Tour de Ski pitää päästä hiihtämään ainakin kerran talvessa. Tour de Skihin kuuluu sääennusteiden tarkkailu noin viikon ajan etukäteen. Tämän hoitaa Kemin Erkki Nysten eli mieheni. Säätarkkailun tulosten ja muiden viikonlopun tapahtumien ja menojen yhteensovittelussa päädyimme hiihtämään tämänvuotisen Tourin sunnuntaina, jolloin yöpakkasten jäljiltä kelin pitäisi olla hyvä, auringon pitäisi paistaa ja hyvin mitättömän tuulen olla suunnilleen pohjoisesta.
Mieheni suunnitteli sunnuntaiaamuna reittiä ja minä kuuntelin lievästi peloissaan, että taitaa tulla taas aika pitkä reissu – Perämeren kaari ehkä kierretään ainakin vastapäivään. Kitisin ja murisin vastalauseita samalla kun pakkailin eväitä reppuun. Retken kun pitäisi kuitenkin olla pääasiassa miellyttävä, sellainen ettei tarvitsisi jännittää, jaksaako kotiin asti.
Touriin kuuluvat myös erinäiset mittaukset – pitää mitata matkaa, sykettä, aikaa, keskinopeutta, huippunopeutta, kalorimääriä ja painoa. Painonmittaukseen minä en tosin suostu, siitä tulee ihmiselle vaan paha mieli. Mieheni sen sijaan punnitsi rohkeasti itsensä ennen Touria.
Hanki kesti sen verran, että merellä saattoi hiihtää missä vaan, joten saimme jo parinsadan metrin monoilla hiippailun (jäiset tiet!) jälkeen laittaa sukset jalkaan ja karauttaa matkaan. Pikkuisen piti hangella jännittää, että uppoaako suksi tai sauva tai hiihtäjä, joten ihan komeimpaan tyyliin ei alkutaipaleella ylletty. Yllättävän hyvä oli silti hiihtää. Lopetin murisemisen.
Merelle olivat taas lähteneet kaikki, aivan rannikolla merenjää oli lähes täynnä. Kaupunginrantaa lähestyttäessä sai pujotella, jotta mahtui sekaan. Pilkkijöitä oli parhailla paikoilla vieri vieressä. Hiihtäjiä luonnollisesti ladut täynnä. Jääradalla pyöri autoja, moottoripyöräkin kaasutteli hangella lumi pöllyten välillä takarengas etummaisena kurvaillen. Pyöräilijöitä läskipyörillä ja retkipyörillä, kävelijöitä, lumikenkäilijöitä, koiria, lastenvaunuja, pulkkia, potkukelkkoja, moottorikelkkoja, mönkijöitä, moottoroitu varjoliidin, leijahiihtäjä... Joka suuntaan piti tarkkailla, ettei tule törmäyksiä - ylöspäinkin, jopa vesitaso laskeutui jäälle.
Baanalla keli oli naurettava. Aivan mahtava luisto, melkein liian helppoa hiihtelyä. Kiikeliä lähestyttäessä merellä alkoi olla jo tilaa. Laavulla mieheni paistoi ja söi ensimmäisen makkaran.
Matkalla Kiikelistä Selkäsaareen kaksi joutsenpariskuntaa lensi tööttäilen ylitsemme. Tai saattoivat ne olla merikotkiakin, en tunne lintuja kovin hyvin. Isoja lintuja kuitenkin. Aiemmin tunnistin vain kaksi lintulajia: pikkulinnut ja isot linnut. Lintuja paremmin tunteva kälyni opasti minut tunnistamaan myös kolmannen lintulajin, keskikokoiset linnut. Keskikokoisen linnun tunnistaa siitä, että se on isompi kuin pikkulintu, mutta sen sijaan pienempi kuin iso lintu.
Lähdimme aika myöhään Tourille, väkimäärä vähenee merellä iltapäivää kohti, joten loppumatkan saimme sujutella hyvinkin rauhassa, suorastaan kahdestaan. Selkäsaaren (ei siis Saariselän kuitenkaan) hiihtomajalla herkuttelimme mehun, kahvin ja mähmädonitsin.
Selkäsaaresta kiirehdimme Ajoksen laavulle paistamaan makkarat ja syömään appelsiinit kaakaon kanssa. Ajoksesta Syväleton laavulle vei jäinen perinteisen latu, jota pitkin oli vauhdikasta tasatyönnellä pieneen myötätuuleen. Välillä latu oli tosin vähän uponnut ja kovin kapeaurainen. Varomattomasti hiihtelin ja mono tarttui tietenkin ladun reunoihin ja mätkähdin pyllylleen ja siitä samalla vauhdilla selälleen. Onneksi selkätaskussa olleet puhelin ja mehupullo eivät hajonneet. Jos luulitte, että edellisen yön maanjäristys toistui sunnuntaina klo 16:08, erehdyitte. Se olin minä ja luontaiset pehmusteeni, jotka kohtasimme vauhdilla jäänpinnan.
Syväleton laavu tuli hyvällä kelillä niin pian vastaan, että tuijottelimme sitä vaan hetken, emmekä syöneet yhtään makkaraa! Juurakon laavulla olisimme juoneet viimeisenlaavunkaakaot, mutta oli käynyt semmoinen tapaturma, että rommi oli unohtunut kotiin. Minä pakkasin. Jos mieheni olisi pakannut, kaikki muu olisi voinut jäädä, muttei ikinä rommi!
Siispä sujuttelimme kotiterassille nauttimaan palautusrommit.
Matkaa kertyi 20km, sydämet olivat sykkineet, kaloreita mennyt ja tullut ja nopeuksiakin oli ollut. Tarkempia arvoja en nyt muista. Mieheni suoritti vielä retken päätteeksi loppupunnituksen: painonsa oli noussut hiihtolenkillä vain puoli kiloa, kyllä tämmöinen liikunta auttaa kivasti painonhallinnassa. Minä en punninnut itseäni edelleenkään. On kiva elää harhassa.
Julkaisen seuraavan blogini pääsiäisen jälkeen. Oikein mukavaa ja rauhallista pääsiäistä kaikille!
Ehkä hiihdän, ehkä en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti