Kevättalveeni kuuluu olennaisesti merellä hiihtely. Meri sentään vielä jäätyy näillä leveysasteilla hiihtokuntoon joka talvi ainakin joksikin aikaa. Kemin kaupunki ylläpitää loistavaa latuverkostoa lukuisine laavuineen. Kelpaa siellä ihmisen edetä. Ja syödä. Ja edetä. Joskus myös omia polkujaan, kun hanki kantaa.
Kotoamme on rantaan parisataa metriä. Koska ladulle siirtymiseen ei tällöin tarvita autoa, on kynnys hiihtolenkille lähtemiseen matala. Lähimmät kolme laavua ovat puolen kilometrin päässä Laitakarin ja Juurakon saarissa. Kun lapsemme olivat pieniä, hiihdimme kevättalvisin usein laavuille paistamaan makkaraa. Tapasimme siellä monesti puolitutun, joka oli sitten kertonut yhteiselle ystävällemme, että perheemme hiihtää todella paljon. Että olemme ”aina” merellä. Ystävämme oli korjannut käsityksen hiihtämisemme määrästä: ”Hiihtävät kotoa puoli kilometriä, paistavat makkarat ja hiihtävät takaisin.” Niinhän se oli. Vaikka olimme joka kevätviikonloppu ladulla, talven hiihtosaldo saattoi olla 15 km. Plus makkarat.
Ystävämme menivät vuosia sitten meillä hiihtolomaillessaan matalalla profiililla naimisiin. Päätimme yllättää heidät pienellä juhlalla. Olimme lähdössä koko perheiden voimin Juurakon laavulle makkararetkelle. Olimme kehittäneet nokkelan juonen, jonka mukaan minun pitikin yllättäen (ovela puhelu juonessa mukana olevalta ystävältämme) lähteä käväisemään töissä juuri kun olimme lähdössä hiihtämään.
Hiihdimme hämäyspuhelun soittaneen ystävämme kanssa todella nopeasti (omasta mielestämme) Juurakkoon ahkio täynnä häärekvisiittaa. Järjestimme laavulle häätarjoilut skumppineen, kakkuineen ja nuotiomakkaroineen. Soitin miehelleni (joka oli juonessa mukana), että joudun jäämään töihin pidempään ja kehotin heitä hiihtämään edellä Juurakkoon.
Tuore hääpari seurueineen hiihteli paikalle ja yllättyi juhlistaan iloisesti. Pakkasta oli parikymmentä astetta, skumpat pysyivät hyvin kylminä eikä hääkakkujen kerma päässyt valumaan, vaikka aurinko paistoi.
Nykyään hiihtelemme sentään pidempiäkin lenkkejä. Jos mieheni saa päättää ja menomatkalla on myötätuuli, hän hiihtää niin kauas kuin jaksaa ja kääntyy sitten takaisin. Hän on tätä pari kertaa päässyt kokeilemaan ja silti tekee edelleen samoin, kun tilaisuus tulee. Minun tehtäväni on siten jarrutella matkan pituutta, kun taas mieheni jarruttelee vauhtia, joka pakkaa muuten heti lähdössä kiihtymään niin, että se lähinkin laavu tuntuu pian olevan liian kaukana.
Jos on hieno ilma, hyvä keli eikä kiire minnekään, normaali viikonlopun retkilenkkimme menee näin: Mieheni ehdottaa, että hiihdämme Luulajan ja Kalixin kautta Tornioon ja sieltä kotiin – hissukseen hiihtelemme matalalla sykkeellä. Minä ehdotan, että käymme viiden kilometrin päässä Selkäsaaressa ja palaamme takaisin suorinta latua.
Hiihdämme puolen kilometrin päähän Laitakariin. Jos laavulla on tuttuja, saatamme pysähtyä hetkeksi. Tai jatkamme matkaa suoraan Selkäsaareen, jossa on latukahvila. Kannatuksen vuoksi ostamme sieltä munkit tai räiskäleet ja kahvit tai mehut. Ostopäätöstä helpottaa myös tuotteiden herkullisuus.
Selkäsaaresta sujuttelemme reilun parin kilometrin päähän Ajoksen laavulle paistamaan makkarat ja juomaan kaakaot. Jälkiruuaksi appelsiini. Seuraavaksi syöksähdämme Syväleton laavulle paistamaan toiset makkarat, jotka syömme viinimarjamehun kanssa. Jälkiruuaksi pähkinöitä. Lopuksi hiihtelemme joko Laitakariin tai Juurakkoon nauttimaan ns. viimeisenlaavunkaakaot. Jäljellä oleva hiihtomatka on niin lyhyt, että se menee pikku rommeissakin.
Näin hiihdellen ei pääse pidemmilläkään lenkeillä paino eikä housut putoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti