Hiihtokelityyppejä, osa 1 – paskakeli merellä

Hiihtokelejä on monenlaisia, kaksi päätyyppiä ovat hyvä keli ja huono keli. Ääripäät ovat loistava keli ja paska keli. Paskakelejä (meidän ammattilaisten vakiintuneena terminä sen voi kirjoittaa myös yhteen) voi tietysti vältellä, mutta ammattilaisen on hiihdettävä joskus sellaisillakin. Pidän itseäni ammattilaisena, sillä työttömänä voin hiihtää töikseni. Siitä vaan ei makseta mitään, siksi uskallan ammattilaisuuteni tässä näinkin julkisesti paljastaa. Jonkun se on tämäkin (hiihtäminen) tehtävä.

Kauniimmin raskaasta kelistä puhuttaessa me ammattilaiset käytämme myös termiä työmiehen keli. Ellei koko ajan tee työtä, vauhti pysähtyy. Työttömänä ollessani välttelen tuota termiä.


Talven ensimmäisellä hiihtolenkillä on useimmiten paskakeli. Johtunee pääasiassa siitä, että säilytämme kauden ulkopuolella suksiamme ulkorakennuksen vintillä orsien päällä pohjat ylöspäin. Kesähelteillä suksien pohjiin mädäntyy hiirien ja oravien raatoja, kertyy kärpäsiä, linnunpaskoja, muhia ja muita pölypalleroita.


Jotkut puhdistavat ja voitelevat suksiaan hiihtokauden alkajaisiksi. Me emme. Suksenpohjiin kertyneet töhnät tökkivät ensimmäisillä hiihtolenkeillä pahanlaisesti, mutta kyllä ne sinne ladulle vähitellen liiskaantuvat. Omasta mielestämme olemme edelläkävijöitä. Joku muu vaan ehti karvapohjasukset tuotteistamaan. Mietimme nyt linnunpaskapohjasuksien patentoimista ja tuotteistamista, ei lipsu nekään.

Merellä hiihdettäessä paskakeli johtuu usein kovasta vastatuulesta. Tällaisen hankisääskityyppisen hiihtäjän kannattaa silloin laittaa pari tiiliskiveä taskuun, ettei tuuli vie. Aurausrisut tsemppaavat, kun antaa itselleen luvan pysähtyä joka risun kohdalla. Niitä vaan on vastatuulella kovin harvakseltaan. Jos tuuli on puuskainen, kannattaa tormata (ammattihiihtäjien sanastoa) aina puuskien välissä vauhdilla matkanteon nopeuttamiseksi.

Kova tuuli pöllyttää ladulle hiihtäjän harmiksi irtolunta . Kun taivaltaa vastatuuleen pää alaspäin ja katse monoissa, pienetkin nietokset saattavat aiheuttaa yllättäviä tekniikan hajoamisia ja jopa pyllähdyksiä, jotka ovat erityisen noloja tasamaalla (tai siis merellä).

Pahimmillaan merellä tuntuu, että hiihtää seinää vasten. Naama lepattaa ja tuuli ulisee korvissa. Jos jaksaa katsoa taivaalle, saattaa nähdä merikotkien väijyvän helppoa saalista.

Kuvan otti Katja Koivumäki. Itse en oikein uskalla edes katsoa ylöspäin.

Kun kovalla vastatuulella saapuu vihdoin naama maksanvärisenä irvistellen etappisaareen ja luulee tehneensä urotyön, saa yleensä kuulla muiden ammattilaisten (= sitkaiden eläkeläishiihtäjien) kertomuksia vielä kovemmista tuulista ja pidemmistä hiihtomatkoista. Viimeisenä kehumaan pääsevät ovat hiihtäneet trooppisessa hirmumyrskyssä vastatuuleen Merenkurkkuun ja takaisin. Tämmöinen hopeasompahiihtäjä vaikenee silloin.

Etapilla on kuitenkin helpottavaa ajatella, ettei ole ampumahiihtäjä. Kädet tärisevät niin, ettei mehupullo meinaa osua suuhun. Jos silloin pitäisi alkaa ammuskelemaan, ei kenelläkään olisi mukavaa.

Positiivista paskankelinhiihdossa on voittajan olo, kun ladulta vihdoin pääsee kotiin. Positiivinen olo tulee heti kun on muutaman tunnin elpynyt, hengitys on tasaantunut, pulssi laskenut alle sadan, raajat lakanneet tärisemästä ja naaman väri alkaa muistuttaa normaalia.

Tekniikkavinkki: Tasamaaluisteluhiihdossa yleisin tekniikkavirhe on liian leveä suksikulma. Ongelma korjataan kaventamalla suksikulmaa. Tämän yllättävän tekniikankorjausohjeen antaa Reijo Jylhä opetusvideollaan.