Hiihtäjätyypit

Ihmiset kannattaa lokeroida. On helpompi hallita omaa maailmaa, kun voi lokerosta päätellä, millainen kukin ihminen on ja miten hän käyttäytyy. Tässä muutama lokeroitu hiihtäjätyyppi:


Sitkaat papat ja mummot, arviolta yli 70v.
Tämä ryhmä muodostaa varsinkin metsäladuilla ja huonommalla säällä ylivoimaisen hiihtäjäenemmistön. He hiihtävät perinteisellä tyylillä eivätkä yleensä prameile varustuksella. Sukset on osattu voidella erivärisillä Swixeillä ja Rexeillä kulloisenkin kelin mukaan. Heidän vauhtinsa on tasainen ja he voisivat helposti hiihtää esimerkiksi kaksi vuorokautta yhteen menoon väsymättä.


Alkukaudesta ja huonoluistoisella kelillä he vilahtelevat eleettömästi ohitseni. Joskus joku ohittava pappa saattaa säälien lohduttaa, että nyt on huono luisteluhiihtokeli. Lohduttaudun myös sillä, että heillä on ollut 20-30 vuotta enemmän treenausaikaa kuin minulla, joten ehkä minäkin sitten aikanaan...


Latu-mamilit
Mamileilla (Middle-Aged Man In Lycra) tarkoitetaan yleensä täydessä kilpavarustuksessa lujaa polkevia pyöräilijämiehiä, joita singahtelee erityisesti pääkaupunkiseudulla. Laduillakin on vastaavia. He etenevät kovaa vauhtia (ainakin omasta mielestään), omistavat baanan (ainakin omasta mielestään) eivätkä havainnoi muita hiihtäjiä.


Kun he tulevat vastaan, heitä on väistettävä poistumalla baanalta. Baanalle kyllä mahtuisi, jos molemmat siirtyisivät vähän sivummalle ja sovittaisivat potkujaan kohdatessaan. Latu-mamilit eivät väistä. Ehkä he eivät jaksa väistää tai ehkä heidän hiihtotekniikkansa ei salli rytmi- ja suuntavaihdoksia.


Pohdin joskus miehelleni, että jos kyseessä on vaan se näkymättömyysongelmani, että he eivät vaan oikeasti näe minua. Mietiskelin, että jos laittaisin ihanan meikin ja kirkkaanpunaista huulipunaa, näkisivätkö he sitten minut. Mieheni mielestä voisi olla tehokkaampaa, jos maalaisin koko naamani kirkkaanpunaisella huulipunalla. En ole vielä testannut.

Lämpimästi pukeutuneet
Nämä tyypit ovat useimmiten naisia tai joskus nuoria miehiä. He ovat ehkä talven ainoalla hiihtoreissullaan ja ovat onnellisia, kun pääsevät ladulta pois. On se niin tuskaista, kun vaatetta on liikaa eikä sitä yleensä itse huomaa nihkeän menon syyksi. Heidän naamansa ovat tummanpunaiset ja hikiset ja he ovat koko ajan tupehtumaisillaan. Päällä on paksu toppapuku, paksu pipo tai kaksi pipoa, kaulahuivi ja karvakintaat. Alla luultavasti ainakin laamapaita, villapaita, välihousut ja villahousut. Pukeutumisvirhe on helppo ymmärtää, sopiva pukeutuminen on opeteltava. Isävainaani ohje oli, että lähtiessä on hyvä, jos vilu vähän kappasee, kunhan sormet, varpaat ja korvat eivät palele. Isä tiesi, mistä puhui.

Lapsiperheet
Lemmikkejäni. Ilahdun aina, kun näen lapsia ladulla. Itsekin raahasimme omiamme keinolla tai toisella hiihtämään. Näin parinkymmenen vuoden jälkeen, kun rönsyt ovat unohtuneet ja aika kullannut, muistamme ne mukavina reissuina.


Lapsihiihtäjiä kohdatessa saattaa kuulla yllättäviä kommentteja: ”Minä voisin laulaa jotakin, mitä minä laulaisin?”. Ja kuulla laulua. Siinä on sykkeet hiihtäjällä sopivalla tasolla. Jos hiihtävät lapset ovat alle 10-vuotiaita, pääsen yleensä (ainakin loppukaudesta) ohittelemaan. Siksikin ovat mukavia. Joskus on kyllä käynyt niinkin, etten millään ole meinannut päästä noin neljävuotiaan ohi – ei vaan oma vauhti riittänyt. Silloin tekisi mieli kehottaa lapsia menemään muualle hiihtämään pois aikuisten jaloista.


Peto on irti -tyypit
Kuulun itse tähän ryhmään varsinkin, jos hiihdän ilman sykemittaria tai jarrumiestä. Tällöin startatessa laitetaan virtuaalinen numerolappu rintaan, kiihdytetään heti täyteen vauhtiin ja ohitetaan mahdollisesti muutama sitkeä pertsamummo tai -pappa, lapsiperhe tai liian lämpimästi pukeutunut hiihtäjä. Hiihdetään yleensä muutama sata metriä, kunnes jalat ovat hapoilla, verenmaku suussa ja keuhkot vinkuvat. On noloa, jos juuri komeasti ohitetut hiihtäjät puolestaan ohittavat luistelevan, joten on pysähdyttävä joko vastaamaan puhelimeen – soi se tai ei – tai valokuvaamaan maisemia.

Haluaisin oikeastaan olla tyylikäs mawil, semmoinen hankisääskityyppinen jäähdyttelevä kilpahiihtäjä. Mutta Peltosieni kanssa yhtäaikaa 1970-luvun lopulla hankittu lycrainen kirkkaanvihreä, valkoisin kylkiraidoin somistettu Terinitin hiihtohaalari on nykyään vähän pinkeä. Se joustaa hyvin ja mahtuu siksi kyllä päälle, mutta edessä oleva kokovartalovetoketju ei mene kiinni, mikä syö harmillisesti latu-uskottavuutta. Ja viimakin ottaa ikävästi etuvartaloon.

Jatkan kuitenkin hiihtelyä ajatellen, että peto se on virtahepokin. Ja monet matelijat. 

 

Hiihto - välineurheilua

Hiihto on hyvä harrastus. Välineurheilua se on toki siinä mielessä, että siihen tarvitaan sukset, sauvat ja monot. Lapsuudessani sukset oli tehty puusta (ennen vanhaan sukset olivat puuta ja lapset rautaa, kuten laulussakin osuvasti sanotaan) ja ne olivat sopivat, kun hiihtäjä nosti käden pystyyn ja ulottui koskettamaan pystyssä olevan suksen kärkeä. Sauvat olivat oikeanmittaiset, kun ne ylsivät lattialla seisottaessa kainaloon.

1970-luvulla vanhempani ostivat minulle hyvät lasikuituiset Peltosen kilpasukset. Uutena innovaationa niiden kantaosassa oli kolme olasta ohjattavuutta parantamassa. Peltoset olivat aina niin liukkaat, että niillä saattoi vaivattomasti vaihtaa hiihtotyylin luisteluksi 80-luvulla.


Heti 2000-luvun alussa mieheni alkoi puhua uusien, varsinaisten luistelusuksien hankinnasta. Estelin, sillä Peltoset olivat mielestäni täydelliset. En ollut kasvanut pituutta sitten 70-luvun, ylsin edelleen sormillani suksen kärkeen. Mutta sehän ei enää riittänyt, nyt piti hiihtäjän seisoa suksien päällä ja paperin liikkua suksen alla tietyn matkaa. Mitä painavampi ihminen sitä pidemmät sukset siis. Painoa oli saattanut tulla joku kilo lisää sitten aktiivihiihtourani, jolloin Peltoset hankittiin. Epäilin, että minun painollani suksien pitäisi olla noin viisi metriä pitkät. Sellaisia olisi hankala hallita eikä hiihtää voisi kuin suoralla merenjääladulla.


Trenditietoisen välineurheilijamieheni mielestä Peltoseni olivat auttamatta vanhanaikaiset ja nolot terävine kärkineen. Ne olivat kuulemma vaarallisetkin – silmä tai keuhko puhkeaa, jos niiden päälle sattuu kaatumaan. Suksien korkea ikä paljastui myös niissä olevista Hopeasompa-kisojen leimoista vuodelta 1978 ja dymo-tarrasta, jossa oli tyttönimeni (ei oltu vielä ehditty vaihtaa tarraa, naimisissa tuolloin sentään vasta vajaat 20 vuotta).


Eräänä päivänä mieheni sitten soitti minulle töihin, ilmoitti olevansa ostamassa minulle syntymäpäivälahjaksi suksia ja kysyi painoani. Painoani!!? Tietoa, jota olin pitänyt huolellisemmin salassa kuin pankkitunnuksiani. Yritin kiemurrella, että eihän suksia voi ostaa, ellei hiihtäjä ole paikalla nostamassa kättä pystyyn. Ei kuulemma tarvinnut. Suksia tehdään eri jäykkyyksillä ja pitää vaan tietää hiihtäjän elopaino.


Koska oli erittäin harvinaista, että mieheni ylipäätään ostaa minulle lahjan ja myyjäkin kuulemma odotteli vieressään innokkaana tietoa kilomäärästäni, oli pakko keksiä jotain. Menin työpaikan vessaan jatkamaan puhelua kuiskaten, jotta ainakaan kukaan työkaveri ei kuulisi lukemia. Pyöristin kymmenkunta kiloa alaspäin ja väitin ovelasti ilmoittamani kilomäärän sisältävän myös yleensä hiihtoretkillä kantamani noin kymmenkiloisen eväsrepun painon.


No, ainakaan tilanne ei ollut niin nolo kuin eräällä rouvalla, joka kuiskasi painonsa hiljaa suksimyyjälle ja myyjä kajautti kauempana olevalle toiselle myyjälle: ”Onko meillä vielä suksipaketteja yli satakiloisille?” (Huomautuksena, että tuo rouva en ollut minä eikä myöskään eräs lapsuudenystäväni, jos joku meitä epäili.)


Eihän ne uudet Fischerit Peltosille pärjänneet liukkaudessa. Jossain vaiheessa joku ammattilainen totesi, että uusissa suksissani oli vesikelin profiili. Kun se hiottiin toisenlaiseksi, sukset alkoivat luistaa ja suostuin lopulta siirtämään Peltoset eläkkeelle. Olen nyt sitten toistakymmentä vuotta hiihdellyt (luistellut) uusilla Fischereilläni. Jotka eivät ole lähellekään viisimetriset.

Miksi ovet ei aukene meille

Ooppelissa on ominaisuus, jolla ovet saa semmoiseen ovelaan lukkoon. Tuosta asennosta lukot avautuvat vain kuskinpuolen ovesta avaimella. Jos avautuvat. Ja siis vain ulkopuolelta. Ominaisuuden nimi on varaslukko, tiirikoiminenkin on kai sitten vaikeampaa, kun rehellinen omistajakaan ei meinaa saada auki. Avaamiseen on tietty kikkailukeino, joka usein toimii. Muttei aina.


Ooppeli ei ollut ollut meillä kauaakaan, kun käänsin varaslukon vahingossa päälle. Auto oli torilla ja yritin tuskailla ovia auki. Apua tarjosi kaksi epäilyttävän ystävällistä nuorta herraa. Ei avautuneet lukot. Kun herrojen ehdottamat keinot alkoivat mennä murtohommiksi, alkoivat avuliaisuuden tarkoitusperät jo epäilyttää. Minä heitä tuskin kiinnostin, joten himoitsivat varmasti Ooppeliamme! Pääsin herroista eroon keksimällä nerokkaan pienen valheen. Kerroin soittavani läheisestä puhelinkopista (jos tätä lukee joku nuorisolainen, katso googlesta, mikä on puhelinkoppi, tuolloin ei ollut kännyköitä) miehelleni, joka on poliisilaitoksella töissä, tulee nopeasti paikalle ja saa ovet helposti avattua. Mikään ei tietenkään pitänyt paikkaansa, mutta apuherrat livahtivat nopeasti muihin hommiin. Ja mieheni sai kuin saikin lopulta äherrettyä lukon auki.


Eräänä helteisenä kesäpäivänä olimme liikkeellä koko perheen ja naapurin tytön voimin. Pysäköimme samaiselle torille mennäksemme Heselle syömään. Mieheni väänsi ovet vahingossa varaslukkoon. Syötyämme yritimme palata autoon, mutta lukot eivät suostuneet avautumaan millään.


Kaikki keinot kokeiltuamme saimme lopulta takaluukun auki. Takakontin kautta saa kaadettua penkit, jolloin sieltä pääsee autoon sisälle. Koska varaslukkoa ei saa avattua sisältäkään, kaikkien autoon haluavien oli vöngittävä sinne takaluukun kautta. Oli perjantai-iltapäivä, joten torilla ja sen parkkipaikalla oli kohtuullisesti ihmisiä. Minulla oli ylläni hörselöinen liehuvahelmainen lyhyehkö hellemekko. Kieltäydyin ryömimästä takakonttiin pyllistelemään. Muut ryömivät. Minä löin viimeisen jälkeen takaluukun kiinni ja kävelin kotiin.


En uskaltanut vilkuilla ympärilleni, että keräsimmekö mahdollisesti viipyileviä katseita. Kuulin kyllä jälkeenpäin, että ystäväni oli ollut teini-ikäisen poikansa kanssa tuolloin torilla. Poika oli istunut autossa ja seurannut salaa ohjelmanumeroamme. Poika oli sanonut vasta kotimatkalla nähneensä perheemme. Ystäväni oli ihmetellyt, miksei poika jo torilla kertonut. Ei ollut kuulemma kehdannut, ettei äitinsä vaan olisi osoittanut tuntevansa meitä.


Se, että autoon ei syystä tai toisesta pääse sisälle, ei ole tietenkään kovin tavatonta. Kummallisempaa on, kun autosta ei pääse ulos. Hain Ooppelin huollosta ja olin viedessäni varoittanut asentajia varaslukko-ominaisuudesta. Kun hain auton, kuskin puolen ovi oli raollaan ja varaslukko päällä, joten ovi ei mennyt kiinni. Suunnittelin sitovani oven kaulaliinalla, jottei se levähtäisi selälleen ajon aikana. Huivilukkoa viritellessäni läimäytin oven vihapäissään voimalla ja sehän jäikin kiinni. Muttei auennut enää.


Päätin ihmetellä ulospääsyä kotona. Ei auenneet ovet kotonakaan. Ei vaikka avasin ikkunan ja yritin avaimella ulko-puolelta. Lopulta kiemurtelin ulos ikkunasta. Tarkastin tietenkin ensin huolellisesti, ettei kukaan näe. Auton ikkunasta ulos pujottelu ei ole ihan helppoa. Varsinkaan, jos ihminen ei ole aivan pieni ja päällään on talvivaatteet.


Kerroin tapauksesta ystävällemme, joka oli epäillyt älynlahjojani jo marjapuurotapauksessa. Hän epäili taas, että kukaan – edes minä - ei voi olla niin tollo, ettei pääse autosta ulos. Että se ei ole edes mahdollista. Yllytimme häntä kokeilemaan: Hän voisi istahtaa Ooppeliimme, laittaisimme varaslukon päälle ja hän yrittäisi tulla ulos. Hän oli kokoa ja mallia Stan Saanila / Leo Lastumäki. Ei uskaltanut testata.



Pieni vika,useimmiten lukot toimivat sentään moitteetta. Avaimien kanssa täytyy vaan olla tarkkana, ettei teipit väsy ja metalliosat pääse putoamaan.

Taakat kasaantuvat

Työpaikoilla on muistaakseni usein ihmisiä, joille jostain syystä kasaantuu selvästi enemmän tekemistä kuin toisille. Ne, joille töitä kasaantuu, voivat olla erityisen hyviä työssään. Tai nopeita. Tai vastuunkantajia, jotka tekevät, kun näyttää, että muuten ei tule tehtyä. Tai liian kilttejä sanomaan ei, jolloin työaremmat ihmiset käyttävät tilannetta hyväkseen pitääkseen oman työmääränsä leppoisampana. Tai oman työpaikkansa puolesta pelkääviä, jotka eivät uskalla sanoa ei. Tai huonon organisaattorin alaisia. Tai kaikkia näitä.


Joskus töiden (ja kantamusten) kasaantuminen yhdelle voi olla vaan sattumien summa.


Näin kävi sillä samaisella Ylläksen reissulla, jonka alkajaisiksi tulin unohdetuksi huoltoasemalle:


Syötyämme aamiaiseksi ystäväperheen isännän valmistamia puurokuutioita, pakkasimme kaksi isoa reppua täyteen evästä ja lähdimme koko poppoo hiihtoretkelle. Seurueen 1½ -vuotias juniori pakattiin ahkioon, jota mieheni veti. Kaksi neljävuotiasta aloitti matkan hiihtämällä, mutta hiihtomatkan ei odotettu olevan kovin pitkä. Kaksi seitsemänvuotiasta, 13-vuotias ja me neljä aikuista hiihdimme. Emme olleet päättäneet tarkkaa reittiä, suunnittelimme hiihtävämme jollekin laavulle matkan sujumisesta riippuen.


7-vuotiaat innostuivat hyvistä hiihto-olosuhteista ja lähtivät painamaan hurjaa vauhtia edellä. Kun heitä ei enää näkynyt eikä kuulunut, huomasimme, että laduthan risteilevät, joten he saattavat eksyä. Ystäväperheen isäntä jätti reppunsa ahkioon ja lähti 13-vuotiaansa kanssa hiihtämään lapsia kiinni.


4-vuotiaat eivät jaksaneet enää hiihtää, joten heidät ja suksensa soviteltiin ahkioon. Päätimme muuttaa suunnitelmaa ja hiihtää lähimmälle, Kesänkijärven laavulle. Koska edellä hiihtävillä oli eri tieto päämäärästämme, mieheni lähti hiihtämään heitä kiinni. Hän puolestaan jätti reppunsa ystäväperheen rouvan selkään ja minä aloin vetää ahkiota.


Matka eteni kohtuullisesti, kunnes tulimme Kesänkijärvelle, joka piti ylittää. Järvellä oli vain pehmeä latu, ei luistelubaanaa. Minulla oli luistelusukset, jotka eivät tietenkään pitäneet yhtään. Ja vedettävänä ahkio, jossa oli kolme lasta, kahdet sukset ja eväsreppu.


Laavulle oli pari kilometriä, mutta nyt ei enää matka edistynyt. Pehmeällä ladulla ei voinut luistella. Potkaista ei voinut, koska suksissa ei ollut pitoa. Luistokin oli aika huono. Aina tasatyönnöllä perässä oleva raskas ahkio nykäisi minua taaksepäin. Jouduin pinnistelemään, etten lentänyt selälleni. Aloin olla aika tuskastunut varsinkin kun näimme, että muu seurue oli jo laavulla eikä kukaan näyttänyt tulevan vastaan auttamaan.


Ystäväni ei jaksanut vetää ahkiota yhtään paremmin, joten hänkin jätti eväsreppunsa ahkioon ja lähti hiihtämään laavulle pyytämään, että jompikumpi miehistä tulisi auttamaan. Olin todella väsynyt marttyyri. ”Hiihtäminen” oli niin vaikeaa, että melkein itketti. Ahkion kyydissä olevalla kolmikolla sentään oli hauskaa ja heitä nauratti kovasti. Koska keli ei ollut kummoinen eikä ystäväni aivan kilpahiihtäjätasoa, hän ei ollut laavulla kovinkaan paljon ennen minua. Mieheni tuli vetämään ahkion viimeiset kymmenet metrit jäältä maalle.


Seurue istui laavulla hyväntuulisena ja rentona, miehillä oluttuopit käsissään. Moitiskelivat hitauttani – olivat joutuneet nälissään odottelmaan eväsmakkaroitaan. Minä kömysin naama maksanvärisenä maihin enkä ole ikinä ollut niin katkera toisten iloisuudesta. Ei kulkenut kunnolla henki eikä puhe. Seurue sai pitkän aikaa asetella sanansa hyvin tarkkaan ennen kuin lopetin hengityksen pidättämisen ja puhumattomuuden. Makkara, olut ja hienot maisemat löysäsivät tunnelman pikku hiljaa.


Paluumatkalla en raahannut ketään enkä mitään muuta kuin itseni.



Huippuhauska Ylläksen reissu oli silti sekin. Terveisiä vaan ystäväperheelle.

Näkymätön

Lapsena haaveilin näkymättömyydestä. Semmoisesta osa-aikaisesta, jota olisi itse voinut hallita. 1970-luvun TV-sarja Näkymätön mies oli aivan ihana, vaikkei pääosan esittäjä erityisen komea ollutkaan. Se ei niin haitannut, koska hän oli ison osan aikaa näkymätön. Sellaisiin rooleihin kelpaa rumempikin näyttelijä.


Tove Jansson puolestaan selvästi tiesi, mistä kirjoitti luodessaan näkymättömän lapsen, Ninnin. Ominaisuus ei olekaan pelkästään mukava ja hyödyllinen. Ninni palautui näkyväksi, kun rohkaistui ja työnsi Muumipapan mereen.


En ole koskaan ollut niitä äänekkäimpiä ja näkyvimpiä, mikä on oma valinta ja luonteenpiirre. Hehkeimmän iän ohitettuani olen kuitenkin huomannut, että olen joissakin tilanteissa täysin näkymätön, vaikken haluaisikaan. Näkymättömäksi muutun esimerkiksi usein, kun haluaisin palvelua. Etenkin puhelinliikkeissä.


Olin vasta vähän yli nelikymppinen, kun astuin kilinän kanssa puhelinkauppaan, joka oli yksi pienehkö huone. Myyntitiskin takana oli kaksi nuorta ja epäilemättä dynaamista miesmyyjää. Toinen palveli kahta asiakastaan ja toinen näpytteli antaumuksella tietokonetta kasvot minuun eli ovelle päin. Kumpikaan myyjistä ei nostanut katsettaan, kun tulin – puhumattakaan että olisi tervehtinyt. Odottelin rauhassa tiskin edessä, että näpyttelijä saa tärkeän tehtävänsä kirjoiteltua tai että toinen myyjä saa asiakkaansa palveltua.


Odottelin. Odottelin. Sisään astui toinen asiakas, nuori sievä nainen. Palvelluista asiakkaista toinen sattui olemaan tuttuni ja kääntyi sanomaan minulle jotain. Silloin näpyttelijä nosti katseensa ja kysyi vasta saapuneelta nuorelta naiselta, miten voi palvella. Ja minä, joka olin tullut varttituntia aiemmin, jäin edelleen odottelemaan.


Ellei olisi ollut jouluaaton aatto, enkä olisi töiden jälkeen kiireissäni ollut tulossa ostamaan juuri tiettyä puhelinta lahjaksi, olisin kävellyt ulos. Ehkä. Toisaalta olen kyllä vähän hidas reagoimaan. Kun nuori nainen oli palveltu, sain juuri ja juuri ostaa puhelimen välinpitämättömän ”palvelun” saattelemana. Vieläkin harmittaa, etten marssinut ulos ilman puhelinta. Tai alkanut reuhata.

En asioinut ko. liikkeessä enää koskaan. Lähipiirissäni oli tuolloin kuusi puhelimen käyttäjää, joiden ostopäätöksiä olin tekemässä. Viisas kauppias kouluttaisi myyjänsä palvelemaan hyvin myös näkymättömiä keski-ikäisiä naisia.


Kun harmituksen yli ajattelee, niin toki näkymättömyyttä voisi käyttää hyödykseenkin. Ei ole niin väliä, vaikka hiukset jäisivät joskus kampaamatta. Tai olisiko kukaan huomannut, jos olisin vaan hakenut hyllystä puhelimen ja kävellyt ulos? Jälkiä jättämättä.


Ehkä suhtaudun pitkämielisesti näkymättömänä kohteluun siksi, että olen vähän tottunut siihen kotioloissa. Olin vielä sentään hehkeä kolmikymppinen, kun lähdimme ystäväperheen kanssa Ylläkselle. Pysähdyimme ensimmäiselle huoltoasemalle parin kilometrin päässä kotoa. Mieheni tarkasti Ooppelin rengaspaineita ja pissapoikanesteitä yms. miehekästä, mitä autoille on tapana tehdä matkalle lähdettäessä. Nousin etupenkiltä ulos ja sanoin miehelleni hakevani huoltoaseman kahviosta nenäliinoja.


