestä jauhaisi. Mutta aina joskus on myös näitä ei-niin-hyviä-kelejä – suorastaan paskakelejä.

Välillä sitä ammattilaisenakin haluaisi pitää lepopäivän hiihdosta, mutta en monestikaan uskalla. Kuuntelin kerran erään triathlonistin haastattelun ja hän sanoi, että lihakset kasvavat levossa. Pituuskasvu on ainoa fyysinen kasvu, jota kaipaisin ja koska lihakset eivät varmaankaan kasva pituutta, en uskalla levätä.

Siksi ajaudun joskus metsäladuillekin paskakeleillä. 

Voi olla esimerkiksi sellainen vesikeli, että lumi imaisee sukset kiinni ja kuuluu plopsaus, kun potkaisee suksen irti lumesta. Ainoastaan jyrkimmissä alamäissä sukset liukuvat muutaman metrin työntämättä. Koko ajan joutuu punnertamaan, siispä me ammattilaiset puhumme työmiehen kelistä.

Luistelusuksilla harvemmin tapahtuu sitä puusuksien aikaan tyypillistä ilmiötä, että kaikki lumet tuntuvat kertyvän suksenpohjiin ja homma menee tamppaukseksi. Välillä pitää katsoa taakseen, että rullautuuko koko latu mukaan. Perinteisen suksilla näin voi käydä edelleenkin. Ja luistelusuksillakin ainakin sillä talven ensimmäisellä lenkillä, jolloin suksenpohjissa on vielä kaikenlaista kamaa kesän jäljiltä.


Nihkeällä pakkaskelillä suksi vaan saattaa olla luistamatta. Luisteleminen on tuskaista, kun ei luista. Perinteistä ei voi hiihtää, koska luistelusukset eivät myöskään pidä. Tasatahtikin on raskasta, kun suksi ei luista. Kaikki menevät ohi, sukuvikako siis? Veikko Lavi se tämänkin tiesi? Matka ei etene yhtään. Onneksi hiihto eroaa pyöräilystä siten, että vaikka vauhti on kuinka hidas, yleensä pysyy sentään pystyssä.

Itkin viime talvena myötätunnosta Lari Lehtosen mahdollisesti päättyvää hiihtouraa. Paskakelillä en ymmärrä Lehtosta yhtään. Mitä ihmeen itkettävää siinä on, ettei ikinä enää tarvitse hiihtää? Tuolloin samaistun helpommin Happo Heikkisen maaliintuloihin - tulkaa nyt herranjestas joku niistämään naamani ja raahaamaan minut ladulta pois!

Joskus sykemittarin vyön irrottaminen tosin helpottaa tuskaista oloa. Veri ja ilma alkavat taas kiertää ja sydän hakata. En aina muista sykemittaria asetellessani, etten ole laiha.

Jos merellä pelottaa, että merikotkat käyvät väsyneen etenijän kimppuun, niin metsässä puolestaan mietin karhujen talviunilta heräämisen ajankohtaa. Loppulenkillä joskus väsyneenä pohdin, mitä tekisin, jos karhu tulisi ladulla vastaan. Kääntyisinkö takaisin ja hiihtäisin täysillä? En jaksaisi. Tekeytyisinkö kuolleeksi? Fyysisesti se olisi hyvinkin helppoa, mutta henkinen kantti ei ehkä kestäisi. Luultavasti iskisin lannistettuna sauvat hankeen ja sanoisin otsolle, että syö sitten (tähän kohtaan tulisi voimasana)!

Onneksi kuulin hyvän vinkin: karhut inhoavat hajusteita. Siksipä pirskottelen loppukevään metsäretkille päälleni 1970-luvulla tilaamani Yves Rocherin eau de toilettet. Ei ole muuten yksikään karhu käynyt päälle, toimii!

Kun sitten vihdoin räkä poskilla ja kieli maata viistäen selviää paskakelillä ladulta pois ja vielä lenkin loppukevennykseksi vetaisee jäisellä parkkipaikalla liukkailla monoilla näyttävän kokovartaloliikesarjan ja reväyttää jonkun selkä-kylki-kassler tms. ruhon osan, niin hiihtoelämys on valmis. Seuraavan päivän lihaksienkasvatuslepo siintää kristallinkirkkaana mielessä.

On näissäkin reissuissa kuitenkin jotain positiivista: Ladulta pääsee lopulta pois, mahdollisesti saunaan. Olo on kaikesta tuskailusta huolimatta jälkeenpäin hyvä. Metsä on aina kaunis, varsinkin paskakeleillä sitä on hyvä pysähtyä välillä ihastelemaan.