Nenäliinoja ei löytynyt heti, joten jouduin vähän odottelemaan. Kun tulin ulos, Ooppelia ei näkynyt missään. Ihmettelin kovasti ja kiertelin pihaa, kunnes huomasin, että Ooppeli nököttää parinsadan metrin päässä Lapintien varressa. Tupisin itsekseni rumia sanoja kävellessäni autolle. Kysyin, ajatteliko mieheni mahdollisesti matkan joutuvan nopeammin, jos hän ajaa jo vähän matkaa ja juoksuttaa minua perässä.


Oli käynyt kuulemma niin, että mieheni oli tullut autoon ja lähtenyt ajamaan. Esikoinen, joka oli tuolloin 7-vuotias, oli hädissään kysynyt, että mihin ollaan menossa. Mieheni oli vähän tiuskaisten vastannut, että no sinne Ylläkselle, kaverit menee jo edellä. Esikoinen oli varovasti sanonut, että kun äiti ei ole kyydissä... Ja paikkani oli sentään etupenkillä!


Koska mieheni olisi huomannut poissaoloni, jos lapset eivät olisi huomauttaneet? Ei koskaan? Nälän tullessa? Kuopuksen vaipanvaihtoaikaan? Naputuksen katoamiseen Ooppelin oikeasta etukulmasta?


Vieläkin mietityttää, oliko kyseessä irtiottoyritys vai tahaton unohdus. Sen jälkeen olen ollut valppaana huoltoasemilla pysähdyttäessä.


Hiihtokausi jatkuu nihkeän alun jälkeen. Alla pari kuvaa, joista ensimmäisessä olen innokkaana lähdössä ja toisessa olen juuri tullut hiihtämästä ja nojailen sippinä sauvoihin.

Keskity

Ihmisen pitäisi keskittyä tekemisiinsä. Aina pitäisi olla aikaa ja malttia tehdä asiat rauhassa.


Tein noin sadannen kerran elämässäni vispipuuroa (elikkä lappapuuroa) – helppo homma, ei tarvitse ajatella. Keittelin puolukoita oikein reilun ajan, jotta varmasti kaikki mehut irtoaa. Kun kiehumisaika tuntui riittävältä, asettelin siivilän tiskialtaaseen ja kaadoin keitokseni siihen. Tyytyväisenä hyräillen katselin, kuinka kaunis punainen puolukkamehu valui siivilän läpi lavuaariin ja siitä viemäriin. Siivilään jäivät lähes valkoiseksi keittyneet kuivat puolukan kuoret. Hyräily vaihtui toisenlaiseen ilmaisuun. Puuro jäi sillä erää tekemättä. Päätin, etten kerro tapauksesta kenellekään.


Siihen sitten sattui tulemaan miespuolinen ystävämme, jolle kuitenkin paljastin tapahtuneen. Suorasukainen ystävämme arvioi älykkyyttäni ja käytännöntaitojani reippain sanakääntein ja epäili, että kukaan muu ei voi olla niin tollo kuin minä.


Aikansa virheelläni mässäiltyään hän kuitenkin kertoi omasta makaronien keittelystään. Kun makaronit olivat oikeaoppisesti al dente, hän otti siivilän käteensä ja seisoessaan sivuttain lieden vieressä siivilä edessään kaatoi toisella kädellä makaronit siivilään. Kiehuva vesi lorisi varpaille ja lattialle.


Pohdimme tovin, kumpi meistä lopulta oli tollompi.


Käytännön älyäni epäili joskus myös äitini: Sain virtapiikin ja aloin siivota isän autoa, päätin aloittaa sisätilojen imuroinnilla. Ajoin kuplavolkkarin saunan pukuhuoneen ikkunoiden alle. Hain imurin, laitoin töpselin seinään, avasin pukuhuoneen ikkunan ja pyysin äitiä ulos ottamaan imuria vastaan. Ikkunat olivat sen verran korkealla maasta, etten yksin saanut imuria hallitusti pudotettua. Äiti katsoi minua hyvin hitaasti ja kysyi, miksen vie imuria ulos ja laita johtoa ikkunasta sisälle. Niin joo.


Mieheni on nopeampi luonne kuin minä, joten hänellä ajattelu joskus (usein?) unohtuu ja keskittyminen herpaantuu häsyämisen vuoksi. Terassiremonttia tehdessään hän tepasteli vasara kädessään vajaan parin metrin korkuisella tellingillä. Tikkaat olivat vain tellingin yhdellä sivulla. Kuvitteli sitten astuvansa selkä edellä alas tikkaille, mutta astuikin väärälle puolelle tellinkiä ja rysähti terassille. Loppuhuipennukseksi kädestä irronnut vasara vielä laskeutui sarjakuvamaisesti otsalle.


Sen verran ukko kolhiintui, että ihan lääkäriin lähti tarkistuttamaan mahdolliset vammansa. Kertoi samalla lääkärille, kuinka kammottavalta tuntuu, kun ehtii sekunnin sadasosassa tajuta astuneensa tyhjän päälle. Lääkäri oli todennut lakonisesti, että tuttu tunne. Hän oli pudonnut katolta vastaavalla tavalla.


Filosofinen kysymys: Jos kaatuu pimeällä ja jäisellä pihalla puhtaasti selälleen, mutta ei loukkaa itseään eikä kukaan näe, kaatuiko silti?

Hallintalaitteita ja matkailua

Kanssani asustava köyhänmiehenjuhaföhr tutkaili lauantaiaamuna sääennusteita ja totesi, että voimme hyvin lähteä vuorokauden matkalle Raaheen kuivankelinautollamme Ooppelilla. Kuivankelinauto se on nykyään siksi, ettei kosteassa säässä mahdollisesti syntyvä ruoste pääsisi laskemaan sen jälleenmyyntiarvoa. Ei sillä että me koskaan aikoisimme Ooppelia myydä, mutta on hyvä pitää laadukkaasta omaisuudesta huolta.


Katsastuksen ajan poissaolollaan ihmetyttänyt pohjasta kuuluva pauke palasi takaisin Oulun tienoilla. Tällä kertaa se kuului keskeltä pohjaa ja kuulosti muutenkin veneen keskimoottorilta - todennäköisimmin Wickströmiltä. Ehkä Ooppeli muuttuukin vanhoilla päivillään keskimoottoriveneeksi? 

Välillä se kuitenkin kehrää kuin kissa, joten onko Ooppelissa vaan ylimääräisiä osia, jotka kolisevat irtoillessaan ja putoilevat sitten tielle? Vai luoko se nahkaansa kuten käärme? Osat uusiutuvat ja vanhentuneet osat putoavat? Ehkä kohta olisi aika peltienkin uusiutua?


Kun paukutus alkoi olla häiritsevää, isonsimme puhallusta hurisemaan kovemmin (kasettisoitin ja radio eivät toimi). Puhaltimen vaihteet 1, 2 ja 4 toimivat helposti ihan vaan säätörullaa pyörittämällä. Jos sen sijaan haluaa puhallella vaihteella 3, säätörullan voi kätevästi kiilata pysymään halutussa asennossa kaljatölkin klipsillä, joka on käytännössä todettu kestävämmäksi ja paloturvallisemmaksi lisävarusteeksi kuin aiemmin ko. käytössä ollut tulitikku. Ja krominvärisenä se sopii Ooppelin sisustukseen paremmin. 

Tarkkasilmäiset Ooppelin ihailijat saattavat erehtyä luulemaan, ettei siinä ole taustapeiliä. Erehdys. Kyllä on. Se on vaan vähän irti. Se irtosi muutama vuosi sitten, kun Ooppeli toimi sivutoimisena keikkabussina ja kontrabasson sijoittelu tölväisi sen irti. Sen voi kuitenkin helposti liimata takaisin paikalleen. Ei olla vaan vielä ehditty. Toimii se näinkin. 

Karautimme Ooppelimme veljeni ja natoni piharampille, joka on melko kalteva. Pohdiskelimme, että takarenkaiden taakse pitäisi laittaa varmistukseksi jotain jämäkkää ja tukevaa, jottei Ooppeli vyöryisi vastapäisen naapurin autokatokseen. Mieheni ehdotti, että minä voisin asettua makaamaan takapyörien taakse. Sää ja maa olivat vähän kylmiä ja märkiä ja kuulumisten vaihtaminen on muutenkin mukavampaa sisätiloissa, joten isäntäväki asetteli renkaiden taakse sen sijaan tiiliskivet. 

Sääennuste petti ja paluumatka piti ajaa lumisateessa, mutta kyllä Ooppelin pellit ja kasvillisuus (siitä tarkemmin joskus myöhemmin) senkin kestivät. Tankkasimme Iin Teboililla, bensa oli siellä edullista. Jonkin aikaa joutui tosin jonottamaan. Viereisen aseman tankkauspisteelle olisi päässyt jonottamatta, mutta bensa oli siellä kalliimpaa. Puoli senttiä per litra. Ooppelissa on iso tankki. Jonottamalla säästimme noin 35 senttiä.



Kirjoittelen joskus ihan muustakin kuin Ooppelista, älkää kyllästykö.

Automaailman Teemu Selänne

Ooppeli on vähän niin kuin perheenjäsen ja siitä on aika paljon kerrottavaa. Tällä kertaa joku sananen sen saundeista. Ajoin kerran sähköautolla, josta ei kuulunut minkäänlaista ääntä - se oli outoa ja epäilyttävää. Ooppeli sen sijaan indikoi tekemisiään hyvinkin vaihtelevalla ja vivahteikkaalla äänimaailmalla. Aiemmin se esimerkiksi ulisi erittäin voimakkaasti ilosta muutaman kilometrin aina kun se pääsi baanalle ja taas paluumatkalla kotitielle kääntyessään (jotkut väittivät, että tuulettajan hihna oli löysällä). Kun alkumatkan uikutus loppui, tiesi, montako kilometriä oli ajettu. Parin viime vuoden ajan pohjasta on kuulunut tietyillä nopeuksilla kovanlaista pauketta. Ikään kuin katsastusmies olisi unohtunut auton alle ja paukuttelisi edelleen vasaralla pohjaa. Ei siellä kuitenkaan ketään näy, mutta ajonopeuden voi paukkeesta päätellä.


Välillä matkanteko on Onslow ja Daisy -tyyppistä ja yksittäisiä paukahduksia kuuluu, vaikkapa renkaiden räjähdellessä tai muuten vaan. Muinoin Sotkamossa ajellessamme minä kuskina ja pari kanssamatkustajaa vetäisimme päät polviin, kun kiväärin laukaukselta kuulostava ääni kajahti Ooppelissa. Oli pakko pysähtyä, sillä ajaminen pää polvien välissä on hankalaa ja vaarallista, vaikkei Sotkamo kovin vilkasliikenteinen olekaan. Epäilimme, että kukaan ei ammuskele autoilijoita Sotkamon keskustassa, joten uskaltauduimme ulos tarkistamaan äänen aiheuttajaa. Takaluukkua avoinna pitävä jousi oli paukahtanut poikki eikä takaluukku sen jälkeen ole pysynyt enää itsestään auki. Toki mieheni hankki sittemmin lisävarusteen pitämään luukkua ylhäällä. Ylemmässä kuvassa prototyyppi, joka luonnollisesti maalattiin Ooppelin värimaailmaan sopivaksi ja merkittiin asiaankuuluvasti.

Lisävarusteen käyttö vaatii tietoa ja osaamista, jota ei välttämättä nykyajan autorosvoilta löydy. Siksi olemmekin miettineet, pitäisikö takaluukkuun liimata ”Varo giljotiinia” -varoitustarra. Takaluukku on nimittäin todella raskas. Se saattaa pysyä hämäävästi hetken ylhäällä, mutta rysähtää yhtäkkiä alas kuin giljotiini. Oma porukka tunnistaa vaaran, mutta varomattomalta rosvolta saattaa irrota pää takakonttiin. Jos ooppelikuski ei huomaa rosvontorsoa ooppelin takana ja lähtee vaan ajelemaan, niin ompa kyllä ikävä yllätys, kun avaa seuraavan kerran takakontin. Sitä ennen on kuulosteltu aivan uutta mielenkiintoista vierivän kuulan saundia takakontin tienoilta.


Toisaalta ooppelimme ei välttämättä ole muutenkaan kovin houkutteleva rosvoille.


Otsikon selitys: Ooppelimme meni viikko sitten enemmistön epäilyistä huolimatta taas heittämällä katsastuksesta läpi. One more year! Automaailman Teemu Selänne! Ooppeli täyttää tänä vuonna vasta 28 vuotta. Minkä ikäisenä ihmisteemuselänne lopetti aktiiviuransa? Vai lopettiko edes vielä?

Esittelyni

Olen yli viisikymppinen akateeminen (palkka)työtön pohjoissuomalainen nainen. Lähes näkymätön siis, joten samaistun blogini nimeen. Kirjoitan, vaikka ei tätä ehkä kukaan löydä tai ainakaan lue. Ulkoasuna voisi hyvin olla tyylikäs ja hillitty valkoinen fontti valkoisella pohjalla, mutta luonteeni pohjalta löytyy kuitenkin sen verran hurjaa särmää, että kirjoitan mustalla.


Perheeseeni kuuluu lisäkseni kolme Helsingissä asuvaa aikuista lasta ja yksi saman katon alla asuva aikuinen mies, joka on lasteni isä ja jonka kanssa olemme notkuneet yhdessä yli 35 vuotta. Autotallissamme majailee kaksi komeaa autoa, joilla leveilemme. Ykkösautomme on maranellonpunainen Opel Omega vm. 1988, tunnetaan myös nimellä Ooppeli tai Ope. Kakkosautomme on vuoden 1994 Nissan Micra (kasvua odotellessa, myytiin meille Hummerin poikasena). Esittelen nämä paitsi ylpeilläkseni myös siksi, että tulen niistä jatkossakin jotain mainitsemaan.


Harrastan mm. hiihtoa periaatteella mainostan enemmän kuin toteutan. Omistan kuitenkin sukset. Harrastamme mieheni kanssa myös retkipyöräilyä, sitäkin mainostan paljon.


Nimestä huolimatta tämä ei ole sisustusblogi. Sen sijaan kerron elämäni tapahtumista, harrastuksistani ja mietteistäni. Huumoriakin löytynee. Alussa mainittuja koordinaattejani ei pidä säikähtää, voi näitä lukea muutkin kuin yli viisikymppiset akateemiset (palkka)työttömät pohjoissuomalaiset naiset.



Todistukseksi sisäisestä anarkististani oheinen kuva. Sormi on minun. Jännityksen värinän saattaa aistia kuvasta: